Pelin voi aloittaa keväästä 1861, 1862, 1863 tai 1864. Kuten historiansa lukeneet tietävät, Konfederaation voitto on mahdollisinta alkuaikoina, vuoden 1864 skenis on jo melkoista dunkkuun ottoa, joskin tarpeeksi Unionin voittoa viivyttämällä on mahdollista että Lincoln häviää vuoden 1864 vaalit ja peli päättyy konfujen voittoon. Kartta on todella hienoa grafiikkaa, tässä näyte Potomac- ja Rappahannockjokien välistä, jossa lähes kaikki itäisen sotanäyttämön taistelut käytiin.
Pelin takakannesta saa käsityksen, miten eeppisistä mittasuhteista tässä on maantieteellisesti kyse. Valkoisella merkityt Missouri ja Kentucky aloittavat puolueettomina eli niiden saaminen omalle puolelle on pelin alun tärkeimpiä tavoitteita erityisesti Unionille.
Pelissä on harvinaisen hienosti toteutettu sodan kolme ulottuvuutta: sotilaallinen, taloudellinen ja poliittinen. Ylivoimastaan huolimatta Unionin on vaikea pärjätä pelkästään sotilaallisesti, joten mukaan tulee taloudellinen ulottuvuus, Konfederaation satamakaupunkien valtaaminen saarron tehostamiseksi ja varsinkin Mississippijoen varren kaupunkien valtaaminen. Jälkimmäinen katkaisee Konfederaation kahtia, jolloin muodostuu kaksi talousaluetta, molemmat kokonaisuutta huonommin edellytyksin. Talouden romahdus vähentää asteittain Konfederaation edellytyksiä sotimiseen. Ratkaisevaa on lopulta poliittinen ulottuvuus: voittopisteitä saa valloitetutuista kaupungeista ja kun kapinoivan osavaltion keskeiset taajamat on vallattu, sen katsotaan liittyneen takaisin Unioniin ja Unionin pelaaja saa kaupunkipisteet kaksinkertaisina.
Varsinaisena "kromina" ovat johtajanappulat. Tunnetusti Konfederaation etu sodan alussa oli paremmissa kenraaleissa ja Unionilta vie aikansa ylentää Ulysses S. Grantin ja William T. Shermanin kaltaiset kyvyt tarpeeksi korkealle komentaman Unionin kenttäarmeijoita, mikä vasta mahdollistaa menestyksekkäät taistelut Robert E. Leen johtamia Konfederaation joukkoja vastaan.
Yllänäkyvät Kansas, Intiaaniterritorio (Oklahoma), Texas ja Uusi Meksiko ovat oikeastaan pelin jatkokartalla ja muodostavat oman sotanäyttämönsä, Far Westin. Tapahtumat siellä ovat pelin lopputuloksen kannalta perin toissijaisia, mutta itselleni tämä "villin lännen sisällissota" on mielenkiintoisin sektori koko sodassa. Yksistään sinne sijoittuvia pelejäkin on tehty, niistä toiste.
11 kommenttia:
Kyseessä on todellakin erinomaisen onnistunut peli lähes koko sodasta. Ulkopuolelle jäävät vain kokonaisuuden kannalta toissijaiset kahinat esim. Kaliforniassa ja yksittäisten laivojen yhteenotot eri puolilla maailmaa (mm. Cherbourgin meritaistelu Ranskassa ja Bahian välikohtaus Brasiliassa). Mukana on toki abstraktilla tasolla Konfederaation kaapparitoiminta maailman merillä.
Aivan sodan alussa Konfederaation valtaisa koko sai Unionin armeijan silloisen ylipäällikön Winfield Scottin laatimaan Anaconda-suunnitelmana tunnetun strategian Konfederaation nujertamiseksi laivastosaarron avulla. Poliittisista syistä suunnitelma hylättiin heti kättelyssä, mm. vastavalittu presidentti Abraham Lincoln lupasi voittaa sodan 90 päivässä. Etelässä sotakuume oli vielä kovempi, kuten Tuulen viemää -elokuvan alun kohtaus hyvin kuvastaa. Vasta ensimmäiset taistelut paljastivat kummallekin osapuolelle, että sodasta tulisi pitkä ja verinen. Loppujen lopuksi Union toteutti Anaconda-suunnitelman eli kuristi Konfederaation talouden ja sitä myöten tahdon.
Aktivointipisteisiin perustuvaa pelimekaniikkaa soisin näkeväni useimmin käytettävän sotapeleissä. Rajallisesta määrästä pisteitä seuraa, ettei kaikkia joukko-osastoja voi liikuttaa mielensä mukaan vaan pelaajan on tyydyttävä vähemmän täydellisiin ratkaisuihin. Unionin ongelmana on tosiaan hyödyntää materiaalista ylivoimaansa, miten saada nopeasti kerättyä pääkaupungin suojaksi riittävä armeija, miten napata Kentucky ja siirtää sota etelään. Ja ennen kaikkea saada Konfederaation talous romahtamaan halkaisemalla Konfederaatio kahtia Mississippi-joen kohdalta ja sulkea kaikki satamat. Hirveänä riippakivenä Unionilla on tukku aivan onnettomia kenraaleja, joiden ”avittamana” huomattavasta ylivoimasta käydyt taistelut voivat päätyä katastrofaalisiin tappioihin.
Vaikka aktivointipisteiden rajallisuus koskee myös Konfederaatiota, se pystyy nopeammin muodostamaan iskukykyisen armeijan. Konfederaation pelaajankin täytyy päättää strategisesta tavoitteestaan: voittaako peli todennäköisesti marssimalla Washingtoniin vai sinnitellä Unionin vuoden 1864 presidentin vaaleihin ja toivoa rauhankandidaatin voittoa. Ensinmainittu vaihtoehto on varsin houkutteleva pelin alussa, mutta sen epäonnistuminen helposti jouduttaa Konfederaation luhistumista. Kummankin osapuolen varovaisuudesta ja manööveritilan vähäisyydestä johtuen sotatoimien painopiste siirtyy yleensä nopeasti itäiseltä sotanäyttämöltä läntiselle sotanäyttämölle, missä nähdään kymmeniin tuhansiin sotilaisiin nousevien armejoiden liikkeitä ja yhteenottoja Ranskan kokoisella alueella.
Komentajien haavoittuvuudessa ja ylenemisessä on joitain ongelmia, joihin löytyy verkosta erilaisia enemmän tai vähemmän toimivia korjauksia. Karin mainitsemalla Far Westin sotanäyttämöllä ei pelin mittakaava – 1 strenght point ≅ 5000 miestä – enää oikein toimi. Olemmekin ajatelleet voimapisteiden jakamista pienempiin osiin siellä.
PS. Sota myös muutti englannin kieltä. Ennen sotaa ajateltiin, että maa koostuu itsenäisistä valtioista, erillisistä poliittisista entiteeteistä. Siksi siis puhuttiin monikossa ”the USA are...”. Sodan seurauksena yleistyi kuitenkin ajatus, että osavaltiot muodostavat selkeän isomman kokonaisuuden, yhtenäisen liittovaltion ”the USA is...”.
Yhdysvaltoihin oli rakennettu valtaisat määrät rautateitä juuri ennen sotaan, joten sota oli ensimmäinen, jossa rautateillä oli keskeinen merkitys joukkojen huollon kannalta. Konfederaatio oli tässäkin suhteessa altavastaajana, koska sen alueella toimivat yhtiöt eivät olleet päässeet yksimielisyyteen juuri mistään: eivät edes raideleveydestä. Toinen logistisia painajaisia aiheuttanut seikka oli, että eri yhtiöiden asemat sijaitsevat usein eri puolilla kaupunkeja, esim. pääkaupungissa Richmondissa oli viisi toisistaan erillään olevaa asemaa. Tavarat ja miehet täytyi purkaa yhdellä asemalla, kuljettaa halki kaupungin ja lastata toisella asemalla. Unionin puolella oli käytössä yksi raideleveys, minkä lisäksi perustettiin erillinen sotilasratahallinto, joka vastasi kaikesta sotilasliikenteestä. Periaatteena oli, että räkningit setvitään sodan jälkeen.
Pelissä joukko-osastot tarvitsevat huoltoa liikkuakseen tehokkaasti sekä ennen kaikkea taisteluväsymyksestä (demoralization) toipumiseen, sillä lähes jokaisesta taistelusta joukot väsyvät. Väsymystä potevat joukot ovat erittäin alttiita täydelliselle tuhoutumiselle.
Huolto kulkee maitse pelaajan hallussa olevia rautatietä pitkin, ja rautateiden ulkopuolella ketjuttamalla varastoja. Mikäli ketju yltää selustaan, huoltoa ei tarvitse erikseen kuljettaa. Muussa tapauksessa joukko-osaston on kulutettava varastoa osoittava pelimerkki.
Unionin meriylivoimasta johtuen Unionin joukot lisäksi ovat aina huollossa rannikoilla ja suurten purjehduskelpoisten jokien varrella, mikäli välissä ei ole Konfederaation hallussa olevaa linnoitusta. Koska lähes jokaisen suuren joen suulla on linnoitus, näiden valtaaminen on keskeisellä sijalla Unionin strategiassa. Jokien yläjuoksujen kaupunkeja valtaamalla Unioni pystyy myös suuresti vaikeuttamaan Konfederaation huoltoa, koska rautatiet kulkevat kaupunkien kautta.
Huollosta ja aktivointipisteiden vähäisyydestä seuraa, että pelaajat pyrkivät keskittämään joukkojaan isoiksi kenttäarmeijoiksi. Tästä puolestaa seuraa, että kumpikin varoo visusti tekemästä virheitä, jotka voisivat johtaa armeijan tuhoutumiseen. Tässä kohtaa hyvillä komentajilla on ensiarvoisen tärkeä merkitys.
Siinä missä ”villin lännen sisällissota” on Karin mielenkiintoisin sektori, itselleni mielenkiintoisinta on merisota, mistä syystä olenkin pelannut useimmiten Unionia. Konfederaation laivasto koostui kolmesta osasta: kauppalaivastosta, rannikkolaivastosta ja kaappareista.
Konfederaatio oli maatalousvaltio, joka oli teollisten tarvikkeiden ja jopa ruuan suhteen riippuvainen muista, sillä suurin osa pelloista kasvoi puuvillaa. Kauppalaivasto vei ulkomaille puuvillaa, josta saaduilla rahoilla ostettiin sotatarvikkeita, sillä Konfederaatiolla ei ollut käytännössä lainkaan omaa aseteollisuutta. Suurin puuvillan ostaja oli Britannia, jonka interventiota Konfederaatio toivoi. Orjuuden lakkauttanut Britannia empi, kunnes Abraham Lincoln antoi orjuuden vastaisen julistuksensa, jollon Britannia veti tukensa pois Konfederaatiolta. Tämän seurauksena muuten Britannian silloisesta siirtomaasta Intiasta tuli suuri puuvillan tuottaja Britannian kasvavan tekstiiliteollisuuden tarpeisiin. Kauppalaivasto on pelissä esitetty abstaktina, ja sen merkitys on sidoksissa avoinna oleviin satamiin.
Vähäinen rannikkolaivasto on sen sijaan mallinnettu muutaman ironcladin (rautakyljen) avulla. Näiden hankkiminen on kallista ja korjaaminen mahdotonta, joten lähes poikkeuksetta Konfederaation pelaajat sijoittavat nämä linnoitustensa suojaan. Konfederaation avomerilaivaston virkaa hoitavat kaapparit, jotka hyökkäsivät Unionin kauppa- ja valaanpyyntialaivoja vastaan.
Unionia suurempi laivasto oli tuolloin enää vain Britannialla. Niinpä Unionilla on erillinen jokilaivasto, rannikkolaivasto sekä kuljetuslaivasto. Sekä joki- että rannikkolaivastot koostuvat rautakyljistä, joista jälkimmäiset voivat purjehtia avomerellä – toisin kuin Konfederaation rautakyljet.
Kuljetuslaivasto koostuu nappuloina olevista aseistetuista purjelaivoista sekä abstraktisti esitetystä avomerikuljetuslaivastosta. Purjelaivat voivat purjehtia purjehduskelpoisia jokia pitkin ja niitä tarvitaan joukkojen kuljettamiseen maihinnousuissa. Avomerikuljetuslaivastolla voi kuljettaa joukkoja hallussaan olevien satamien ja rannikkoalueiden välillä.
Varsinainen avomerilaivasto on esitetty abstraktisti, ja sitä voi käyttää Konfederaation kaappareiden jahtaamiseen.
Vaikka Unionilla siis on kaikkea – varsinkin avomerikuljetuslaivaston kuljetuskapasiteetti kasvaa aivan ylenpalttisiin mittoihin todella nopeasti – ongelmana on sen hyödyntäminen. Käytännössä aktivointipisteet kannattaa käyttää maihinnousujen tekemiseen kauppasaarron tehostamiseksi.
