Lehden teemana on "Valoa syksyyn" eli erilaiset valaisimet. Artikkelit saivat pohtimaan eri aikakausien valaistusteknologioiden historiallista imagoa. Kynttilöiden romanttinen hohde on säilynyt, kauhuromantiikan läpättäviä liekkejä myöten. Öljylamput edustivat höyryvoiman ja lennättimen aikakautta, 1800-luvun teollista vallankumousta, joka toi kirkkaamman valaistuksen pärein valaistuihin torppiinkin: "kun isä lampun osti".
Mutta missä on sähkövalon kulttuurihistoria? Koko asunnon valaistus kytkintä painamalla oli vallankumouksellinen parannus, mutta miksei siitä tule mieleen oikeastaan muuta kuin vain itse sähkö ja massiiviset patohankkeet Coloradojoelta Niilille ja Dnieprille? Vai oliko futuristeilla runoelmia sähkövalolle?
Kupittaan Saven esineistä Turun museokeskuksen kokoelmatoiminnan työntekijä on pääsemättömissä. Harri Kalha on vastikään julkaissut niistä kirjan WSOY:n Keräilijän aarteet -sarjassa, mikä lehdessä on prominentisti huomioitu. Ja mikä ettei, onhan Kupittaan Saven tuotannossa jotain omintakeista tunnelmaa. Mainittakoon tässä että ainoa Turun museokeskuksen kokoelmiin lahjoittamani esine on Kupittaan Saven maljakko, Helmi Suovan tutun vihreällä värisävyllään maalaama. Maljakko on kotoani Kemistä, 1940-luvun tuotantoa, mikä todistaa firman tuotteiden laajasta levinneisyydestä Suomessa.
Kalhan artikkelissa toivotaan Kupittaan Saven tutkimuksen jatkuva. Oman rajoituksensa tähän tuottaa se, että tehtaan arkisto paloi konkurssin (1969) aikoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti