Sarjakuvaa maailmansodasta: kolmaskin Korkeajännitys

Niin vain ilmestyi vain kaksi vuotta edellisen jälkeen taas ensimmäiselle maailmansodalle omistettu Korkkari, "Juoksuhautojen Korkeajännitys".

Ensimmäisessä tarinassa Charlien tankki ollaan Cambrain taistelussa 1917,  ja se todella olikin ensimmäinen taistelu, jossa uutta keksintöä panssarivaunua käytettiin tehokkaasti. Todellinen oli myös tarinan tapahtumapaikka Bourlonin harju tai metsikkö (Bourlon Wood). Jalkaväessä palveleva isoveli lähteen pelastamaan tankissa palvellutta ja saksalaisten vangiksi joutunutta pikkuveljeään. Jopa Korkkariksikin tarina oli uskomattoman tylsä, ja asepuvut tuntuvat vievän enemmän tokan kuin ekan suursodan mallistoon. Erityisesti silmiä kirveli panssarivaunujen kuvaaminen: kyllä, Mark IV oli tosiaan brittien uusin malli Cambraissa, mutta nyt siitä oli piirrelty hökötyksiä, joista tykkejä sojottaa vähän joka suuntaan.

Intialaisia esiintyy normi-Korkkarissa useinkin, aina turbaanipäisinä ja sivurooleissa. Ypresin urhot -tarinassa pääroolissa ovat kuitenkin kaksi intialaiskaverusta, jotka toimitetaan osana Intiasta pika pikaa toimitettuja vahvistuksia Ypresin ensimmäiseen taisteluun loppusyksystä 1914. Konekiväärimiehiksi määrätty kaksikko kärsii vilua ja nälkää jouksuhaudassa, kunnes saksalaiset hyökkäävät ja sitten tapellaan niin maan perkeleesti. Henki menee kaikilta ja melkein sankarikaksikoltakin, mutta hunnit pysäytetään, ja hengissä selvitään takaisin Intiaan. Lopussa kerrotaan tarinan perustuvan Khudadad Khaniin, ensimmäiseen intialaiseen Viktorian ristin saajaan.

Nimikkotarina Mutaa oli ällistyttävän hyvin piirretty kauhutarina toverinsa surmaavasta brittisotilaasta. Kuten arvata saattaa, tulee vainaja haudan takaa kostamaan, mutta koskaan ei käy ilmi, mistä miehet tunsivat toisensa ennen sotaa ja mikä motiivi oikein oli. Tapahtuma-aika on 1916, ja paikka tarkemmin määrittelemätön kolkka länsirintamalla. Piirtäjä on espanjalainen Marc Viure, jolla on sometili mm. Instagramissa ja Facebookissa.

Tavanomaisen köpösti piirretyssä tarinassa Cadman: syntynyt johtamaan pelkurimainen upseeri ja tämän sotilaspalvelija saavat riesakseen sotahullun aatelisupseerin, joka on valmis tapattamaan kaikki sotilaansa kunnian vuoksi. Hämmentävää kyllä Cadman the Fighting Coward on netin mukaan suorastaan sarja, joka ilmestyi vuodesta 1973 alkaen, alunperin The Victor -sarjakuvalehdessä. Blackadder Goes Fourth tästä hieman tuli mieleen, ajoituksen puolesta vaikutteet ovat pikemmin kulkeutuneet sarjakuvasta TV-sarjan suuntaan.

Mainettaan parempi maailmansota

Gordon Corrigan: Mud, Blood and Poppycock: Britain and the Great War (2003).

Viimekertaisen postauksen jälkeen on vuorossa siinä esitellyn julkaisun täysi vastakohta: Britannian gurkhajoukoissa palvelleen majuri evp Gordon Corriganin kirja on puolustuspuhe ensimmäisen maailmansodan brittiarmeijalle. Sota oli oikeutettu eikä ensinkään turha, Euroopan joutuminen Saksan hegemonian alle oli estettävä. Brittien tappiot olivat pienemmät kuin muiden Euroopan suurvaltojen, mitään "menetettyä sukupolvea" ei ollut, eliitin public schoolien sotaan lähteneistä oppilaistakin kaatui vain joka viides. Upseeristo johti sotaa niin taitavasti kuin mahdollista, vaikka poliitikot vaikeuttivat urakkaa kaikin tavoin, ja Haig oli ylipäälliköksi ehdottomasti paras.  

Sommessa kyllä kaatui ensimmäisenä päivänä 19000 sotilasta, mutta oppia otettiin koko ajan, ja lopulta sota voitettiin länsirintamalla pääasiassa britti-imperiumin joukkojen toimesta. Asemasotakausina ei elämä juoksuhaudoissakaan niin surkeaa ollut, ei niissä monta päivää kerrallaan tarvinnut olla kun rotaatio toimi. Sotaoikeudet toimivat oikeudenmukaisesti ja pelkurit ja karkurit pitikin ampua*. Veteraanit palasivat kotiin tyytyväisinä voitostaan, komentajaansa Haigia kunnioittaen. Sitä miten käsitys sodasta alkoi rapista Haigin kuoltua 1928, on omat kirjansa; pitkään palvelleen ammattiupseeri Corriganin näkemys lienee jo tässä tullut selväksi.

Ei tämä silti pelkkä pamfletti ole, väitteiden takana on selvästi paljon tutkimusta ja asiantuntemusta. Erityisenä plussana on mainittava, että armeijan organisaatio, aseet, taktiikka ja paljon muuta aina hevostenhoitoa ja kenttäkäymälöitä myöten on esitetty maallikolle ymmärrettävästi, suorastaan rautalangasta vääntäen, ja myös lähdeviitteissä on paljon kaikkea mielenkiintoista. Yksi informatiivisimmista maailmansotakirjoista joita olen lukenut, niin apologeettinen ja kotiin päin vetävä kuin onkin. Toisaalta on todettava, että kun tämä länsirintaman ekspertti eksyy muille sotanäyttämöille, menevät vuosiluvut ja tapahtumat iloisesti sekaisin. Aika helposti olisi voinut tarkistaa vaikka senkin, ettei Kreikan kuninkaan puoliso ollut syntyjään englantilainen, vaan saksalainen. Vertaisarviointi tai kustannustoimittajan skarppaus oli auttanut.

Yksi luku on omistettu myös USA:n Eurooppaan lähettämälle armeijalle (AEF). Sehän ehti mukaan taisteluihin vasta sodan lopussa, mutta pelkkä 1,5 miljoonan sotilaan liittyminen vihollisen riveihin pakotti Saksan sodanjohdon ymmärtämään että peli oli menetetty. Hieman erikoisesti kerrotaan miten "ryöstelyyn taipuvaiset" Ranskan armeijan senegalilaisjoukot** olivat vetäytyessään vohkineet amerikkalaisten tarvikkeitra, mutta jo seuraavalla sivulla amerikkalaiset itse ryöstivät (humalapäissään) hattukauppoja myöten ranskalaiskaupungin johon olivat majoittuneet. Muutoin asenne amerikkalaisiin on melkeinpä mielistelevä, ja suoraan sanotaankin että USA on Britannian ainoa luotettava liittolainen tulevissa sodissa. 2003 ei kukaan tietenkään arvannut millainen toope USA:n johtoon vielä nousisi.

Jos näistä Corriganin teeseistä jonkin ostaisi, niin sen kiistämättömän ongelman, joka briteillä todella oli edessään polkaistessaan maasta massa-armeijan ilman sodanedellistä yleistä asevelvollisuutta ja sen luomaa reserviä. Armeija koostui oikeastaan neljästä kerrostumasta: rauhan ajan pieni, mutta tasokas ammattiarmeija ("Old Contemptibles"), territoriaalijoukkojen "viikonloppusotilaat", 1914-15 vapaaehtoisina liittyneet (ns. Kitchenerin armeija), sekä vuoden 1916 alusta kutsunnoilla riveihin otetut. Kouluttaminen ja kokemuksen saaminen kesti aikansa, mutta jo Sommen jälkeen jalkaväkijoukkueen neljä ryhmää erikoistuivat toiminnoissaan tulen ja liikkeen yhdistämiseksi. Nykyään brittien sotahistoria Corriganin tavoin painottaakin tätä "oppimiskäyrää" (learning curve) vastapainona populaarikulttuurin "hyödyttömille teurastuksille".

