Emme aloittaneet kuitenkaan pääsisäänkäynnin kautta, vaan siitä vasemmalla olevan 1980-luvulla valmistuneen laajennusosan, ns. Sainsburyn siiven, kautta, jossa ovat kokoelman vanhimmat teokset, alkaen 1200-luvulta. Nykyarkkitehtuuria usein komentoinut prinssi Charles haukkui aikoinaan uudisrakennuksen "paiseeksi rakkaan ystävän kasvoilla". Alkää kiinnittäkö huomiota kerjäävään Yodaan, niitä leijaili museon edustalla vaikka miten monta.
Uudissiiven portaikon seinälle on ikuistettu vanhojen mestareiden nimiä. Kaikkien teoksia on täällä esillä.
Turnauskestävyys ei riittänyt aivan uusimmille vuosisadoille, sen verran valtava kokonaisuus tämäkin on, mutta muutama highlight vanhemmilta ajoilta tähän. Ensinnäkin oli tietysti Arnolfinin kihlaus (tai häät tai mikä sen nimeksi milloinkin ilmoitetaan), 1400-luvun flaamilaistaiteen klassikko, josta löytyy milloin mitäkin tulkittavaa keskiajan historian kirjoihin.
Paolo Uccellon San Romanon taistelusta on kaikkiaan kolmen versiota, muut kaksi Louressa ja Uffizissa.
Rogier van der Weyden maalasi useammankin huntupäisen naisen, joista tässä yksi.
Weydeniä oli myös tämä Lukeva mies (ehkä Pyhä Ivo)
Tämän maalauksen roolia TV-sarjojen kuvituksena käsiteltiin taannoin.
Holbeinin Lähettiläiden symboliikkaa on pähkäilty useiden kirjojen verran. Itsellänikin on yksi, mutta sen tulkinnat menivät niin syvällisiksi etten tainnut koskaan jaksaa sitä loppuun.
Miten tunnistaa Venetsian doget taiteessa? No hassusta hatusta!
Tätä maalausta käytetään usein kuvituksena, koska se dokumentoi jo kadonneen St Denisin kirkon alttarin.
Oliko nainen vain ruma vai kärsikö hän luita runtelevasta sairaudesta? Ikimuistoinen renessanssimuotokuva joka tapauksessa.
Vanitas - vai antiikkikauppiaan myyntitiski? :-)
Ilman Vermeeriä ei voi olla maailmankuulu taidemuseo. Täällä niitä on kaksi, tässä toinen, Nainen virginaalin ääressä.
Kuten jo todettu, uudemmat vuosisadat jäivät vähemmälle, mutta museon sivuilla voi nähdä koko kokoelman, vaikka huone kerrallaan, monia zoomata ihan lähellekin, ja osasta museota on myös virtuaaliversio jossa pyöriä. Miksi mennä sitten National Galleryyn enää ollenkaan? Kävijämääristä päätellen näin ei alkuunkaan ole. Onko taiteesta haltioituminen mahdollista muualla kuin itse teoksen äärellä, ja kuinka moni muka on sairastunut Stendhalin syndromaan netin kautta?
Museokauppojen souvenir guidet ovat yleensä nimensä mukaisesti lähinnä matkamuistoja, mutta täältä mukaan tarttui hintaan £7,50 The National Gallery Visitor's Guide, joka oli todella erinomainen pieni taidehistorian "oppikirja", sisältäen kaikenlaista hauskaa faktaa.
3 kommenttia:
Antavatko nykyään jo ottaa kuvia siellä? Jokunen vuosi sitten vartija meni sekaisin jo pelkän aulan kuvaamisesta.
Juu, "without flash", mutta sitä valvottiin puolestaan tarkasti.
Saako olla vähän kateellinen? Nimittäin taidan vähän olla. Mutta kiitos, että pääsen katsomaan teoksia edes kuvien kautta. Ja kiitos myös kokoelmalinkistä. Vaikka eihän se ole sama asia, ei netin kautta voi oikeasti haltioitua ja fiilistellä tunnelmaa. Tai jos joku voi niin ihmettelen.
Olen kyllä innoissani tästä, että saa "matkustella" muiden mukana blogien välityksellä. :)
Lähetä kommentti