Paljon on kivestä kirjoja kirjoitettu, mutta itse hankin Wonders of the World -sarjassa julkaistun John Rayn teoksen The Rosetta Stone and the Rebirth of Ancient Egypt. Jotta jokin voisi syntyä uudelleen, sen on ensin kuoltava, ja hieroglyfien kuoleman Ray ajoittaa vuoteen 394 jKr. jolloin viimeiset niistä kaiverrettiin yhteen Philaen saaren temppeleistä*. Kristinusko hylkäsi vanhat jumalat ja näiden pyhän kielen. Arabivalloittajien tullessa 600-luvulla koko kulttuuri oli jo vaipunut unholaan.
Ptolemaioksen hakkauttama kivi oli alunperin sijainnut jossain Niilin suiston kaupungissa, ja ehkä 1400-luvulla se oli kierrätetty Rosettan kaupungin muureihin. Vuonna 1798 maahan tunkeutuneet ranskalaiset ryhtyivät uudistamaan linnoitteita ja löysivät kiven. Mukana olleet oppineet ymmärsivät heti, mikä arvo kivellä voisi olla, mutta sotaretken käännyttyä tappiolliseksi se jäi voitokkaille englantilaisille, jotka kuljettivat sen Lontooseen 1802.
Englantilais-ranskalainen kilpailu jatkui kiveen hakatun tekstin tulkinnassa. Ensimmäiset edistysaskelet otti englantilainen Thomas Young (1773-1829), joka ehti olla uranuurtajana hämmästyttävän monilla tieteenaloilla. Erityisesti hän onnistui teksteistä keskimmäisen, demoottisen kirjoituksen, tulkinnassa (harvemmin muistetaan ettei sitäkään osattu tuolloin vielä tulkita). Viime kädessä hän oli kuitenkin luonnontieteilijä, ei egyptologi, Ray muistuttaa, ja lopullinen läpimurto hieroglyfien tulkinnassa jäi Jean-François Champollionille (1790-1832).
Champollionin ratkaisevat oivallukset kirja käsittelee, mutta koko "koodinmurtamisen" prosessi jää muutoin aika lyhyen esittelyn varaan, ehkä sitä on pidetty populaariteokseen liian vaativana. Sen sijaan Champollionin uran poliittisiin käänteisiin ja akateemisiin selkäänpuukotuksiin on satsattu siihen verrattuna liikaakin - human interest materiaaliksi ehkäpä ajateltua? Vertailuksi poiketaan tämän jälkeen esittelemään kaksi muuta muinaisten kielten tulkitsijaa, Lineaari B:n ratkaisija Michael Ventris ja mayojen kirjoituksen tulkinnut Juri Knorozov.
Yksi luku käsittelee egyptologian vaiheita Champollionista nykypäiviin, ja oppiaineen meille avaamaa maailmaa, aina Torinon eroottista papyrusta myöten. Myös itse Rosettan kiven teksti ja sen historiallinen tausta käydään läpi.
Viimeinen luku on kirjan mielenkiintoisin. Rosettan kivi on vain yksi muinaisesineistä, joita aika ajoin vaaditaan takaisin alkuperämaahansa. Ray käsittelee usein esimerkein miten problemaattista tämän "alkuperämaan" määrittely usein on, ja kenelle esine tai teos todella "kuuluu". Itse en vakuuttelua tarvitse, olen samaa mieltä Rayn kanssa, kiven oikea paikka on British Museum, mutta se kuuluu koko maailmalle kuten kulttuuriperintö yleensäkin.
En ottanut Rosettan kivestä kuvaa British Museumissa ja muistan vallan hyvin miksi: se on koko ajan ihmismassojen ympäröimä. Sen olin tiennyt ennen vierailuani että erilaiset versiot kivestä ovat museon myymälän suosituimpia tuotteita. Niinpä ostin sellaisen itsekin, 8,5 cm korkean mallin, jonka taakse on liimattu pehmike.
En enää muista mihin tarkoitukseen (paitsi matkamuistoksi) tämä esine oli tarkoitettu, kenties paperipainoksi (?), mutta sen koommin se on ollut työpöydällä muistona British Museumista.
*Egyptin matkallamme olisi ollut mahdollisuus osallistua valo- ja äänishowhun Philaen temppelissä, mutta kaikkeen ei vain ehtinyt ja se jäi väliin.
2 kommenttia:
Mika Waltari kuvaa tarkkanäköisesti Sinuhessaan, kuinka Egyptin(kin) kaltainen korkeakulttuuri oli riippuvainen kirjoitustaidosta ja kuinka kirjurit ja papit tämän taidon haltijoina käyttivät valttaa. Scientia potentia est. Hieroglyfeihin perustuva kirjoitusjärjestelmä toimi kuin salaseura: vain seuran arvot hyväksyvä vihittiin seuran jäseniksi. Radikaalifaarao Akhenaten (tai Ekhnaton) yritti murtaa tämän papiston ylivallan. No, Sinuhensa lukeneet tietävät, kuinka hommassa kävi.
Yksi Akhenatenin ideoista oli yksinkertaistaa kirjoitusjärjestelmää ottamalla hieraattinen kirjoitus laajempaan käyttöön. Hieraattista kirjoitustahan käytettiin pikakirjoituksena, jolla kirjattiin esim. suulliset sopimukset, jotka sitten kirjoitettiin puhtaaksi ts. hieroglyfeinä allekirjoittamista varten ts. hieroglyfiteksti oli virallinen versio. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että edelleen osa eduskunnan pöytäkirjasihteereistä on pikakirjoitustaitoisia, ja nauhoituksesta huolimatta vasta puhtaaksi kirjoitettu ja kansanedustajien allekirjoittama versio on oikea.
Tavuihin perustuva hieraattinen kirjoitus tuli tutuiksi lukuisille orjille Egyptissä, kirjoittihan isäntä käskynsä pehtoorille hieraattisin merkein. Arvatenkin orjien mukana merkit levisivät Juudeaan ja Palestiinaan, jossa ne otettiin käyttöön omien kielten äänteiden merkitsemiseen. Palestiinasta ne levisivät Kreikkaan, jossa meidän tuntemamme aakkoset keksittiin – tosin roomalaisten muokkaamina.
Esimerkiksi härkäjumala Apis kirjoitettiin hieraattisella merkillä, joka kuvasi härän vetämää auraa (kyljelleen kaatunut pienempi kuin -merkki). Kreikkalaiset nostivat auran pystyyn, jolloin siitä tuli kirjain A. Palestiinassa kotia (beth eli Beetlehem tarkoittaa lehin eli leivän kotia) merkitsemään otettiin hieraattinen merkki, jossa neliön toiseen reunaan piirettiin pitkä pystyviiva (vrt. sikäläiset tasakattoiset talot, joissa kattoa ympäröi korkea reuna). Kreikkalaiset yksinkertaistivat merkkiä piirtämällä kaksi puoliympyrää eli syntyi B.
Miten muinaisen Egyptin pikakirjoitus on päätynyt meidän käyttöömme ja monta muuta jännää tarinaa löytyy Antti Wiion kirjasta Kun tietotekniikka muutti maailmaa.
Lähetä kommentti