Malmbergin taito soveltaa lukemaansa on ylittämätön, mutta mukaansa tempaavaa luettavaa on alkuteoskin. Ja totta kai ajatus Hitleristä, Stalinista, Trotskista ja Freudista samaan aikaan samassa kaupungissa on jokseenkin hykerryttävä. Tämä yhteensattuma ei tosin pitkälle kanna, mutta pitempään Mortonilla riittää tarinaa toisaalta psykoanalyytikkojen yhdistyksen ja toisaalta bolsevikkipuolueen sisäisistä taisteluista, omalla tavallaan hätkähdyttävä rinnastus sekin. Uutena minulle tuli tieto että jo vuosia ennen Saksan pääesikunnan kuuluisaa sinetöityä junaa jolla Lenin muilutettiin Venäjälle 1917, se olikin Itävalta-Unkari joka pelasi Lenin-kortilla, sallimalla (ja rahoittamalla) tämän kumoustoimintaa Krakovasta käsin.
Jälkipuolella kirjaa fokus siirtyy pitkäksi aikaa pois Wienistä, kun valokeilaan nousee arkkiherttua Frans Ferdinandin ja puolisonsa Sofian matka Sarajevoon ja kohtalokkaaseen kohtaamiseen Mustan käden tuberkuloottisten serbiterroristien kanssa 28. päivänä kesäkuuta. Sen jälkeen vuorossa onkin moneen kertaan käsitelty ja ruodittu aihe, Euroopan suistuminen sotaan. Mortonin versio siitä meneen näin: Itävalta-Unkarin ulkoministeri von Berchtold ei halunnut sotaa, mutta Berliiniin keisarin kirjettä viemään lähetetty kreivi Alexander Hoyos esitti maansa kannan sotaisampana kuin se olikaan. Saksan keisari antoi avoimen valtakirjan Serbian rankaisemiselle ja siinä sitä sitten oltiin.
Tässä vaiheessa von Berchtold pyörsi kantansa ja valmistautui sotaan salaamalla sen mahdollisimman pitkään kesän lomakauden varjossa. Kun jyrkkä ultimaatumi Serbialle sitten 23. heinäkuuta julkaistiin, oli tulos täysin päinvastainen. Arkkiherttuan murha oli unohtunut alle kuukaudessa ja nyt kyseessä olikin suurvallan aggressio pienempäänsä vastaan, siitäkin huolimatta että Itävallalla oli esittää todisteet Belgradiin johtavasta salaliitosta. Tätä seurannutta diplomaattisähkeiden, liikekannallepanojen ja lopulta sodanjulistusten rumbaa kirjoittaja käsittelee vain lyhyesti.
Sodanedellinen Wien, ja koko Habsburgien monarkia on saanut romanttisen ja kohtalokkuutta humisevan jälkihohteen, ja sitähän tämäkin teos hehkuttaa, monen muun lailla. Tuossa kuvassa Wien näyttäytyy teatraalisena näyttämönä, kevyenä operettina joka lopulta päättyi tragediaan.
Yksi seurapiirejä vuonna 1913 järkyttäneistä skandaaleista oli armeijan vastavakoilun päällikön eversti Alfred Redlin paljastuminen Venäjän vakoilijaksi. Moni voi muistaa hänet elokuvasta Eversti Redl (1985), jossa nimihenkilöä esitti Klaus Maria Brandauer.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti