Viikko sitten pidetyn Museoliiton 2-päiväinen "Esinetuntemus museossa" -kurssin ensimmäinen päivä vietettiin Ludviginkatu 6:ssa. Ohjelman aloitti Alex Snellmanin väkevä saarna (yliopistojen) esinetutkimuksen puolesta. Se oli viettänyt hänen mukaansa hiljaiseloa 1990-2010, mutta oli nyt nousussa ja kuka ties 2020-luvusta tulee "kokoelmien vuosikymmen".
Tämän jälkeen seurasi kaksi esimerkkiluentoa, joista ensimmäisessä Aki Arponen kertoi Turun tuomiokirkon reliikkitutkimuksesta ja siinä käytetyistä eri luonnontieteellisistä menetelmistä. Reliikit muodostavat monimateriaalisia kokonaisuuksia, joissa eri komponenteilla (luu, pergamentti, lanka jne.) voi olla hyvinkinkin erilainen ajoitus. Hätkähdyttävintä oli että osapyhäinjäänösluista oli jopa ajalta ennen Kristuksen syntymää. Maarit Jones kertoi Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien MicMac-valomainoksen merkitysanalyysistä. Tämän suomalaisyrityksen farkut olivat olleet all the rage tietyssä 1970-luvun vaiheessa.
Lounaan jälkeen Tiina Paavola Tampereelta esitteli minulle jo omista koulutustilaisuuksistamme tuttuja kokoelmakuvailujen avulla laadittavia tietokarttoja. Niiden avulla kokoelmat hahmottuvat niin itselle kuin asiakkaillekin paremmin kuin pelkän tietokannan avulla.
Metsämuseo luston Leena Paaskoski kertoi merkitysanalyysistä osallistavana prosessiina, esimerkkinä mm. metsureiden työmatkoillaan käyttämä Toyota Hiace, joka siihen liitettyjen kertomusten vuoski kasvosi enemmäksi kuin japanilaispaku pelkkänä autona. Koska metsät ja ilmastonmuutos, luento päätyi luennoitisjan itsensäkin mukaan maailmanparannuksen puolelle.
Päivä päättyi Jaana Tegelbergin ja Juha Jämbäckin haastattelutuokioon ja yleiseen keskusteluun. Huomasinpa taas miten samankaltaisten ongelmien kanssa kaikissa kulttuurihistoriallisissa ongelmissa painitaan.
Me kaikki kolme turkulaista hajaannuimme sen jälkeen omille teillemme. Sää Helsingissä oli kaunis, joten vietin illan kävellen ympäri eteläisen kantakaupungin rantoja ja katuja fiilistelemässä erityisesti vuosien 1917 ja 1918 tapahtumapaikkoja (joiden kuvilla piinasin fb-tuttaviani useamman päivän). Yöpyminen oli hotelli Tornissa, tuossa legendaarisessa pilvenpiirtäjässä jossa liittoutuneiden valvontakomissio majaili 1944-47.
Aamuyöstä pääkaupunkiseutua koetteli suoranainen vedenpaisumus rankkasateiden muodossa. Tornin respasta saimme onneksi keltaiset kertakäyttösadeviitat joiden turvin pääsimme päivän tapahtumapaikalle, Museoviraston kokoelma- ja konservointikeskukseen Vantaalle.
Päivä alkoi Minna Sarantola-Weissin esityksellä esinetuntemuksen haasteista ja tulevaisuudesta. Esineet ovat faktoja ja parhaiten jäi sattuneesta syystä mieleen kuva HKM:n kivääristä jolla oli ammuttu ensimmäinen laukaus mereen hypännyttä Maiju Lassilaa kohti. Kirjasuositukseksi tuli Steven Lubarin Inside the Lost Museum: Curating, Past and Present.
Tämän jälkeen lähdimme konservointitiloihin, joissa eri alojen konservaattorit opastivat materiaalin tunnistamisen ongelmissa. Kurssin parasta antia ja kiehtovaa kuultavaa, ja saatoin todeta miten etuoikeutettu olen kun Turun museokeskuksessa meillä niin ikään on eri alojen konservaattoreita antamassa apuaan, suurin osa saman käytävän varrella kuin omakin työhuoneeni.
Lounaan jälkeen Jukka Relas luennoi tyylihistorian tuntemuksen päälinjoista. Tyytyväisenä totesin että taitaisin vieläkin päästä tentistä läpi, sen verran paljon taidehistorian opintoja on tarvinnut. Mutta olisinkohan muistanut että alkuperäisissä barokkituoleissa kierresorvaus kiertyy samansuuntaisena, uusbarokissa peilikuvina?
Konservaattori Arja Koskinen puhui esineiden elinkaaresta, ja jakoi ne pitkään (esine sunniteltu ja valmistettu kestämään), keskipitkään (teollinen massatuotanto) ja lyhyeen (ei ole tarkoitettukaan säilymään). Mukana hänellä oli viimeksi mainittuja murheenkryynejä, kumi- ja muoviesineitä. Ja voiko edes 3D-tuloste korvata häviävää esinettä? Aitohan se ei ole.
Kaija Steiner-Kiljunen esitteli paikkaa jossa olimme, ja koko projektia kokoelmakeskuksen luomiseksi. Siirto Orimattilan varastosta on edelleen kesken, joten kun sukelsimme jälleen talon syövereihin, saatoimme ihailla ainakin omiin silmiini loputtomista tyhjistä hyllyistä. Siirto ei ollut edennyt sillä nopeudella kuin alunperin arveltiin, mutta hyvin suunnitellulta ja organisoidulta (apuna logistiikkaohjelma Muskatti) se kyllä vaikutti. Ja kyllä, kaikki esineet digitoidaan ja ne saavat oman viivakoodin!
Eero Ehanti päätti päivän ohjelman esitykseen museoetiikasta ja esineistä. Kuten arvata saattoi, aiheesta sukeutui vilkas keskustelu kokoelmapoistojen etiikasta: myynti, lahjoitus, tuhoaminen vai mikä. Ratkaisua ei tullut tälläkään kertaa.
Jäljellä olikin enää paluu Turkuun, välipysähdyksenä vain Pullman Bar Helsingin rautatieasemalla.
Koulutuksen esitykset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti