Osallistuin eilen kesän viimeiselle Akateemisen kävelyn ”vakiovuorolle” (tilauksesta edelleen ryhmille). Teemana oli oppineisuuden historia Turussa ja kierros alkoi Mikael Agricolan patsaalta – tai pitäisikö sanoa kuvanveistäjä Oskari Jauhiaisen omakuvalta? Agricolasta ei ole aikalaiskuvaa, joten taiteilija antoi hänelle omat kasvonsa. Suomen kirjakielen isä keksi monia uudissanoja, myös sellaisia jotka eivät vakiintuneet. Opas arvuutteli näistä muutamia: luutarhan ymmärtää heti hautausmaaksi, mutta monelleko tulee näkypaikasta mieleen teatteri?
Seuraava kohde oli Pietari Brahen patsas, jonka paljastamista 1889 oli todistamassa vaikuttavat 20000 katsojaa. Samassa puistossa käytiin myös katsomassa Turun asemakaavaa 1756 valettuna pronssiin sekä Suomen vanhinta ulkoveistosta, 1864 paljastettua Porthanin patsasta.
Reitti vei takaisin Tuomiokirkon juurelle, paikaan jossa aikoinaan sijaitsi katedraalikoulu. Ankaraa oli koulunkäynti ennen, jopa opettajan tuolin vuoleminen puukolla ja sammalen nyppiminen koulun seinästä oli kiellettyä. Mukana ollut 10-vuotias poikani ihmetteli jälkeenpäin kotona, miksi koko ajan puhuttiin vain pojista. Kuultuaan etteivät tytöt silloin päässeet kouluun, oli se hänestä äärimmäisen epäreilua – poikia kohtaan.
Akatemiatalon kirkonpuoleisessa päädyssä on siinäkin aikoinaan ollut omistuskirjoitus: ”Hallitsijoilta suomalaisille muusille”. Akatemian muutettua Helsinkiin kirjaimet kuitenkin irrotettiin ja myytiin huutokaupalla – olisikohan niitä jossain tallella vai sulatettiinko kaikki?
Retken kohokohta oli tutustuminen Akatemiatalon kuuluisaan juhlasaliin, jossa saimme yksityiskohtaisen selostuksen sivuseinien kuudesta reliefistä ja salista yleensäkin. Aleksanteri I oli käynyt rakennustyömaalla ja ihastunut kiillotettuihin graniittipylväisiin niin, että halusi sellaiset Pietarin Iisakinkirkkoonkin. Akatemiatalon graniittimonoliitit olivat Turun Vartiovuorelta, Iisakinkirkon Virolahdelta.
Akatemiatalosta reitti vei turkulaisten korkeakoulujen muistoksi 2003 valmistuneen tilataideteoksen ohi kohti Yliopistonmäkeä. V.A. Koskenniemen muistomerkki ohitettiin tällä kertaa, mutta ”Kolmen vekkulin” patsaalla kerrottiin vekkuleiden nimet: Lönnröt, Snellman ja Topelius. Kova kolmikko kyseessä olikin, melkeinpä he keskenään loivat suomalaisen kansallisvaltion henkisen perustan, jos asian näin suurmieshistoriahenkisesti ilmaisisi.
Kierros päättyi yliopiston keskustaan, ”kampukselle”, kuten sitä nykyään kutsutaan, itse en muista 1980-luvulla sanaa käytetyn. Olen pitänyt tätä Aarne Ervin luomusta aina varsin vaatimattomana, enkä edes ole tullut ajatelleeksi että kirjaston ja luonnontieteen talon pylväiköt olisivat lainaa italialaisesta piazzasta. Tuttua oli sen sijaan se, miten kirjasto kustannettiin Joutsenen veljesten Klondikesta louhimalla kullalla – sieltähän Roope-sedänkin varallisuus sai alkunsa kuten 10-vuotias muisti.
Hieno kierros ilman muuta, ja täynnä nostalgian havinaa lähes kolmekymmentä vuotta sitten ensi kerran Yliopistonmäelle oppineisuutta hakemaan nousseelle.
2 kommenttia:
"Suomen kirjakielen isä keksi monia uudisanoja." Onko tästä oikeasti todisteita vai onko niin (kuin luulen), että Agricolan tekstit ovat yksinkertaisesti ensimmäisiä, joissa nämä esiintyvät? Mikä ottaen huomioon 1500-luvun kirjoitetun suomen määrän ei olisi mitenkään kovin kummallista.
Luutarhan osalta niin voisi ollakin, mutta montako teatteria/näkypaikkaa 1500-luvun Suomessa oli? Tai pelikaania eli ruohonpäristäjää? Tässä voit toki vedota Carta Marinaan, jossa Hämeen ja Pohjanmaan välimaille on piirretty kovasti pelikaanin näköisiä lintuja. :-P
Yleinen käsitys on, että Agricola muodosti koko joukon uudissanoja, täällä yksi rimssu.
Lähetä kommentti