Kylä itse on vuonon pohjukassa, kirjaimellisesti pystysuorien vuorenseinämien saartamana.
Vuonoristeily kuului meidänkin ohjelmaamme, sille lähdettiin tämännäköisessä paatissa.
Ja hulppeitahan ne näkymät olivat, kuvat puhukoot puolestaan, tosin korkeimmat huiput peittyivät matalalla mataneisiin pilviin. Korkeuksista putoaville vesiputouksille on aikojen saatossa sepitetty nimet ja legendat, joita kolmikieleinen nauhoitus kaiuttimista kertoili.
Allaolevassa kartassa vesibussin reitti vuonon suulle ja takaisin. Vuono jatkuu toisennimisenä ja avomerelle on matkaa vaikka kuinka paljon. Katsoimme kuitenkin kriteerien täyttynen Atlantin valtameressä seilaamiselle.
Viimeinen näkymä vuonolle bussin noustessa ylös kartassa punaisena näkyvää serpentiinitietä kohti pohjoista.
Ja sen koommin ei sinä päivänä juuri mitään näkynytkään. Pilviverho pysyi sinnikkäästi jossain 500 metrissä eli laskeutuessamme alas maineikasta Peikonpolkua auton peitti todellinen hernerokkasumu. Merenrantavuoristossa se ei harvinaista liene, mutta harmitti silti. Ehkä vielä toistekin on Norjaan mentävä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti