Keskeisiä paikkakuntia ovat Fort Bliss (El Paso) ja Fort Graig, joista edellinen on alussa Konfederaation, jälkimmäinen Unionin hallussa. Voittaja on se, jolla on lopussaan nämä kaksi paikkakuntaa ja voittopisteiden enemmistö (Unionille riittää toisenkin hallussapito). Kartan pohjoisreunassa on vielä Fort Union, jonka valtaaminen antaa Konfederaatiolle pelin päättävän äkkivoiton.
Joukot eivät ole identifioituja joukko-osastoja vaan strength pointeja, vahvuudeltaan 100 miestä eli tuonaikuinen komppania. Tässä näyte Unionin upseereista ja joukoista:
Kartasta ei ole erikoisempaa kehuttavaa tai haukuttavaa, se on varsin peruskauraa. Joukkojen marssiminen kanavoituu "liikemaksujen" vuoksi pitkin Rio Granden rantaa ja Santa Fén tietä. Tässä näyte, jossa hieman hämää se, että näkymä on nimien osalta "pohjoisesta päin":
Vasemmassa yläkulmassa Texas. "Arizona Territory" oli se 34. leveyspiirin eteläpuolinen alue, jonka paikalliset sesessionistit julistivat kuuluvaksi Konfederaatioon. Unioni valtasi alueen takaisin jo 1862, mutta sen valitsema edustaja tiemmä pysyi Richmondissa sodan loppuun saakka. Kaikki tässä näkyvät paikkakunnat olivat konfujen hallussa vuoden 1862 alussa, ja Sibleyn pääjoukko lähtee liikkeelle Fort Thornista.
Pelattu tätä ei vielä ole, mutta äkkiseltään sanoisin, että ZOCittomuus ja mahdollisuus väistöliikkeisiin tekee tästä aika hilpeää juoksentelua ainakin konfujen osalta. Huoltovankkurit on pidettävä aina mukana, muutoin voi iskeä armeijan pahimmillaan lähes kokonaan tuhoava attritio.
Kolmeen osaan pelin voi jakaa siten, että kaksi Unionin pelaajaa jakavat Fort Graigin ja Fort Unionin varuskunnat.
12 kommenttia:
Sanotaanko näin, että koko Uuden Meksikon sotaretken tavoite eli Coloradon kultakenttien ja Kalifornian satamien valtaaminen oli vähintäänkin kunnianhimoinen ellei peräti suuruudenhullu suunnitelma, johon Konfederaatiolla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia. No, saatiinpa reissusta aineksia länkkäreihin.
Pelasimme pelin eilen kahdestaan nimimerkki Metsiksen kanssa, ja kas perhanaa, se meni läpi kolmessa tunnissa ja oli hyvinkin viihdyttävä.
Pelasin Konfederaatiota ja tavoittelin äkkivoittoa rynnimällä kohti kartan pohjoisreunan Fort Unionia. Niinhän siinä kävi että takaisin piti kääntyä Glorietan solassa, ei niinkään yksittäisen tappiollisen taistelun vuoksi, vaan koska jenkkejä alkoi kuhista joka puolella, heillähän on loppujen lopuksi kaksinkertainen ylivoima.
Palasin takaisin Rio Granden vartta ja valtasin tyhjäksi jääneen Fort Graigin huoltovarikkoineen. Siellä sinnittely olisi taannut ainakin tasapelin olettaen ettei Kit Carsonin johtama Unionin erillisosasto sillä aikaa kaappaisi Fort Blissiä. Sitä se ei tehnyt vaan haihtui huollon puutteessa ilmaan, sen sijaan Fort Graig joukkoineen menetettiin Unionin viimeisessä dramaattisessa nopanheitossa. Pienestä oli kiinni ettei peli olisi päättynuyt konfujen voittoon sillä voittopistetilanne ehti loppupuolella olla hetken edukseni.
Vekkuli peli, mutta vaikea sanoa kuinka monta uudelleenpelaamista tuo kestää.
Pelin alussa tosiaan näytti hetken siltä, että Kari valtaa Fort Unionin ja peli päättyy Konfederaation äkkivoittoon. Ratkaisevalla hetkellä Kari pelasi ehkä turhan varovaisesti ja jäi odottamaan Gloriettan solan tuntumaan liikeheittoa, jolla olisi kerralla koukannut solaa vartioineiden Unionin joukkojen selustaan, sen sijaan että olisi väellä puskenut solaan. Tänä aikana Fort Graigissa aloittanut Unionin pääjoukko sai Konfederaation joukot kiinni, ja Kari joutui lähtemään pakoon.
Varovaisuuteen lienee ollut syynä se seikka, että Kari piti lähes kaikki joukkonsa yhdessä huoltovankkureiden luona estääkseen attrition. Monissa peleissä huollotta jäänet yksiköt haihtuvat kokonaan, mutta tässä pelissä attrition vaikutus katsotaan taulukosta nopan avulla, jolloin tällaiseen jättikekoon huollon puute olisi saattanut iskeytyä kohtalokkaasti. Toisaalta minun pääjoukkoni oli enimmäkseen vailla huoltoa ja attritiosta aiheutuneet tappiot olivat siedettävät, niin raadolliselta kuin se kuulostaakin.
Pakomatkan alkaessa peli näytti olevan ohi: Unioni oli saavuttanut torjuntavoiton ja Konfederaation joukot olivat pakenemassa täyttä päätä. Mutta jollain ihmeellisellä tavalla voittopistetilanne heilahti kuitenkin Konfederaation eduksi, jolloin minulle tuli hätä käteen. Onneksi olin lähettänyt Kit Carsonin uhkaamaan Fort Blissiä, muuten olisin saanut vastaani kaikki Konfederaation joukot. Nyt Kari joutui lähettämään osaston torjumaan tätä uhkaa, ja saatoin keskittää lukumääräisesti ylivoimaiset joukkoni Fort Craigin takaisinvaltaukseen.
Hyvä, lyhyt peli, joka ratkesi vasta viimeisessä nopanheitossa.
Pelasimme tällä viikolla toistamiseen, edelleen samalla osapuolijaolla eli Kari Konfederaation ja minä Unionin pelaajana. Ehkä edellisen pelin analyysin innoittamana Kari ei tällä kertaa jäänyt Gloriettan solan tuntumaan, vaan koukkasi aavikon kautta kohti Fort Unionia, jolloin minun oli pakko hylätä sola ja vetää kaikki linnoituksen suojaksi. Ensimmäinen linnoituksesta käyty taistelu melkein pyyhkäisi koko varuskuntani, mutta siis vain melkein – toiseen taisteluun ehtivätkin sitten kartan ulkopuolelta saapuvat apuvoimat ja taistelusta tuli molemminpuolinen verilöyly.
Ratkaisevinta oli kuitenkin, että tässä vaiheessa Konfederaation joukoilta oli loppunut ruoka ja vesi, mikä ei ole ollenkaan hyvä juttu Uuden Meksikon aavikolla. Kun vielä Fort Graigista saapunut Unionin pääjoukko (jonka flegmaattinen marssitahti vihdoinkin parani) ilmestyi näyttämölle, Konfederaation joukkojen taru oli lopussa. Attritio ja Unionin hyvin huollettu armeija pitivät huolen, ettei Texasiin päässyt turvaan yksikään harmaatakki.
Näinhän siinä kävi, että Confederate high water mark piirrettiin Fort Unionin porteille. (Historiallisesti se jäi Glorietan solaan.)
Olen siis pelannut kaksi kertaa Uuden Meksikon sotaretkeä Karin kanssa. Molemmilla kerroilla olen pelannut unionia, ja molemmilla kerroilla Kari on yrittänyt samaa eli nopeaa rynnistystä Fort Unioniin ja sitä kautta saavuttaa äkkivoitto. Molemmilla kerroilla rynnistys on tyssänyt neljännellä kierroksella saapuviin unionin vahvistuksiin.
Eilen pelasin peliä kolmannen kerran, ensimmäistä kertaa konfuna ja tällä kertaa peliä ensimmäistä kertaa pelannutta pelaaja P:tä vastaan – eikä peli mennyt alkuunkaan samaan muottiin kuin Karin kanssa pelatessa. Pääjoukkoni rynnisti kyllä ohi Fort Craigin kohti pohjoista, mutta jäin Santa Fehen katsomaan, miten P reagoi lähettämiini erillisosastoihin. Toinen erillisosasto ratsasti pikavauhtia kaukana idässä, San Andreaan vuorten takana olleeseen linnakkeeseen Fort Stantoniin, ja toinen nappasi lännessä Rio San Josen varrella olleen Fort Wingaten. Ensin mainittu on alussa tyhjä, mutta jälkimmäisen P oli tyhjentänyt. Lisäksi yksipuolisessa kahakassa unioni käytti Albuquerquessa olleen huoltovankkurinsa.
Näiden liikkeiden seurauksena voittopisteet olivat kymmenen pistettä minun edukseni ja unionin pääjoukko Fort Craigissa vailla vankkureita. Minulla ei toisin sanoen ollut mieletöntä kiirettä rynnistää suinpäin kohti Fort Unionia, vaan saatoin odottaa sopivaa tilaisuutta.
P lähetti Fort Unionista keskikokoisen osaston aavikon poikki vapauttamaan Fort Stantonia ja pari pientä osastoa Fort Craigista valtaamaan takaisin vapauttamiani kyliä. Lisäksi yksi osasto suuntasi kohti etelää ja minun hallussani olevaa Fort Filmorea. Fort Filmore puolustautui sankarillisesti useita kierroksia, kunnes unioni päätti ohittaa sen aavikon kautta ja valtasi päätukikohtani Fort Blissin. Keräsin pari hajanaista ratsukomppaniaa ja lähdin uhkaamaan Fort Craigia, minne unionin pääjoukko joutui jälleen kerran vetäytymään.
Sillä aikaa pääjoukkoni pääsi hassuttamaan unionin etuvartiot Fort Unionin suunnalla koukkaamalla aavikon kautta. Gloriettan solaa vartoineet joukot saivat kuitenkin nopeasti joukkoni kiinni, mutta sain yhden loistavan tilaisuuden hyökätä: minun kahden tykkipatterin tukemaa 20 konferaation komppaniaa ja äkkivoittoa vastassa oli vain 2 unionin komppaniaa. Tämän piti olla selvä voitto, mutta mikä lie jumalallinen varjelus laskeutui unionin ylle enkä tuhonnut ensimmäistäkään vihulaista! Seuraavalla liikkeellä unionin apujoukot saapuivatkin linnakkeeseen ja peli oli hävitty.
Kari kyseli:
Täh, ei kait Konfederaatio jo Fort Unionin porteilla lyönyt hanskoja tiskiin? How about fighting retreat? Rebel ”never surrender” spirit?
No tuota, mukana olivat ne kaksi alun vankkuria. Eka meni tähän jumalaiseen interventioon tyssänneeseen hyökkäykseen. Toisen käytin seuraavaan altoon, minkä jälkeen iski katastrofaalinen nälkä, johon koko pääjoukko suli. Jälkipelissä P ehdotti, että olisin säästänyt vankkurin ja hyökännyt huollotta, mutta sinitakkeja piukassa olevaa Fort Unionia vastaan huollotta hyökkääminen ei ole mielestäni ns. hyvä idea. Fighting retreat olisi ollut vain lisänöyryytystä, koska pistetilanne oli mitä oli eli tukevasti unionin eduksi eikä joukoillani olisi pystynyt valtaamaan yhtään isoa pistepitäjää.
Reverend Clayton: Well, the prodigal brother. When did you get back? Ain't seen you since the surrender. Come to think of it, I didn't see you at the surrender.
Ethan: I don't believe in surrenders. Nope, I've still got my saber, Reverend. Didn't beat it into no plowshare, neither.
The Searchers (1956)
Ainakin tämä todisti että konfuilla on edes teoriassa mahdollisuus vallata Fort Union ennen Coloradon vapaaehtoisetn saapumista, nuo oddsithan olisivat sen mahdollistaneet, noppa vain antoi mitä antoi. Hirvittää ajatellakin että FU oli jätetty kahden komppania varaan!
Tuota, korjattakoon sen verran, että tein ekan hyökkäyksen kohti Fort Unionia kierroksella seitsemän eli reilusti Coloradon vapaaehtoisten saapumisen jälkeen. Pieni osa vapaaehtoisista muodosti Fort Stantonia kohtia suunnanneen kolonnan, kun taas suurin osa riensi Gloriettan solan vartiojoukkojen avuksi. Hassuttamalla nämä vartiojoukot sain tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.
Ahaa, nyt ymmärrän paremmin, mutta olen silti Uncle Ethanin kannalla.
Tämän piti olla selvä voitto, mutta mikä lie jumalallinen varjelus laskeutui unionin ylle enkä tuhonnut ensimmäistäkään vihulaista! Seuraavalla liikkeellä unionin apujoukot saapuivatkin linnakkeeseen ja peli oli hävitty.
Tässä olis kyllä ollut John Ford -länkkärin ainesta: sinitakit puolustautuvat kymmenkertaista ylivoimaa vastaan ja paaluvarustus on jo päreinä, mutta viime hetkellä kajahtaa taivaanrannasta Unionin ratsuväen hyökkäystöräytys!
Pelasin pelaaja P:n kanssa vielä toisen kerran peliä, tällä kertaa hän konfederaation ja minä unionin komennossa. Eikä peli tälläkään kertaa mennyt unionin kannalta niin kuin Strömsössä. Alkuasetelmassa konfut jakaantuivat useaan osaan: yksi voimapiste jäi vahvistamaan selustan puolustusta, kaksi lähti kohti Fort Stantonia ja pääjoukko rynnisti Valverdeen. Pääjoukosta jätettiin vielä kaksi voimapistettä miehittämään Alamosan kylää.
Fort Stantoniin suunnanneella osastolla ei ollut huoltovankkureita, ei komentajaa eikä noppakaan ollut suosiollinen, joten osasto ei päässyt pelin kuluessa perille. Sen sijaan Alamosaan jäänyttä osastoa johti komentaja, joka myöhemmin johti osastonsa miehittämään unionin tyhjentämän Fort Wingaten. Sinne osasto sitten menehtyi nälkään, mutta linnoitus jäi nimellisesti konfujen haltuun loppuun saakka.
Konfujen pääjoukon jäätyä Valverdeen päätin saarrostaa sen ja hyökätä huoltovarikkoni suoman rajattoman huollon turvin. Selkeästä ylivoimastani huolimatta taistelu oli tasaväkinen ja vähäverinen. Omalla vuorollaan konfut epäonnistuivat murtautumisessaan, ja taistelu otettiin uusiksi. Tämäkin taistelu oli tasaväkinen ja vähäverinen. Nyt konfujen onnistui murtautua saarrostuksestani ja P suuntasi pääjoukkonsa ylös Rio Grandea. Flegmaattisesti edenneille Fort Unionista lähteneille joukoilleni tuli nyt kiire vetäytyä Gloriettan solaan.
Alkoi kummallinen näytelmä, jossa sain kiinni konfederaation pääjoukon ja saarrostin sen varmistaakseni, ettei se pääse vetäytymään reaktioliikkeellä ennen hyökkäystäni. Miesylivoimani turvin sitten hyökkäsin. Itse taistelut olivat tasaväkisiä ja vähäverisiä, mutta nälkä tappoi pahimmillaan puolet saartojoukoistani, joten voittopisteet kallistuivat pahasti konfederaation eduksi.
Taistelujen seurauksena konfut kuitenkin kuluttivat molemmat huoltovankkurinsa, joten odotin tilanteen paranevan, kunhan nälkä iskisi konfuihin. P teki kuitenkin ovelasti ja jakoi joukkojensa rippeet kahden voimapisteet osastoiksi attrition pienentämiseksi, ja mikä kamalinta, yksi osasto livahti tyhjentämääni Fort Craigiin (opetus: älä ikinä tyhjennä linnaketta). Nyt iski paniikki: Rio Granden laakso oli täynnä pieniä vihollisosastoja, joiden eliminoiminen veisi liikaa aikaa, voittopisteet olivat selkeästi konfederaation hyväksi ja vihollisella oli hallussaan sekä Fort Bliss että Fort Craig eli konfederaation pistevoitto häämötti! Tajuttuani, etten enää millään voisi voittaa, pyrin tasapeliin rynnistämällä pääjoukkoineni kohti Fort Craigia, jonka vihollinen luovuttikin taistelutta valtaisan ylivoiman edessä (21 vs. 2) viimeisellä kierroksella – tosin osin tietämättömyyttään.
Peli siis päättyi ensimmäisen kerran muuhun kuin unionin voittoon, nimittäin tasapeliin, mutta konfederaation voitto ei ollut kaukana. Uskomattomia olivat minun attritioheittoni: monta nollaa, jotka veivät miestä kuin heinää.
Lähetä kommentti