Kuten Kari totesi, pelin voi aloittaa eri vuosista. Useimmiten olemme aloittaneet aivan alusta eli vuodesta 1861 ja pelanneet koko sodan. Tällöin pari ensimmäistä kierrosta kuluu joukkojen kasaamiseen ja ensimmäisten kenttäarmeijoiden muodostamiseen. Jos Konfederaation pelaaja haluaa voittaa sodan puhtaan sotilaallisesti, se onnistuu oikeastaan vain ensimmäisenä vuonna. Unionin pääkaupungin Washington D.C:n valtaaminen käytännössä johtaa Unionin antautumiseen, joten Unionin puolustuksen kannalta keskeiseen asemaan nousee Potomac-joki, jonka varteen Unionin pitäisi pystyä nopeasti rakentamaan sellainen linnoitusketju, ettei yli ole tulemista.
Toinen ensimmäisen sotavuoden tavoite Unionille on puolueettomien Missourin ja Kentuckyn osavaltioiden saaminen puolelleen. Missourin puolelle saaminen hiljentää sotatoimet pitkäksi aikaa koko Trans-Mississippissä ja turvaa St. Louisin, joka on Unionille tärkeä läntisen sotanäyttämön huollon takia. Missouria tärkeämpi on kuitenkin Kentucky, jonka joutuminen Konfedeaation haltuun lykkäisi hyökkäystä etelään vähintään vuodella. Onneksi osavaltion eteläpuolella virtaa purjehduskelpoisia jokia, joita käyttäen Unionin jokilaivasto voi estää Konfederaation joukkoja tunkeutumasta alueelle.
Mikäli ei halua käyttää aikaa joukkojen kokoamiseen ja rajaosavaltioiden poliittiseen manipulointiin, pelin voi aloittaa vuodesta 1862 tai 1863. Näistä ensimmäisessä Konfederaatiolla on vielä mahdollisuus voittoon idässä, mikäli pelaajan onnistuu houkuttelemaan Unionin armeija siellä ansaan. Muutoin peli keskittyy läntisen sotanäyttämön tapahtumiin. Jälkimmäisessä aloitusvuodessa pattitilanne idässä on vakaa, ja Konfederaatio on kärsinyt merkittäviä aluemenetyksiä lännessä. Taloussaarron ensimmäiset vaikutukset tuntuvat.
Talvi 1863-64 oli Konfederaation nälkätalvi, koska vehnää viljelleet läntiset osavaltiot olivat jo kaikki Unionin halussa eikä tuonti millään kattanut tarpeita. Sitä paitsi suurin osa tuontitavarasta oli armeijan tarvikkeita, aseita, ammuksia jne. Taloussaarto puri jo tuntuvasti. Näistä syistä vuoden 1864 skenaario on Konfederaaiolle lohduton. Talous, hallussa olevat alueet ja kenttäarmeijatkin ovat kaikki romahtamassa. Ainut toivo on enää hidastaa Unionin vyöryä niin, että Abraham Lincoln häviää vaalit.
Unionin kannalta vuosien 1862 ja 1863 aloitukset vaativat vielä ponnisteluja. Vuoden 1862 aloituksessa on pystyttävä jallittamaan Konfederaation joukot Tennesseen ja Mississippin osavaltioissa ja valtaamat osavaltiot, jottei häviäisi poliittisesti. Vuoden 1864 skenaariota voikin sitten kuvata sanonnalla ”kuuma veitsi voihin” eli vain tumpeloimalla voi enää hävitä.
Vaikka Yhdysvaltain sisällissodan käytetyin ase molemmilla puolilla oli jalkaväen suustaladattava kivääri, sodan aikana tuli käyttöön aseita, jotka mullistivat sodankäynnin. Osa Unionin joukoista sai käyttöönsä ns. Spencer-repeaterin, jonka lippaaseen mahtui seitsemän metallista patruunaa. Aseen toimintaperiaate oli sama kuin myöhemmässä lännenelokuvista tutussa Winchester-kiväärissä. Spenceristä oli myös lyhyempi versio, karabiini, joka oli erityisesti ratsuväen mieleen.
Aseita epäilemättä päätyi myös Konfederaation joukkojen käsiin, mutta kaapattujen patruunoiden loputtua ase oli hyödytön, koska Konfederaation asepajat eivät pystyneet tuottamaan metallisia hylsyjä. Näkyypä tällainen karabiini päätyneen Suomen Metsästysmuseonkin kokoelmiin.
Kehittäjänsä Richard Gatlingin mukaan nimetty Gatling oli ensimmäinen käyttökelpoinen konekivääri, joka ehti sotaan. Tunnetuksi Gatling tosin tuli myöhemmistä intiaani- ja siirtomaasodissa. Aseen tulivoimasta saa käsityksen elokuvan Lainsuojaton Josey Wales alkukohtauksesta.
Kenttätykistö sai käyttönsä takaaladattavia rihlattuja kenttätykkejä, joilla osui kauemmas ja tarkemmin sekä ampui nopeammin kuin rihlaamattomilla edestäladattavilla Napoleonin sotien aikaisilla malleilla.
Tykistön osumatarkkuutta paransi vielä Unionin perustaman Ilmapallojoukot, jotka saattoivat palloistaan sähköttämällä raportoida näkemästään.
Pari kertaa televisiossa esitetyssä loistavassa Ken Burnsin ohjaamassa dokumenttisarjassa muistaakseni mainitaan, että sodassa käytiin 21 vähintään Waterloon kokoista taistelua, joita aluksi käytiin linjataktiikkaa käyttäen kasvaneesta tulivoimasta huolimatta. Osapuolet oppivat pian kenttälinnoitteiden arvon, ja sodan lopussa itäinen sotanäyttämö näytti jo ensimmäiseltä maailmansodalta tuhottuine maastoineen ja juoksuhautoineen, kuten lännenelokuvan Viimeinen laukaus alussa näkyy.
Sotaa seuraamassa oli aika vähän eurooppalaisia sotilastarkkailijoita, ja eurooppalaisissa sotilaspiireissä ylenkatsottiin yhdysvaltalaisten kokemuksia, perustuivathan näiden sotilasopit aluksi eurooppalaisiin oppeihin. Euroopassa ajateltiin, etteivät yhdysvaltalaiset osanneet soveltaa sinänsä hyviä oppeja. Ensimmäinen maailmansota oli sitten oikaiseva moiset väärinkäsitykset.
Sevastopolia ja muita linnoituksia Krimin sodassa pommittaneet britit ja ranskalaiset laivat huomasivat, että tykistön käyttöön ottamat räjähtävät ammukset eli kranaatit tekivät purjelaivoista haavoittuvaisia, joten alusten suojaksi ruvettiin laittamaan rautaisia tai teräksisiä levyjä. Purjeetkin olivat vaarassa, joten laivoihin asennettiin toinen 1800-luvun keksintö, höyrykone. Ensimmäinen merikelpoinen rautakylki oli ranskalainen teräslevyin panssaroitu puurunkoinen La Gloire, joka valmistui 1859. Seuraavana vuonna britit pistivät paremmaksi laskemalla vesille kokonaan metallisen HMS Warrior -aluksen, joka oli lähes kaksi kertaa La Gloiren kokoinen.
Ensimmäisen kerran rautakyljet taistelivat toisiaan vastaan Hampton Roadsin taistelussa, jossa Konfederaation laivasto yritti murtaa Unionin merisaarron Norfolkin ja Richmondin edustalla. Konfederaation rautakylki CSS Virginia oli entinen purjelaiva USS Merrimack, jonka Unionin joukot olivat puoliksi polttaneet Norfolkin telakalla ennen vetäytymistään. Merikelvoton CSS Virginia oli oikeastaan uiva tykkilavetti, jossa oli kaikkiaan 12 eri kaliiperista tykkiä. Alus oli iso, kömpelö ja vaati valtaisan 320 hengen miehistön.
Merisaartoa ylläpitäneistä Unionin kahdesta purjelaivasta ei ollut vastustusta CSS Virginialle, mutta toisen onnistui upotessaan vaurioittamaan tätä niin, että se jouduttiin viemään telakalle korjattavaksi. Tällä välin paikalle ehti ruotsalaisen keksijäneron John Ericssonin (ei tiettävästi sukua puhelin-Ericssonille) suunnittelema rautakylki USS Monitor, joka oli monella tapaa vallankumouksellinen alus. Teräksisen ”vyön” suojaama aluksen runko oli kokonaisuudessaan vesirajan alapuolella, ja näkyvissä olivat vain pieni ohjauskoppi ja täysin ympäri pyörivä tykkitorni. Aluksessa oli myös Ericssonin suunnittelma kaksoispotkuri, jota oli ensimmäisen kerran kokeiltu laivassa, joka oli tuonut Ericssonin Yhdysvaltoihin. Miehistöä oli vain 59 henkeä eli reilu viidennes CSS Virginian määrästä.
Tykkitornissa oli vain kaksi tykkiä, ja torni pyöri moottorin avulla. Itse asiassa moottori oli liiankin tehokas eikä tornin pysäyttäminen oikeaan kohtaan tahtonut onnistua. Niinpä tykit laukaistiin ”lonkalta”, kunnes myöhempiin malleihin keksittiin jarru. Lyhyeltä kantamalta ammuttaessa tämä ei ollut iso haitta. Uutta oli myös ammusten säilyttäminen rungossa eli torni oli ns. kylmä, mikä pienensi räjähdysvaaraa.
Vaikka alus oli merikelpoisempi kuin CSS Virginia, matala vesiraja ja painava tykkitorni koituivat USS Monitorin kohtaloksi, kun alus joutui myrskyn kouriin myöhemmin samana vuonna. USS Monitor oli kuitenkin menestys ja sen mukaan nimettiin kokonainen alustyyppi, joka palveli sellaisenaan aina 1960-luvulle asti. Vietnamin sotaan Yhdysvallat perusti uudelleen jokilaivastonsa, jonka tykkiveneitä voidaan myös pitää jonkinlaisina monitoreina. Viimeinen varsinainen käytössä oleva monitor-tyyppinen alus on Brasilian laivaston Parnaíba.
Kumpikin Yhdysvaltain sisällissodan rautakylki oli merkittävä myös sosiaalisessa mielessä. Rautakylkien ahtaissa tiloissa upseerit ja miehistö elivät lähempänä toisiaan kuin purjelaivoissa, joissa upseerit asuivat yläkansilla ja kapteeni eristyksissä peräkajuutassaan.
[Korjaus edelliseen]
Kolmannen kappaleen viimeinen virke:
Miehistöä oli vain 59 henkeä eli reilu viidennes CSS Virginian määrästä.
p.o.
Miehistöä oli vain 59 henkeä eli alle viidennes CSS Virginian määrästä.
Metsis
Britannia lupasi vuoden 1812 sodan aikana vapauden orjille, jotka siirtyisivät sen puolelle. Tämä antoi lisäpotkua orjuuden lakkauttamista tavoitelleelle liikkeelle, abolitionisteille, minkä seurauksena Yhdysvalloissa oli sodan jälkeen kolmenlaisia osavaltioita: orjuuden lakkauttaneita, orjuuden alkujaan kieltäneitä tai sen kieltämiseen sitoutuneita sekä orjuudesta tiukasti kiinnipitäviä.
Vuoden 1812 sodan jälkeen maahanmuutto Yhdysvaltoihin, erityisesti sen pohjoisosiin, alkoi kiihtyä, jolloin poliittinen voimasuhde edustajainhuoneessa (edustajat valitaan suhteessa väkilukuun) alkoi kallistua orjuutta vastustavien osavaltioiden hyväksi. Orjuudesta kiinnipitävät osavaltiot turvautuivat enenevässä määrin senaattiin, jonne taas valitaan kaksi edustajaa kustakin osavaltiosta väestömäärästä riippumatta. Poliittisena ratkaisuna solmittiin ns. Missourin kompromissi, jonka mukaan tulevissa alueissa lännessä Louisianan territorion (sittemmin osavaltion) pohjoisrajan pohjoispuolella orjuus olisi kiellettyä ja eteläpuolella sallittua. Poikkeuksen muodostaisi juuri muotoutumassa ollut Missouri. Kompromissia ei sellaisenaan laitettu koskaan käytäntöön, vaan siihen tehtiin erilaisia muutoksia.
Meksikon vastaisen vuoden 1846-48 sodan jälkeen Texasin tasavalta liittyi Yhdysvaltoihin samoin kuin Tyynenmeren rannikolle perustetut Kalifornian ja Oregonin osavaltiot. Nämä kyllä jakautuivat Missourin kompromissin mukaisesti, mutta orjuuden kannattajien asema senaatissa alkoi käydä tukalaksi. Esillä oli jopa suunnitelmia liittää Kuuba ja Nicaragua orjavaltoina Yhdysvaltoihin tasapainon säilyttämiseksi.
Poliittinen tilanne päätyi umpikujaan, jossa uusien osavaltioiden liittäminen kävi mahdottomaksi, mikä hidasti Yhdysvaltain laajentumista länteen. Ongelmana oli myös alueen intiaanit, jotka eivät hyvillä mielin katsoneet uudisasukkaiden tunkeutumista mailleen. Lisää sotkua syntyi siitä, että Intiaaniterritoriona tunnetun alueen (nyk. Oklahoman osavaltio) intiaaneilla oli myös orjia. Vaikka Yhdysvaltain sisällissota siis alkoi kysymyksestä, onko osavaltioilla oikeus erota liittovaltiosta (myös EU:sta puuttuu eromekanismi), hyvin pian sodan keskeiseksi kysymykseksi nousi orjuus.
”Villin lännen sisällissota” oli sekava soppa, jossa erilaiset poliittiset tavoitteet menivät sekaisin ja vaihtuivat. Toisaalta ”valkoisen miehen” upotessa yhä syvämmälle sotaansa jotkut heimot katsoivat tilaisuutensa tulleen ja alkoivat työntää valkoisen asutuksen rajaa takaisin idemmäs. Asutuksen raja siirtyi erityisesti Konfederaation alueella, mistä valkoiset miehet lähtivät sotimaan itään. Toisaalta orjia pitivät heimot halusivat estää orjien vapauttamisen eli sotivat Konfederaation puolella Unionia vastaan. Sitten oli heimoja, jotka olivat riippuvaisia Unionista tai jotka vain halusivat, että heidät jätetään rauhaan.
Sota jättää aina jälkeensä joukon miehiä, jotka eivät osaa mitään muuta kuin sotia. Niinpä nämä, yleensä Konfederaation puolella taistelleet miehet, lähtivät etsimään uutta alkua lännestä (vrt. esim. John Waynen länkkäri Etsijät tai aikaisemmin mainitsemani Clint Eastwoodin Lainsuojaton John Wales). Päätyipä kymmenisen tuhatta pakolaista Konfederaatiosta Brasiliaankin. Sisällissodan jälkeen myös väestöpaine purkautui uudisasukkaiden vyörynä länteen, mikä johti kolme vuosikymmentä kestäneisiin ns. suuriin intiaanisotiin.
Espanjaan kuulunut Meksiko julistautui itsenäiseksi jo 1810, mutta vapaussota päättyi vasta 1821 solmittuun Córdoban sopimukseen. Vain pari vuotta kestäneen ensimmäisen keisarikunnan jälkeen maa julistautui tasavallaksi, mutta maa vaipui sekasortoon ja sisällissotaan, minkä seurauksena Teksas, Rio Grande ja Jucatán julistautuivat itsenäisiksi.
Meksiko ja Ranska ajautuivat törmäyskurssille, ja maat kävivät ensiksi lyhyen leivossotana tunnetun sodan. Yhdysvaltain ajauduttua sisällissotaansa Ranskan hallitsijaksi noussut Napoleon III katsoi tilaisuuden koittaneen oman suuruutensa kohottamiseksi. Ranskan miehityksen legitimitoimiseksi Meksiko julistettiin toistamiseen keisarikunnaksi, jonka nukkehallitsijaksi nostettiin itävaltalainen laivastoupseeri.
Abraham Lincoln oli tukenut presidentti Benito Juárezia ja protestoi miehitystä vastaan, muttei voinut tehdä mitään ennen Yhdysvaltain sisällissodan päättymistä. Heti sodan jälkeen presidentti Andrew Johnson lähetti 50 000 miestä Meksikon rajalle, ryhtyi aseistamaan Juárezin joukkoja ja asetti merisaarron, jolla estettiin ranskalaisten vahvistusten saapuminen. Jo tätä ennen sotaonni oli Meksikossa kääntynyt tasavaltalaisten hyväksi, ja Napoleon III ilmoittikin pian vetäytymisestä. Vaille ranskalaisten tukea keisarikunta luhistui nopeasti.
Meksikon retkeen liittyy Ranskan muukalaislegioonan kaikkein pyhin juhlapäivä, jota vietetään Cameronen taistelun (esp. Camarón) muistoksi 30.4., joka on myös Meksikossa muistopäivä. Legioonan reliikkeihin kuuluun Cameronissa kaatuneen kapteeni Jean Danjoun puinen tekokäsi.
Lähetä kommentti