Kannessa liekehtii ilmeisesti T-28 "Postijuna" keskellä joulukuusiviljelmää, taustanaan Alpit. Kansitaide on kansitaidetta, mutta mitä sisältä löytyy?
Countereita on vain puolikas sheettiä, suomalaiset odotuksenmukaisesti sinivalkoisia (ristikkäiset sukset ilmaisevat kyvyn liikkua hiihtämällä, mikä on luonnollisesti huomattava etu) ...
...ja neukut punaruskean eri sävyjä. Alareunan kolme lukemaa ovat tavalliseen tapaan hyökkäysarvo - puolustusarvo - liikkumiskyky. Tykistön yksiköillä vasemmassa yläkulmassa taisteluarvot hyökkäyksessä ja puolustuksessa sekä oikeassa yläkulmassa kantama hexeinä.
Puna-armeijan erillisosastot ovat saaneet värikseen vihreän. Vasemmalla kaksi Suomen kansanarmeijan yksikköä. Englanniksi tämä ns. Kuusisen armeija on saanut nimekseen vaihtelevasti Finnish People's Army ja Finnish Liberation Army.
Eivät näemmä ole tekijät malttaneet vastustaa houkutusta ripotella ympäriinsä sirppivasaroita ja kyrillisin aakkosin "kirjoitettua" englantia. Pallerot counterin oikeassa reunassa kertovat "pinoamisarvon" (stacking value). Metsään mahtuu kuuden pisteen edestä joukkoja; kyliin, peltoaukeille ja järvenselille kahdeksan edestä. Todella erikoista on, että tässä pelissä kuuden pisteen arvoiseen hexiin saa hyökätä kaikkiaan vain kuuden pisteen edestä joukkoja. Äkkiseltään tuntuisi keksityn tasoittamaan tilannetta suomalaisten eduksi, mutta vasta pelaaminen näyttää mikä sen vaikutus on.
Kartan haasteena on ollut kuvata lumista havumetsää. Väreiksi siis vihreää ja valkoista, ja puiksi kuusia, muinaisen Egyptin taiteen periaatteen mukaan sivusta kuvattuina vaikka näkökulma suoraan ylhäältä onkin. Kuvassa Ilomantsin taistelumaastoa idästä katsottuna.
Valitettavasti kartan graafinen ratkaisu tekee siitä epäselvän ja silmiä rasittavan.
Jokainen pelivuoro käsittää yhden päivän. Vuoron alussa määritellään nopanheitolla, montako impulssia se kestää ja montako aloitecounteria (chit) kumpikin osapuoli saa, niitä on kaikille suomalaisjoukoille yhteisesti ja kullekin kolmelle neuvostodivisioonalle erikseen. Chittejä nostetaan sattumanvaraisesti kupista ja näin määritellään kenen vuoro on mennä. Chitit mahdollistavat liikkumisen, taistelun tai kummankin.
Muut säännöt ovat peruskamaa: tullaan vihollisen viereen, lasketaan voimasuhteet ja heitetään taistelutulos nopalla. Tykistö antaa tukea kauempaa. Venäläisillä on tankkeja ja pst-tykkejä, joita suomalaisilla on mahdollisuus saada sotasaaliiksi ja käyttää hyväkseen.
Liikkumis- ja huoltosääntöjen epäsymmetrisyys sanelee kummankin osapuolen taktiikan: puna-armeija vyöryy pitkin tieuria, mutta suomalaiset hiihtojoukot katkaisevat helposti niiden huollon. Huolloton puna-armeija hyökkää puolella teholla ja ilman tykistötukea, mutta riittääkö se tasoittamaan voimasuhteita niin, että marssi kohti Joensuuta saadaan pysäytettyä?
Skenaarioita on neljä: venäläisten hyökkäys 30.11. alkaen, suomalaisten vastahyökkäys 12.12. alkaen, molemmat yhdistettynä sekä yhdistelmäskenaario Winter Furyn rinnakkaispelin, Suomussalmen taistelua kuvaavan Blood on the Snow kanssa.
EDIT Pelin joukko-osastot on esitelty myöhemmissä bloggauksissa:
Suomalaisjoukot
Neuvostojoukot
Amerikkalaispelaaja esittelee peliä Youtubessa:
Peli on esillä Pelien maailmoissa -näyttelyssä Turun linnan isossa linnantuvassa 27.4.2012-24.3.2013.
21 kommenttia:
Kolmen ensimmäisen kierroksen (30.11.-2.12.) aikana puna-armeija pääsi vasta aloittelemaan hyökkäystään. Käytännössä hyökkäys oli mahdollista vain mekanisoiduilla osastoilla tien suunnassa tykistön tukemana. Suomalaiset menettivät taisteluissa komppanian sekä Ägläjärven että Möhkön tien suunnassa, lisäksi neukkujen SB-pommikoneet tuhosivat yhden komppanian rintamalle matkalla olevista vahvistusjoukoista.
Olisiko Suomen pelaajan kannattanut pitää Er.P. 10 ja 11 jakamattomina ja puolustaa niillä tien suunnassa käyttäen hiihtojoukoille mahdollista perääntymisoptiota (nopanheiton takana) venäläisten hyökätessä? Ehkä, mutta venäläisten mekanisoitu kärki pääsisi kuitenkin aina FULL-chitillä viereen ja tilaisi sitten puolustajien niskaan tykistökeskityksen (engl. bombardment, varsinaista taistelua edeltävä vaihe), joka myös osuisi isompaan osastoon helpommin, mahdollisesti pommittajien tukemana.
Marraskuun lopulla maamme sotilasjohto oli joutunut sen tosiasian eteen, että Neuvostoliitto aikoo hyökätä. Maamme pitkää itärajaa puolusti harvalukuinen joukko erilaisia joukkoja. Joensuuta suojasi Ilomantsin itäpuolella "ylimääräisiin harjoituksiin" kutsuttu osasto Räsänen, Os. R., joka koostui kahdesta erillisestä pataljoonasta, ilmeisesti rajavartioston komppaniasta sekä näitä tukevista kk-komppaniasta ja kenttätykistöpatteri 9/13. Koetan jakaa joukot tasaisesti Möhkön ja Ägläjärven kyliin johtavien teiden suojaksi.
Marraskuun viimeisen päivän aamuna kaksi divisioonaa piippalakkeja ylittää rajan mainittuja Möhkön (155. D) ja Ägläjärven (139. D) kyliin johtavia teitä pitkin. Vaikka yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää, näillä on yli kymmenkertainen miesylivoima! Ja ylivoima tykistössä, panssareissa ja lentokoneissa – suomalaisilla kun ei panssareita alkuunkaan ja lentokoneita ei liikene Tolvajärven suuntaan.
Miten sitten isänmaa pelastetaan? Suomalaisilla on kaksi etua: neukut ovat hyvin sidoksissa harvalukuisiin teihin sekä organisaatioltaan joustamattomia. Edellinen on pelissä mallinnettu siten, että suksettomien osastojen liikkuminen maastossa on hyvin hidasta ja moottoroitujen osastojen vielä hitaampaa. Jälkimmäinen on mallinnettu siten, että kaikki suomalaiset voivat toimia aina suomalaisten saadessa aloitteen, kun taas neukkujen aloitenappulat, impulse chit, ovat divisioonakohtaisia.
Suomalaisia suosivasta marraskuun lopun huonosta säästä (aloitenappuloita vedetään kupista vain muutama) huolimatta 139. D saa hyökkäyksensä käyntiin ja etenee. Koska joukkoni eivät riitä kuin kattamaan tien, vetäydyn välttäen taistelukosketusta. Neuvostotankit pääsevät kuitenkin hyökkäämään mekanisoidun jalkaväen tukemina (iso pino tiellä kuvan keskellä), ja Suomi saa ensimmäiset sankarivainajansa.
(Kuvat ovat nähtävissä pelin kuvagalleriassani.)
Venäläisille tyypillisestä häslingistä (venäjän tätä kuvaava sana bardak juontuu muuten turkin juomalasia tarkoittavasta sanasta) johtuen 139. D ei edes pääse liikkeelle sodan ensimmäisenä päivänä. Valitettavasti joulukuun koittaessa se lähtenee etenemään laajana rintamana ja Möhkön tien puolustajan kokevat saman kohtalon kuin Ägläjärven tien puolustajat: menetän yhden komppanian.
Joulukuun toisen päivän lopussa Ägläjärvelle on ihan puolustajien selän takana, Möhköön on toistaiseksi turvallisen pitkä matka. Noin neljän liikkeen päässä rintamasta ovat apuvoimien etujoukot, joilla menetykset saadaan korvattua. Toivoa sopii, että pari seuraavaa kierrosta ovat lyhyitä ja suomalaiset saavat enimmät aloitteet.
Taistelut etenivät taas pari kierrosta ja puna-armeija saavutti ensimmäisen menestyksensä: Suomen kansanarmeijan kaksi hiihtopataljoonaa marssivat (hiihtivät?) Ägläjärven taajamaan ilman vastarintaa. Kylän pohjoispuolisilla peltoaukeilla käydyissä taisteluissa tuhottiin suomalainen tykistöpatteri, joskin toinen mukana olleista venäläisistä armeijakuntareservin hiihtopataljoonista puolittui tappioiden johdosta. 155. divisioona eteni Möhkön tien suunnassa saamatta aikaan tappioita viholliselle. Tupolevien pommituksetkaan eivät osuneet mihinkään.
Vaikka sekä minulla että neukkujen pelaajilla on kokemusta monesta pelistä, taas olivat puurot ja vellit menneet hieman sekaisin ekalla pelisessiolla – ja enimmäkseen suomalaisten epäonneksi. Suomalaiset olivat unohtaneet hiihtojoukkojen mahdollisuuden irtautua kosketuksesta ennen taistelua sekä Ägläjärven lohkon huoltovaikeudet, toisaalta neukut olivat rynnineet lumisissa metsissä ja vaaroilla turhan sutjakasti.
Ekan session virheistä viisastuneena muutin taktiikkaa ja pyrin välttämään taistelukosketusta tien suunnassa. Joukkomme onnistautuivat irtautumaan Möhkön tien suunnassa, joten suomalaiset eivät kärsineet siellä tappioita ja vihollisen 155. D eteni muutaman kilometrin (kartan kuusikulmiot eli heksat tai heksit vastaavat kahta kilometriä) 3.-5.12. (ks. kuva Möhkö 3.-5.12. kuvagalleriassa).
Huonommin asiat menivät Tolvajärven lohkolla. Taktiikan muutoksesta seurasi kämmähdys, kun en huomannut, kuinka petturisuomalaiset olivat onnistuneet pääsemään asemaan, josta he ripeällä hiihdolla pääsivät Tolvajärven kirkolle (kuva Ägläjärvi menetetty 3.-5.12.). Välittömään vastahyökkäykseen joukkoni eivät riittäneet, joten motitin 139. D kahdesta kohtaa (kuva Ägläjärven motti 3.-5.12.).
Kun pääosa suomalaisista on saapumatta, tässä vaiheessa kierrokset saisivat olla lyhyitä. Onni ei ollut myötä, sillä pelasimme maksimaaliset kuusi impulssia joka kierroksella.
Otetaanpa vielä kerran uusiksi, eli tässä Talvelan kommentit peliin 24.5.
Tolvajärvi-pelissä on ollut parin viikon tauko erinäisten esteiden takia, mutta nyt saimme pelattua peliä kaksi täyttä kierrosta. Itsenäisyyspäivä 6.12. alkoi suomalaisten kannalta hyvin: täysi suomalaisten impulssi mahdollisti yhden komppanian lähettämisen entistä syvemmälle vihollisen 139. D:n selustaan katkaisemaan huoltoa. Sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Ensiksi nousi 139.D:lle aloitenappula CHOICE, joka pelattiin liikkeenä, ja sitten FULL eli divisioona pääsi kahden täyden liikkeen turvin hyviin hyökkäysasemiin. Kun vielä suomalaisten irtautuminen epäonnistui, menetin huollon katkaisseen komppanian Ägläjärven itäpuolella. Kaiken kukkuraksi neuvostoilmavoimien Tupolev SB-2-pommikone osuu onnenkantamoisella toiseen 139. D:tä motittamaan matkalla olevaan komppaniaan.
Tässä vaiheessa neuvostodivisioonan panssaroitu kärki rynnisti yhdessä suomalaisten petturien kanssa jo kohti Tolvajärveä. Onneksi suomalaisten ensimmäiset vahvistukset saapuivat, ja alkoi kilpajuoksu, vai pitäisikö sanoa, kilpahiihto, Tolvajärven kirkonkylälle. Suomalaiset voittivat kilpajuoksun seuraavana päivänä ja ovat asemissa seuraavaa pelikertaa varten.
Möhkön lohkolla suomalaisilla meni paremmin. Tosin joen mutkassa ollut 112. ErP epäonnistui irtautumisessaan ja kärsi osuman, mutta muuten 155. D:n eteneminen jäi pariin heksiin.
Poikkeuksellisesti pelasimme perjantai-iltana ja taas päästiin pari kierrosta eteenpäin. Suomen Kansanarmeijan kaksi hiihtopataljoonaa joutuivat valkosuomalaisten saartamiksi ja kaatuivat viimeiseen mieheen Stalinin nimi huulillaan.
Kaatuneiden määrässä puna-armeija on voitolla, mutta ratkaiseva toinen taajama Ägläjärven lisäksi puuttuu. Impulssichittien vedossa onni on suosinut suomalaisia, mutta mikäli voitamme aloitteen seuraavan kierroksen alussa, on 155. divisioonan hiihtopataljoona 12 vain yhden liikevuoron päässä miehittämättömästä Möhköstä! Ratkeaakohan taistelu tuohon ratkaisevaan chitin vetoon...
155. divisioona turhautui suomalaisten jatkuvaan livahtamiseen hyökkäysten alta ja päätti hylätä huoltolinjan varmistamisen kokonaan. Vastedes etenemme ja taistelemme metsissä kuin valkosuomalaiset konsanaan! Tosin se merkitsee läytännössä etenemistä hexi kerrallaan, mutta peli ei ole vielä puolvälissäkään ja aikaa on.
Sen verran on tämä peli herättynyt kiinnostusta, että kuulin seuraavan human interest-jutun. Ilomantsissa toimi nimismiehenä 1930-luvun lopulla Harald Istala, joka ilmeisesti oli hoitamassa alueen evakuointia pelin kuvaamana ajankohtana. Nimismiehellä oli 15-vuotias poika, joka karkasi Talvisotaan, muistitiedon mukaan poika toimi lähettinä. Kotiin palattuaan poika sai sitten isän kädestä kunnolla selkään – ei karkaamisen takia vaan, koska oli polttanut tupakkaa rintamalla! Joku roti nyt sentään.
Tarinan kertoi Harald Istalan lapsenlapsenlapsi.
Suomalaisten hyvä tuuri chittien vedossa jatkui eilenkin, ja joka vedolla kupista tuntui nousevan sinivalkoinen FULL tai CHOICE. Muutoin tuuri olikin suomalaisten kannalta vähissä: yrityksissään nujertaa Tolvajärven itäpuolinen panssarimotti he kärsivät raskaita tappioita, ja muualla samalla lohkolla neuvostotykistö kantoi armotonta veroaan. Tappioita laskettaessa puna-armeija on selkeästi voitolla, mutta ratkaiseva toinen kylä Ägläjärven lisäksi puuttuu yhä.
Muutimme pelin alussa hieman neuvostojoukkojen tulojärjestystä eli 75. divisioona saapui vasta 12. joulukuuta. Historiallisestihan venäläisten I AK lähetti sen rintamalle vasta 139. divisioonan jouduttua lyötynä vetäytymään ja sen ensimmäinen taistelukosketus suomalaisiin oli vasta 14.12. Pelin alkuperäisen asetelman mukaan divisioona olisi tullut heti alussa.
Puna-armeijan 155. divisioona jatkoi huollotta hidasta etenemistään kohti Möhköä. Yritys hyökätä tien suunnassa paljasti vastustajaksi II/JR 41:n ja vain onnekas noppatulos (6) pelasti venäläiset pahoilta tappioilta. Kummankin etenemissuunnan hiihtojoukot sitoivat suomalaisjoukkoja taaempien taajamien puolustukseen.
Ihmeellinen varjelus tuntuu todellakin olevan Suomen yllä, sillä kaikissa keskeisissä impulssi-chittien vedossa suomalaisilla on käynyt ilmiömäinen munkki. Ratkaisevan toisen kylän valtaus tämän tai tuon hiihtopartion toimesta on ollut dramaattisesti kiikun kaakun jo useasti. Lohtua on tuonut vain Uralin ammustehtaiden huippulaadukas tuotanto: puna-armeijan kranaatit ja punaisten ilmavoimien pommit ovat kylväneet tuhoa valkosuomalaisten riveihin. 155. divisioonan ratkaiseva hyökkäys Mölsän kylään alkoi vihdoin, mutta aika alkaa auttamatta loppua: jäljellä on enää viimeinen kierros eli joulukuun 23. päivä 1939.
Jos ränttäisi vähän lisää tuosta kansikuvasta. T-28 oli raskas panssarivaunu, joka kuului erillisten panssariprikaaatien varustukseen. Puna-armeijan I AK:n kaistalla näyttää kuitenkin toimineen vain jalkaväkidivisioonien määrävahvuuteen kuuluneita panssarivaunupataljoonia, joihin ei raskaita vaunuja kuulunut. Kirjoista löytyy kuvia Ägläjärven eteläpään Jylmäkänlahden kiertävän tien varressa palavista neuvostotankeista, jotka kaikki ovat joko T-26:n variantteja tai Komsomolets-vetovaunuja.
Niinhän siinä sitten kävi, että puna-armeijan voitto jäi vain yhden liikepisteen päähän ja Ilomantsi valtaamatta. Tappiot olivat aika tasan, mutta neukut saivat suomalaisten tappioista tuplaten pisteitä. Ratkaiseva toinen taajama jäi kuitenkin puuttumaan ja peli ratkesi siihen.
Päiväkin lisää olisi ollut ratkaisevaa. Möhkön taisteluissa sitä puolustaneet suomalaisjoukot sulivat täysin kokoon, mutta 155. divisioonalla olisi hyökkäysaaltoja vielä riittänyt, tappioista huolimatta. Pitemmällä tähtäimellä taas Tolvajärven suunnalle vahvistukseski tullut 75. divisioona ei ehtinyt edes kunnolla taistelukosketukseen.
Talvela lupasi raportoida enemmän lopputilanteesta.
Pelin kuluessa havaitsimme, ettei neuvostoliittolaisten oikeastaan tarvitse välitää huollostaan, niin nurinkuriselta kuin tämä kuulostaakin. Toki huollotta olevat yksiköt liikkuvat hitaammin kuin huolletut, mutta muutenkin liikkuminen käy neuvostojoukoilta hitaasti, koska suurin osa on jalkamiehiä (suurin osa suomalaista taas hiihtää). Kuten Kari kirjoitti aiemmin, neukkujen jalkaväki voi yhtä hyvin tarpoa metsässä suoraa reittiä kuin tarpoa kiertelevää tietä pitkin.
Toinen huollottomuuden seuraus eli neuvostoyksiköiden taisteluarvojen (sekä hyökkäyksen että puolustuksen) puoliintuminen kuulostaa aluksi dramaattiselta, mutta kun tajuaa, että noin puolet suomalaisista nappuloista on komppanioita niin kyllä kaksi hyökkäysarvoiltaan puolittunutta pataljoonaa on silti yleensä liikaa suomalaisille. Lisäksi tietä pitkin etenevä mekanisoitu jalkaväki yhdessä panssarikomppanioiden kanssa muodostaa sellaisen nyrkin, oli huollossa tai ei, että vaikea on minun ollut jäädä asemiin ottamaan hyökkäystä vastaan. Jossain vaiheessa tulee sitten selkä seinää vasten eli perääntyä ei enää voi luovuttamatta jotain kylää. (Hallussa olevien kylien määrä nimittäin ensisijaisesti määrittää pelin voittajan.) Kylät vielä tuppaavat olemaan peltojen keskellä, missä piippalakit pystyvät rynnistämään laumoina ihan silmille.
Kaikkein suurin vaikutus huollottomuudella on neuvostotykistöön, ne kun eivät ammu lainkaan ollessaan huollottomia. Tässä täytyy todeta, että 139. D:n komentajan ehdotus huollollisesti turvatun tuliaseman luomisesta selustaan (vrt. tulitukiasema) kuulosti neuvostovinkkelistä katsoen kenties parhaimmalta tavalta taata edes jonnekin ulottuva tykistösuoja. Suomalaisen onneksi hän vain sai idean liian myöhään, kun suurin osa tykistöstä on jo auttamattomasti motissa.
Tuon pääjoukon rämpimisen huollotta voin sulattaa – näinhän todellakin enemmän tai vähemmän tapahtui – mutta neukkujen hiihtopartioiden kanssa leikitty kissa ja hiiri -leikki on kyllä paksua. On hyvinkin kyseenalaista, olisiko Stalinin vainojen jälkeen kukaan neuvostoupseeri uskaltanut johtaa moisia partioita, joissa vaaditaan osaston komentajalta oma-aloitteisuutta, kun koko ajan ei voi kysellä radiolla ohjeita ylemmiltään.
Mitä sitten olen itse pelannut huonosti? Aiemmassa kommentissani mainitsin, että olin unohtanut aivan pelin alussa hiihtojoukkojen mahdollisuuden irtautua ennen taistelua. Ehdin tehdä muutaman hyökkäyksen aivan Tolvajärven edustalle päässyttä panssarikolonnaa vastaan ennen kuin tajusin, ettei suomalaisten pidä tehdä rynnäköitä juuri lainkaan vaan ainoastaan ns. väkivaltaista tiedustelua. Kolmannen verta maksaneen erheen tajusin vasta nyt, kun en ole hyödyntänyt saarrostusetua. Hyökkääjä saa nimittäin huomattavan edun, jos hyökkää vähintään neljästä suunnasta puolustajan kimppuun. Pelissä käytössä olevien pinorajoituksista seuraa, että tämä täytyy käytännössä tehdä niin, että toinen hyökkäävistä pataljoonista jakautuu komppanioiksi. Tällöin kyllä menetän hieman hyökkäysarvoissa, mutta saarrostusetu enemmän kuin hyvittää sen.
Mitä pelissä sitten täytyisi muuttaa? Pelissä on niputettu huolto- ja komentoyhteydet yhteen, jolloin esim. suomalainen tien varressa oleva kaukopartio on huollettu keskellä korpea olevasta esikunnasta, joka on vuorostaan huollettu saman tien kautta! Nämä on erotettava toisistaan.
Tykistön a-tarvikkeet eivät voi kadota itsestään huoltoyhteyden katketessa.
Pistelaskua on muutettava siten, että kylien hallussapidosta saa esim. 5 pistettä, jolloin voitonlaskuun vaikuttavat sekä kylät että tappiot. Tappiolaskentaan täytyy ottaa mukaan huollotta olevat neuvostojoukot, jolloin neuvostopelaajalla on todellinen syy koettaa pitää huoltoyhteys auki.
Liikepisteiden laskentaa täytyy vastaavasti yksinkertaistaa.
PS. Joukkojen sijainnit pelin lopussa ovat nähtävissä kuvagalleriassa.
Vanha juttu joka sattui vasta silmään. Mielenkiintoista. Ankara talvinen ympäristö mallintuisi tosiaan hyvin ehdotetulla käytännöllä, jossa (pelin lopussa) huoltamatta olevat neuvostojoukot laskettaisiin tappioiksi. Tykistön huolto-ongelman ratkaisuna voisi olla esim. mahdollisuus ampua kerran huollon katkeamisen jälkeen. Huolto- ja komentoyhteyden erottamisesta samaa mieltä, etenkin kun naapurilla oli radioita. Suomalaisilla kyse on mittakaavasta: lähettiyhteys mahdollistaa pienen joukon huoltoa, isommassa mittakaavassa nekin ovat eri asia. Tämmöiset olosuhdesidonnaiset sotapelit ovat hienoja, joskin olosuhteiden mallintaminen on usein hankalaa. Tässä vaikutti olevan kuitenkin eväitä siihen, eikä suomalaisten menestystä tarvi selittää millään "nää lyö kaks kertaa kovempaa" -erikoissäännöllä. Jatkakaa!
Lähetä kommentti