Oopiumiantiikkia

Esinetutkijana törmää mitä merkillisimpiin esinekirjoihin ja tämä on taatusti yksi erikoisimpia: amerikkalainen, mutta pitkään Aasiassa matkustellut Steven Martin on kirjoittanut kirjan The Art of Opium Antiques. Martin on keräillyt vuodesta 1981 alkaen vanhaan kiinalaiseen oopiuminpolttoperinteeseen liittyvää esineistöä, ”oopiumiantiikkia”. Keräilyn tuloksia esitelläkseen (ja kaiketi kirjaansakin markkinoidakseen) mies on perustanut sivut nimeltä Opium Museum.


Oopiumia ei varsinaisesti ”poltettu”, kuten tupakkaa tai kannabista. Pieni pala oopiumitahnaa höyrytettiin/haihdutettiin kuumentamalla ja hengitettiin sitten sisään, mieluimmin yhdellä vedolla. Menetelmä oli varsin työläs ja edellytti itse piipun lisäksi ainakin erikoisrakenteista öljylamppua sekä neulaksi kutsuttua pitkää metallitikkua.

Kiinalainen yläluokka kehitti oopiuminpoltosta lähes teeseremoniaan verrattavan operaation ja puuhaan suunniteltiin kaikenlaisia apuvälineitä: sakset ja atulat lampunsydämen käsittelyyn (sitä ei säädetty ruuvilla), kaapimen piipunpesän putsaamiseen, telineet käytetyille ja käyttämättömille pesille, rasian oopiumille ja toisen piipunjämille (aine kierrätettiin köyhempien käyttäjien poltettavaksi sekoittamalla siihen polttamatonta oopiumia) sekä erinäisiä tarjottimia em. esineille. Olipa oopiuminpolttoa varten omanlaisensa sänkykin, kolmelta puolen reunustettu, johon kaksi polttajaa mahtui lepäilemään piipullistensa kanssa.

Itse piippu oli luonnollisesti keskeisin esine. Niitä tehtiin kalliistakin materiaaleista, mutta bambu oli aromeja keräävän huokoisuutensa vuoksi silti paras. Pesä oli useimmiten keramiikkaa (erityisesti yizing-savesta tehdyt olivat konossöörien mieleen), ja se koristeltiin kiinalaisen koristetaiteen tyypillisillä kuvioinneilla. Jadesta kaiverrettiin unikonkukan muotoisia pesiä.

Näin hienoja olivat vain yläluokan oopiuminkäytön välineet, yhteiskunnan pohjalla tultiin luonnollisesti toimeen paljon vaatimattomammalla kalustolla. Kommunistien noustua valtaan 1949 Kiinassa tehtiin raa’asti loppu kaikensorttisesta oopiuminpoltosta, ja hieman myöhemmin tapa kuihtui ulkokiinalaistenkin parissa. Oopiumista johdettujen morfiinin ja heroiinin suonensisäinen käyttö syrjäytti vanhat tavat käyttää oopiumia.

Tavan jouduttua pannaan suuret määrät oopiuminpolttotarvikkeita tuhottiin julkisissa rovioissa ja niinpä jäljelle jääneistä on todellakin tullut jo arvokasta antiikkia, kaikkine antiikkikaupan lieveilmiöineen. Kopioita tehtaillaan, mutta itse asiassa jo 1900-luvun alussa niin piippuja kuin lamppujakin valmistettiin matkamuistoiksi!

Steven Martin näyttää tuntevan keräilykohteensa, mutta länsimainen antiikki on tainnut jäädä vähemmälle tuntemukselle. Sivulla 77 on kuva pesästä, jonka koristeaiheena on kellotaulu ja siinä kirjoittajan mielestä vääränmallinen numero neljä. Jokainen vanhoja eurooppalaisia kelloja nähnyt kuitenkin tietää, että neljä oli todellakin tapana merkitä IIII, ei IV.