Keramiikka on saanut kolme lukua, joista yksi käsittelee keramiikkaa yleensä, toinen savesta valmistettuja öljylamppuja (pottery lamps) ja kolmas terrakottaveistoksia. Viimeksi mainitut kuvasivat antiikin mytologian jumalhahmoja ja olivat niin vanhaan uskonton sidonnaisia että ne kristinuskon saatua monopoliaseman katosivat kokonaan.
Raudasta on käsitelty paitsi sepäntaidot, myös raudanvalmistus, ja oikeastaan olisi ollut paikallaan, että samaan syssyn olisi käsitelty myös kaivostoiminta. Kokonaan taiteen piiriin (niinkuin me sen ymmärrämme) kuuluvat marmorin veistäminen, stukkotyöt ja seinämaalaukset.
Seinä- ja lattiamosaiikit on käsitelty erikseen, ja täytyy myöntää etten ollut ennen tullut ajatelleeksi niiden eroja. Seinä- ja holvimosaiikit kehittyivät nymphaeumista, joka oli luolankaltainen vesi- tai suihkulähde, ja jonka seinät koristeltin alunperin simpukoilla. Myöhemmin niiden mosaiikit olivat useimmiten lasia, lattiamosaiikkien kiveä. Jälkimmäiset piti luonnollisesti rakentaa myös paljon kestävämmiksi.
Kirjan pääpaino on valmistustekniikassa, ja siinä miten ja miksi siitä jotain tiedetään jos tiedetään. Kirjallisena lähteenä on useimmiten Pliniuksen Luonnonhistoria, loput on päätelty kuvallisista lähteistä ja esineistä itsestään. Paljon mielenkintoisia yksityiskohtia kirjassa onkin, mutta olisin toivonut havainnollisempaa kuvitusta. Kuvia muutoin on melko runsaasti, värikuvat koottuna kirjan keskelle, koska noinkin vanha julkaisu on kyseessä. Monet esimerkeistä ovat löytöjä Britanniasta.
Hyvä opus antiikin materiaalisesta kulttuurista kiinnostuneelle. Itse en esimerkiksi tiennyt sitäkään, että rauta oli Rooman valtakunnassa ilmeisen huokea materiaali, tai että emaloinnin lähtökohtana on ollut halu jäljitellä punaista korallia. Roomalaisen puusepän metallinen höylä ei maliltaan kauheasti eronnut edelleen Biltemassa myytävästä. Liekö sitten paradoksaalista se, että antiikin aikana tunnettiin mm. pokasaha, muttei (villan käsittelyyn tarkoitettuja) karstoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti