Omat sotatoimet oli tietysti aina yritetty salata viholliselta ja pyritty yllätykseen, mutta taktisella tasolla siihen ei aseiden lyhyen kantaman ja vähäisen tehon vuoksi ollut ollut aihetta. Univormut olivat värikkäitä ja hatuissa korkeat plyymit - tämän katsottiin vain parantavan omien joukkojen taistelutahtoa.
Viimeistään ensimmäisessä maailmansodassa kävi ilmi, ettei entisenlaiseen koreiluun ollut enää varaa. Sotilaan tuli selvitäkseen kaivautua maastoon ja sulautua maisemaan niin hyvin kuin kykeni. Asemia suojaavat naamioverkot, kaluston maalaus maastokuvioinnilla jne. kehitettiin jo tuolloin, ja toinen maailmansota toi myös maastopuvun, tosin vielä rajoitetussa määrin. Viimeksi mainittua hyödynsivät eniten saksalaiset SS-joukot. Yhdysvaltalaiset käyttivät sitä lähinnä Tyynellämerellä, kokeilu Normandiassa osoitti että kuviointi muistutti liiaksi SS:n käyttämää, mikä oli omiaan aiheuttamaan vaarallisia friendly fire -tilanteita.
Monet kirjan teemoista ovat tuttuja muista yhteyksistä, mutta tässä ne on koottu näppärästi yksiin kansiin, joten läpyskää voi suositella niillekin, joita Ospreyn massiivisen tuotannon kerääminen ei muutoin kiinnosta. Mukana on Rottmanille tyypillisesti kaikkea pikkukivaa triviaa, ja alaviitteessä yksi tässä toistamisen arvoinen anekdootti:
Bataanilla 1941-42 taistellut Yhdysvaltain laivaston merimiehistä koottu US Naval Infantry Battalion yritti maastouttaa valkoiset asepukunsa värjäämällä ne kahvilla. Tuloksena oli keltaiset asut, ja kun jalkaväkitaktiikasta tietämätön osasto näytti vielä hyökkäävän kuolemaa halveksuen, tulivat japanilaiset siihen tulokseen, että kyseessä täytyi olla jokin erikoinen itsemurhayksikkö!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti