Pelimekaniikka on sinänsä suht simppeli, mutta konfliktin laajuuden ja merellisyyden vuoksi sääntöjä on aika paksunlaisesti. Tämä johtuu myös siitä, että pelin yhdistäminen sisarpelinsä kanssa ns. kampanjaksi vaatii omat sääntönsä, mutta myös siitä että mukaan on otettu hypoteettista historiaa. Erillisillä tutkimussääänöillä (research) suurvallat voivat panostaa muihin kuin historiallisiin painopistealueisiinsa.
Counterit ovat avalonhillmäisen simppeleitä nekin. Koska maavoimat on kuvattu armeijakuntatasolla, on niitä loppujen lopuksi aika vähän. Kartta sen sijaan on epätyypillisesti pelkkää paperia, ei mounted. Sattuneesta syystä kartta on suurimmaksi osaksi sinistä, mutta merenpinnan yläpuolella olevien osien grafiikka on ihan tyylikästä, tässä näyte Viidakon korkeajännityksistä tutulta Burman rintamalta.
Peli on tietysti enimmäkseen meri- ja ilmasotaa, mutta ainoassa pelaamassamme pelissä sota ratkesi maalla, nimenomaan ylläolevalla osalla, jossa japanilainen ei saanut vallattua ratkaisevaa osaa Burman tiestä Ledon ja Kunmingin välillä. Sen seurauksena Kiinan satamat pysyivät huollossa ja sinne pesiytyneet USA:n sukellusveneet kuristivat japanilaisten Itä-Aasian imperiumin alkuunsa.
2 kommenttia:
Jokainen historiankirjansa lukenut tietää millainen kinttupolku tuo maineikas Burman tie oli. Ja sitä kautta siis huollettiin pelissä koko Kiina! Puhumattakaan siitä että japanilaisten vallattua Rangoonin yhteys oli imaginaarisen Ledon tien varassa. Mutta kun pelin säännöt sen sallivat niin... turha kai sanoakaan ettei silloinen Japanin pelaaja ollut peliin tyytyväinen. :-)
Silloisena Japanin pelaaja en todellakaan ollut peliin tyytyväinen. Karin viittaama Burman tie yhdisti pohjoisburmalaisen Lashion kaupungin kiinalaisen Yunnanin maakunnan pääkaupunkiin Kunmingiin. Tämä tie valmistui juuri ennen toista maailmansotaa. Suunnitelmissa oli yhdistää tämä tie brittiläisestä Intiasta Manipurin maakunnan pääkaupungista Imphalista Lashioon rakennettavaan tiehen, mutta japanilaisten Burman valloitus esti sen.
Luhistumisen partaalla olevan Kiinan pitäminen mukana sodassa oli Yhdysvaltain lempilapsi, joten Yhdysvallat ryhtyi rakentamaan ns. Ledon tietä, joka yhdistäisi brittiläisen Intian Assamin maakunnan Ledon Lashioon. Tien rakentamista haittasivat paitsi sinnikästä vastarintaa tehneet japanilaiset erittäin vaikeakulkuinen maasto ja vuosittainen monsuuni, joka kaataa pahimmillaan 120 mm vettä päivässä usean päivän ajan.
Koska maantietä, rautatiestä nyt puhumattakaan, ei ollut, ilmakuljetukset töyssynä tunnetun Himalajan itäosien ylitse riittivät juuri ja juuri pitämään kiinalaiset joukot kasassa. Hyökkäysvalmius saavutettiin vasta vuoden 1945 alussa. Tätä taustaa vasten pelin sääntö, joka mahdollisti Kiinan rannikolla operoineet Yhdysvaltain sukellusveneet tuntuu täysin käsittämättömältä.
Hävisinkin pelin noiden sukellusveneiden takia, sotatoimet Tyynellä merellä menivät kohtuullisesti. Teinpä jopa maihinnousun Pohjois-Australiaan, mikä tosin kuivui kokoon, mutta kiinnittipä liittoutuneiden huomion lähes vuodeksi.
Lähetä kommentti