Muinaisesta Egyptistä hypätään roomalaisiin jotka kuljettivat suuren joukon obeliskeja Roomaan (tai Konstantinopoliin) ja teettivätpä niistä kopioitakin. Hämmentävin on väite että kaikkiaan niitä ehti antiikin ajan loppuun mentyä kertyä Rooman kaupunkiin lähes viisikymmentä, mutta jäljellä on vain 8 aitoa ja 5 roomalaisten joko Egyptissä tai Roomassa teettämää. Ehkä suurin osaa makaa edelleen syvällä maan alla, tai on kierrätetty peruskiviksi uudempiin rakenteisiin. Kaikki joka tapauksessa kaatuivat tai kaadettiin, niin että koko keskiajan pystyssä säilyi vain Pietarinkirkon edustalla ollut obeliski.
Sen siirtämisestä kirjan tarina vasta vauhtiin pääseekin, sillä keskeinen teema on uudelle ajalla ajalle asti säilyneiden monoliittien myöhemmät vaiheet. Pietarinkirkon uudelleenrakentamisen johdosta paikalla olleen ja ns. Neron kilpa-ajorataan kuuluneen monoliitin siirtäminen oli aikamoinen riski. Monumentin rikkoutuminen olisi ollut paaville arvovaltatappio, mutta 1586 tapahtunut siirto onnistui täydellisesti ja tempauksesta tuli suoranainen vastauskonpuhdistuksen triumfi. Uudella paikallaan obeliskista manattiin vielä pahat henget pois ja kivi oli valmis julistamaan kristinuskon voitokkuutta, niin alunperin aivan toisesta kulttuuripiiristä kuin se olikin.
Samaan syssyyn kaivettiin esiin, nostettiin ja pystytettiin muitakin obeliskeja Rooman kaupunkikuvan maamerkeiksi, ja toiminta seuraavina vuosisatoina. Obeliskeihin hakattuja hieroglyfejähän ei tuolloin osattu lukea, vaan niiden arveltiin olevan salaisia symboleja kaikesta viisaudesta ja mystiikasta johon muinainen Egypti eurooppalaisessa mielikuvituksessa kiedottiin. Champollionin viimein onnistuttua tulkitsemaan hieroglyfien sanoman kävi varsin tylsästi ilmi, että obeliskeissa kerrottiin vain kuka ne on pystyttänyt, miksi ja milloin. Obeliskit olivat faaraon vallan muistomerkkejä, ja 1800-luvun suurvalloilla oli niille taas kysyntää.
Ranskalaiset siirsivät jo vuosisadan alkupuolella toisen ns. Luxorin obeliskeista Place de la Concordelle. Ranskan silloinen kuningas halusi monet nimenvaihdot ja verilöylyt kokeneelle aukiolle jotain epäpoliittista, ja obeliskin uudessa jalustassa kuvattiinkin kuvin (hieroglyfienomaisesti) kiven siirtoa ja pystytystä insinööritaidon näytteenä.
Aleksandriassa olleet ns. Kleopatran neulat (jotka olivat ajalta kauan ennen Kleopatraa) oli jo varhain luvattu eurooppalaisille siirtomaavalloille. Englantilaiset veivät yhden Thamesin rannalle 1800-luvun jälkipuolella, ja amerikkalaiset pian sen jälkeen toisen New Yorkiin. Jälkimmäisissä tapauksissa kyseessä olivat jo enemmän yksityisten tahojen rahoittamat tempaukset, jotka herättivät jo enemmän hilpeyttä kuin juhlavuutta. Mainostajat ottivat aiheesta kaiken irti Atlantin molemmin puolin.
Jonkinlaisena jälkikirjoituksena on tarina Mussolinin valtaamastaan Etiopiasta siirrättämästä Aksumin obeliskista joka vuosikymmenet Roomassa seistyään palautettiin kotimaahansa kymmenkunta vuotta sitten.
Monoliittien siirtelystä tuli monesti mieleen viime vuonna julkaistu kirja Pietari kaupungin suurista kiviprojekteista, joista aikoinaan tehtyjen muistojulkaisujen innoittajina lienee hyvinkin ollut Pietarinkirkon obeliskin siirrosta vastanneen arkkitehdin juhlakirja. Vielä enemmän mieleen tuli se, miten ikuista on kivien historia: nykyään Lateraanikirkon edustalla oleva Rooman korkein obeliski, yli 3000 vuotta vanha muistomerkki, joka tuosta ajasta ehti olla tuhannen vuotta Circus Maximuksen alle hautautuneena.
Brian A. Curran, Anthony Crafton, Pamela O. Long, Benjamin Weiss: Obelisk: A History (2009). Kustantajana on ollut Burndy Library, jolla kuuluu olevan maailman suurin kokoelma obeliskeja käsittelvää kirjallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti