Viime perjantaina ja lauantaina oli toisen kerran mahdollisuus osallistua Artefactan konferenssiin, tällä kertaa nimeltään Object Biographies, edellisestä olikin kulunut jo lähemmäs neljä vuotta.
Lauantain keynotet käsittelivät esineiden reittejä ja vaellusta (Claire Farago), ja strontiumisotooppianalyysiä (Karin M. Frei). Jälkimmäinen liittyy siihen mitä vainajien hammaskiilteestä, hiuksista ja kynsistä on saatavissa selville, keissinä mm. nuori tyttö joka oli päätynyt Tanskaan vasta vähän ennen kuolemaansa. Strontiumin määrä vaihtelee maaperän mineraalien mukaan, niin ymmärsin, ja näkyy erilaisella viiveellä esim. hiuksissa.
Aloitusluennon jälkeen oli valittava neljän eri session väliltä. Tässä lyhyesti muutamia omia valintojani.
Anu Lahtinen oli alkanut epäillä Flemingin ja Stenbockin sukuihin liitettyjen esineiden aitoutta, ja ilmeisesti perimätieto onkin myöhäisempää perua. Tällaiseen on museokokoelmien parissa työskentelevä valitettavasti saanut tottua. Alex Snellmanin esitelmä autonomian ajan siviilivirkapuvuista korosti voisiko sanoa suorastaan virkapukujen toimijuutta. Ne eivät vain edustaneet valtion mahtia vaan olivat osa sitä.
Antti Matikkala kertoi kirjaansa Kunnian ruletti perustuen ulkomaalaisille jatkosodan aikana myönnetyistä suomalaisista kunniamerkeistä. Näistä useimmat olivat Kolmannen valtakunnan asevoimien jäseniä, joiden apu Suomen taistelulle oli katsottu tärkeäksi. Joltinenkin kontrasti syntyi kun kreikkalainen Savvas Kazanis myöhemmin samassa sessiossa kertoi samaisen valtakunnan sotavoimien toimeenpanemasta joukkomurhasta ja sille omistetusta museosta. Näiden välissä Riku Kauhanen kertoi sota-ajan rauhanomaisemmista askareista, nimittäin rintamalla tehtyjen puhdetöiden työkaluista. Puhdetöihin rohkaistiin armeijan johdon taholta ja niihin julkaistiin jopa mallikirjoja.
Missasin alun Claire Jerryn esitelmästä US:n presidentinvaalien rintanapeista ("campaign buttons"). Vastustajia mollaavilla ("negative") napeillakin on jo pitkät perinteen. Amerikkalainen demokratia on aina ollut ronskia ja railakasta, eivätkä vuoden 2016 vaalit ilmeisesti olleet vielä likaisimmasta päästä vaikka täältä käsin niin luulisi. Tämä lauantain kolmas sessio näyttää jääneen osaltani hieman heitteille, koska poistuin jo ennen Wolciech Szymanskin esitelmän loppua. Hän käsitteli kaupunkien neonvalomainoksia kansantasavallan ajan Puolassa.
Lauantai alkoi Eero Hyvösen keynotella semanttisesta webistä ja Sotasammosta, tuttuja aiheita jo ennestään, mm. marraskuun kokoelmapäiviltä.
Ensimmäiseksi sessioksi valitsin luentosalin 312, jossa Elisabeth Murray V&A:sta kertoi kirjailluin kankain koristelluista lippaista. Vastaavia ei kokoelmassamme ole, mutta niiden kuvamaailmaa hyvinkin vastaava tekstiilitaulu vuodelta 1648. Risto Paju Tallinnan kaupunginmuseosta oli tunnitanut puutarhamaljana museon luetteloissa olleen kiviesineen Lihulan kirkon kastemaljaksi 1600-luvulta, apuna oli ollut ruotsalaisen antikvaarin muistiinpanot 1900-luvun alkupuolelta. Mieleeni tuli että yksi TV-sarja Lovejoyn vakioteemoista olivat arvoesineet, jotka olivat päätyneet aristokraattien puutarhoihin elleivät kerrassaan puutarhavajoihin sankareiden löydettäviksi. Salla Leskinen kertoi session lopuksi kirkkojen ruumispaareista, jotka nykyisellään pääasiassa lojuvat kellotorneissa, hautausmaiden vajoissa ym. (itse asiassa muistin nähneeni sellaiset Virossa Vilivallan kappeliin kurkistaessani).
Lounaan jälkeen jatkoin samassa paikassa, jossa Misa Tamura Glasgowin yliopistosta kertoi Tyynenmeren alueen puunkuoresta tehdystä kankaasta (barkcloth) ja siitä tehtyjen tekstiilien konservointiongelmista. Uutena materiaali on ilmeisesti varsin taipuisaa ja kangasmaista. Marika Sandell esitteli Kansallismuseoon kokoelmiin päätyneen alaskalaisen takin eli parkan. Siinä oli monia mielenkiintoisia piirteitä, mm. se ettei se ollut linnunnahkaa kuten takit yleensä Alaskassa, vaan karibun(vasikan)nahkaa, ilmeisesti läheisen intiaaniheimon käsityökulttuurin vaikutuksesta. Parkasta on Alaskassa sittemmin tehty kopio, jossa alkuperäisen takin linnunnokat on korvattu muovisilla 3D-printeillä! Parka oli seremoniallinen naisen tanssiasu, joka oli tarkoitettu yhtä hyvin kuultavaksi kuin nähtäväksi sillä linnunnokkien kalina oli olennainen osa sitä. Vera Simone Schultz Firenzestä esitelmöi mamelukkien metalliastioiden levinnästä Afrikan ja Kiina välillä. Astoioden prestiisiarvo oli aikoinaan korkea (kuuluisin niistä on Louvressa oleva ns. Pyhän Ludvigin kastemalja), ja käytettiinpä niitä malleina Neitsyt Maarian sädekehille renessanssitaiteessa! Kiinalaiset puolestaan jäljittelivät astoiden muotoja posliiniesineissään. Leila Koivunen Turusta esitteli vuosina 1911-1912 Suomea kiertänyttä kiinalais-afrikkalaista näyttelyä, jonka esineisö oli lähetystyöntekijöiden kokoamaa, ja jonka vetäjä Erland Sihvonen avustajineen esiintyi kiinalaisissa perinnepuvuissa mukaan lukien mandariinin virkapuku arvomerkkeineen. Mieleen tuli että samoihin aikoihin Turun kaupungin historiallisen museon intendentti järjesti historiallisia kuvaelmia, joissa esiinnyttiin alkuperäisissä 1700-luvun puvuissa.
Viimeinen sessio meni arkeologian puolelle, sen esiintyjistä kaksi oli Virosta. Heidi Luik esitelmöi Saarenmaan Valjalan linnavuoren löydöistä, tarkemmin sanoen siitä miten rannerenkaita oli uusiokäytetty mitä moninaisimmilla tavoilla muotoilemalla ne mm. sormuksiksi tai pinseteiksi. Valjaja on voitu liittää Liivinmaan kronikassa mainittuun paikannimeen, liekö tuo Virossa tavallistakin? Arvi Haak Tartosta esitteli mitä mielenkiintoisimman esineryhmän, keskiaikaiset emaloidut lasipikarit erilaisine koristeaiheineen. Lasien alkuperän voi johtaa mihinpä muuallekaan kuin Venetsiaan, ja itämaisiin vaikutteisiin. Mutta olivatko Tarton lasit Venetsiasta vai jostain lähempää Viroa, ei Haak osannut sanoa, jotensakin Välimeren suunnalle niiden luonnontieteelliset analyysit tuntuivat viittaavan. Elina Terävän selonteko tutkimusaiheestaan Raaseborgin linnan löydöistä jäi osaltani kesken kun piti kiirehtiä junalle, joten jäi epäselväksi mikä vaikutus taannoisella ryöstökaivelulla hänen työlleen tulee olemaan.
Kaikkien esitelmien tiivistelmät löytyvät perjantain osalta täältä ja lauantain täältä.
Konferenssi neljä vuotta sitten oli valtaisa elämys joka itsessäni sai aikaan päätöksen omistaa viimeiset elinvuoteni esinetuntemukselle ja kokoelmatyölle. Aivan vastaavaan vau-elämykseen ei nyt ylletty eikä se tietysti ollut tarpeenkaan, mutta henkeä ylläpitäviä ja nostattavia päiviä nämäkin toki olivat. Ja tietysti oli hauska tavata helsinkiläistuttavia, joiden kanssa on virtuaalisesti tekemisissä liki päivittäin. Terveiset heille.
Kuva: Alex Snelllman
1 kommentti:
Olisin NIIN halunnut osallistua tähän, mutta olin Berliinissä...
Lähetä kommentti