Antiikki & Design 146 (1/2016)

Vuoden ensimmäisessä numerossa oli paljonkin mielenkiintoista, mutta aloitetaan tietysti Turussa, jossa on käyty Aboa Vetus & Ars Novan nukkekotinäyttelyssä ja haastateltu Victoria & Albert -museon näyttelypäällikköä ja kuraattoria, kysehän on V&A:n kiertonäyttelystä. Samalla hoksasin että Jouni Kuurne on jo 2010 kirjoittanut nukketaloista kirjan, jonka olen missannut, mutta joka toki on käsikirjastossamme.

Esineaiheista kiintoisia olivat vanhat kakluunit (Turun kaakelitehdas!), huonekalujen intarsiakoristelu ja miksei Kyllikki Salmenhaaran keramiikkakin, vaikka designkeramiikka ei oikein minun kupilliseni teetä olekaan. Mutta onhan ne Salmenhaaran kaulimalla tekemät teokset aika erikoisia. "Luupin alla" oli taas jotain mielenkiintoista, nimittäin nuoren naisen muotokuva biedermeierajalta. Kuvan nainen on vailla koruja ja siksi naimaton, koska "nainen alkoi saada ja käyttää arvokoruja vasta naimisissa ollessaan".

Arkeologi Pentti Koivunen oli tuttu nimi entuudestaan, hän löytyy diaarioistamme koska lahjoitti jo koulupoikana Turussa kaikenlaista löytämäänsä museolle. Vaan nytpä kävi ilmi, että hän on keräilijä ja koonnut liki miljoonan napin kokoelman, vieläpä luetteloinut ne hankintaerittäin kuin museossa ikään.

Hannu Väisänen  muistelee kolumnissaan lapsena selaamaansa ja suuren vaikutuksen tehnyttä teosta Tapiolan koteja (1963), mistä muistin että työhuoneeni hyllystä löytyy vastaavankaltainen Suomalaisia koteja, vuoden 1949 painos. Hienoa ajankuvaa, ja siitä pääsemme lehden ehdottomasti tarkimmin lukemaani tai pikemminkin katselemaani juttuun, valikoiman valokuvia suomalaisista olohuoneista 1900-luvun alusta 1970-luvulle, tulkitsijoina Helsingin kaupunginmuseon Minna Sarantola-Weiss ja lehden toimittaja Antti Kaijalainen.

Jo ensimmäisen kuvan taffelipiano saa huokaisemaan raskaasti. Sellainen kuului kai aikoinaan jokaisen säätyläiskodin kalustoon. Hienoja vanhoja esineitähän ne ovat, mutta kukaan ei niitä enää soita ja tilaakin ne vievät. Museoihin niitä on enää turha tarjota ja kaupaksikaan ne eivät mene. Vähän väliä joutuu seuraamaan somessa tai muuten jonkin taffelipianon pelastamisyrityksiä, mutta minkäs teet.

Radio ehti olla suhteellisen lyhyen aikaa kodin keskipiste ennen kuin korvautui televisiolla, jota ei tosin "sivistyneistökodeissa" kauhean näkösällä kehdattu pitää vielä 1960-luulla. Oman lapsuuskodin nostalgia astuu mukaan 1970-luvun kohdalla. Juu, TV-tuoli oli meidänkin olohuoneessamme! Paimentolaismattoa ei, mutta muistelen että kenellä sellainen oli, kutsui sitä "karvalankamatoksi".

Olohuoneiden kuvat ovat luultavasti paremmassa järjestyksessä kuin ne tavallisessa arjessa olisivat olleet, mutta silti vaikutelma on aidompi kuin museonäyttelyiden interiööreissä, jotka on huolellisesti lavastettu (tai ehkä juuri siksi). 1940-luvun funkkisolkkarissa saattoi hyvin olla uusrokokotuoli, mutta laitapa sellainen museon 1940-lukuinteriööriin!

Vielä interiööreistä sen verran, että vaikka en Antiikki & Designin kodinsisustusjuttuja juuri kommentoikaan, niin tällä kertaa on mainittava Berndt Arellin Tukholmasta hankkima asunto. Kuvissa on nimittäin ihan oikeita kirjoa, jos ei nyt hyllyssä, niin edes röykkiönä nurkassa. Ja huoneen keskelle pöydälle on aseteltu oikein komea pino kirjoja, jotka ovat päässeet vieläpä kahteenkin kuvaan. Painetulla kirjalla on toivoa?