Tämä rikollinen veljeskunta syntyi Bahaman saarilla, mutta vasta nyt minulle valkeni, että sen syntyyn oli osansa vuoden 1715 espanjalaisen aarrelaivaston haaksirikolla Floridan rannikolla. Espanjalaiset yrittivät pelastaa hylyistä mitä pelastettavissa oli, mutta brittiläiset merimiehet ilmestyivät paikalle ryöstelemään jo nostettuja aarteita. Koska Espanjan kanssa oli solmittu vähän aikaisemmin rauha, Jamaikan brittiläinen siirtomaahallinto sanoutui irti alamaistensa puuhista, jolloin nämä hakeutuivat New Providencen satamaan Bahamalla. Kyseessä olivat usein edellisen sodan jälkeen viratta jääneet kaapparit, jotka jatkoivat nyt hyökkäyksiään kaikkien maiden laivoja vastaan.
Amerikan vesien laiton meno ei Brittiläiselle imperiumille enää sopinut, vaan se nujersi tämän rikollisuuden lajin kovin ottein. Eräässä mielessä oli kyseessä myös työrauhan varmistaminen työnantajan näkökulmasta. Merimiehen ura piraattina lähti usein liikkeelle kapinasta kauppalaivaston ankaraa kuria ja huonoja palkkoja kohtaan. Merirosvoihin on liitetty paljon katteetonta romantiikkaa, mutta ilmeisesti heidän yhteisönsä todella olivat huomattavasti egalitaarisempia kuin länsimaissa yleensä oli tapana.
Kirjan varsinaisena pointtina on kuitenkin ollut jäljittää merirosvojen ulkonäkö kaiken kuvallisen fiktion takaa. Ja kas, merirosvotkin olivat ensisijaisesti merimiehiä ja työ edellytti käytännöllistä vaatetusta. Kaiken todistusaineiston mukaan Karibian hirmuisten merirosvojen vaatetus (muutamaa originellia kapteenia lukuun ottamatta) vastasi tavallista työväestön vaatetusta 1700-luvun alun Euroopassa.
Kiintoisampaa on sen sijaan, mistä nykyinen käsitys merirosvojen ulkonäöstä on syntynyt, ja tässä vastuu on yhdellä ainoalla miehellä. Amerikkalainen Howard Pyle (1853-1911) oli taiteilija, joka antoi kasvot (ja varsinkin vaatteet) merirosvoille. Pään peitoksi sidotut huivit, kultaiset korvarenkaat tai mielettömän kokoiset kangasvyöt (engl. sash) eivät taatusti kuuluneet 1700-luvun alun merimiehen vaatetukseen, mutta sellaisilla Pyle heidät varusti, kuten tässä Wikimedian kuvassa:
Mutta mistä hän ne keksi? Mitä ilmeisimmin esikuvana olivat Pylen oman ajan espanjalaiset kansanpuvut, varsinkin maan romaniväestön käyttämät. Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelee, myös Goscinny antoi albumissa Asterix Hispaniassa ko. maan asukkaille samantyyppisen asustuksen. Pylen tapauksessa lienee vaikuttanut assosiaatio Espanjan Karibianmeren rantojen siirtokuntiin. Toisaalta Pylen piirtämät hukarit kuuluivat nekin enemmän Amerikan sisällissodan aikaisiin kuin 1700-luvun alun laivoihin.
Ja kätketyt aarteet sitten? Merirosvomiehistö saattoi kohtuudella olettaa pysyvänsä vapaalla jalalla (ja pois hirsipuusta) korkeintaan pari vuotta. Kullan hautaaminen pitkin hiekkarantoja olisi ollut täysin järjetöntä.
Konstamin kirjan kannessa on muuten kuvattu todellisten merirosvojen kulttuuriin kuulunut tapa eli "mahtailu" (engl. vapouring). Saalista lähestyttäessä laivan kannella tanssittiin suurella joukolla musiikin tahdissa. Pääkallolipun tavoin tämänkin oli tarkoitus pelotella uhri antautumaan taistelutta. Merirosvot eivät useimmiten vahingoittaneet valtaamiensa laivojen miehistöä eivätkä halunneet kaatua taistelussa itsekään. Poikkeuksena olivat saalislaivojen kapteenit, jotka saattoivat saada runtua mikäli olivat kohdelleet miehistöään huonosti. Päinvastaisessa tapauksessa miehistön kehut kapteenistaan saattoivat hyvinkin pelastaa tämän pahoinpitelyltä.
Se todellisista merirosvoista. Fiktion puolella olen usein ihmetellyt, miksi merirosvoleffat olivat vuosikymmenien ajan takuuvarmoja floppeja aina Kurkunleikkaajien saareen asti. Vasta Pirates of the Caribbean -sarjasta tuli todellinen kultakaivos aina vastaavia Lego-tuotteita myöten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti