Delfiinit taiteessa

Charles Averyn A School of Dolphins (joka suomeksi on delfiiniparvi, ei -koulu) kertoo delfiinien sukeltelusta mytologian ja taiteen aallokoissa minolaiselta kaudelta nykypäiviin. Olipa tämä merinisäkäs piirretty millaiseksi vain (joskus se sai aika hurjiakin muotoja), on se aina ollut "hyvä" hahmo, toisin kuin vaikkapa "paha" mustekala, jollainen kansikuvassakin (Rafaelin Galateian triumfi Villa Farnesinassa) on delfiinin hampaissa.

Antiikin mytologiassa delfiinit esiintyivät monen hahmon seuralaisena. Ne pelastivat mereen heitetyn runoilija Arionin ja seurasivat Apollonia, Venusta ja Neptunusta. Cupidot ja nereidit (jollainen Galateiakin oli) ratsastelivat delfiineillä siellä ja täällä. Dionysos puolestaan muutti kimppuunsa käyneet merirosvot delfiiniparveksi. Delfiini oli myös psykopompos, olento joka johdattaa sielun tuonpuoleiseen, ja sellaisena se sujahti kristillisenä symbolina keskiajan taiteeseen.

Renessanssi löysi uudelleen antiikin taiteen delfiinin, mutta samalla eläin alkoi banalisoitua kaikkeen merelliseen ja vedelliseen liittyväksi ornamentiksi, varsinkin suihkulähteisiin. Itselleni oli uutta venetsialaisten näkemys kaupungistaan delfiininmuotoisena, idea jonka vuoksi kaupungin visuaalista hahmoa kartoissa saatettiin parannella, ja joka on päätynyt Venetsian liikennelaitoksen logoon. Monenlaisiin heraldisiin yhteyksiin ja logoihin delfiini onkin päätynyt, ja loppukaneetissa nostettiin esiin vielä yksi hyvä esimerkki, kirjan kustantaneen Thames & Hudsonin logo, kaksi delfiiniä.

Hieno kuvitus, mutta mitään oikein syvällistä analyysiä ei löytynyt, kukaties sitä ei aiheesta saakaan. Mikä todella alkoi riepoa, olivat monet pienet asiavirheet: Neptunuksen isä ei ollut Okeanos vaan Kronos, Santo Stefanon ritarikunnan risti ei ole musta vaan punainen, ja kahdesta vaakunasta neliöimällä yhdistetyssä vaakunassa identtistä paria eivät muodosta 1. ja 3. vaan 1. ja 4. kenttä. Parempaa toimittamista olisi odottanut kustantamolta, jonka kirjoja on tottunut ihaillen lukemaan.