 

* Corrigan suhtautuu, kuten arvata saattaa, kirjassaan kielteisesti ajatukseen teloitettujen jälkikäteisestä armahtamisesta (se tapahtui sittemmin 2006), samoin kuin näille pystytettyyn muistomerkkiin.

** Senegalilaisiksi kutsuttiin kaikkia Ranskan Länsi-Afrikasta värvättyjä mustia sotilaita.

 

Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Maailmansota yksissä kansissa (5)

Amerikkalainen G.J. Meyer kertoo innostuksensa maailmansotaan syntyneen 13-vuotiaana Ei mitään uutta länsirintamalta -romaanin myötä, ja kasvaneen edelleen reppureissatessa Euroopassa lukemattomia sotamuistomerkkejä ja niiden pitkiä kaatuneiden listoja katsellen. Tarpeeksi hyvää yksiosaista kirjaa sodasta ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. A World Undone: The Story of the Great War ilmestyi 2006.

Kirjan erikoisuus on siinä, että jokaista sotatapahtumista kertovaa lukua seuraa lyhyempi (ja jopa eri fontilla painettu) taustaluku, Background. Taustalukuihin on saatu informaatiota mm. Euroopan hallitsijasuvuista, poliitikoista ja komentajista, elämästä juoksuhaudoissa, vuoden 1915 ammuspulasta, ilmalaivoista ja lentokoneista, sekä vaikkapa sota-ajan (englantilaisesta) runoudesta.

Kirja on siis kaikenlaisen informaation tietolaari Martin Gilbertin kirjan tavoin, mutta varsin rajoitetusti. Painopiste on jälleen länsirintamalla, itärintama ja Italia on jotenkuten käsitelty, mutta Lähi-itä ja Afrikan tapahtumat saavat tuskin mainintaa. Kirjan lopussa sivunumeron avulla merkityt lähteet, mutta vain suorille lainauksille, ärsyttävä tapa, jota joskus näkee.

Tässä kuten kaikissa muissakin maailmansodan historioissa taivastellaan Brest-Litovskin rauhan (1918) kohtuuttomuutta. Venäjän imperiumi menetti ehkä 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan, mutta metriäkään venäläistä maata se ei menettänyt, kaikki nuo alueet olivat venäläistämisen kohteena olevien vähemmistökansallisuuksien (Suomi mukaan lukien) asuttamia.

Maailmansota yksissä kansissa (4)

John Keegan (1934-2012) oli englanninkielisen sotahistorian tärkein edustaja ennen Antony Beevoria. The First World War ilmestyi 1998, siis 80 vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.

Sodan tausta, syttyminen, vuodet 1914-1915, ja kaukaisemmat rintamat käsittävät kirjan 10:stä luvusta ensimmäiset 7. Loput kolme on omistettu kukin omalle vuodelleen: 1916 "The Year of Battles", 1917 "The Breaking of Armies, 1918 "America and Armageddon".

Ei huono yleisesitys, ja kaikenlaista pientä ennestään tuntematonta yksityiskohtaa löytyy (niitä tuki suuressa sodassa riittää jokaiseen kirjaan), mutta ehkä olin odottanut jotain enemmän näinkin kuuluisalta tekijältä.

Sivusotanäyttämöiden osalta kurkotetaan aina Trans-Kaukasian ja Trans-Kaspian kiehtoviin kuvioihin, mutta Suomen tapahtumat sisällissotineen ovat sinne päin, vaikkeivät ihan totaalisesti väärin. Ja taas (!) Suomenmaalaisia (mutta etnisyydeltään venäläisiä) tarkk'ampujarylmenttejä kutsutaan "suomalaisiksi eliittijoukoiksi" (to-do listalle: mistä tämä väärinkäsitys sai alkunsa).

Viime kädessähän tämä on taas yksi anglo-saksinen, lännestä käsin nähty tulkinta maailmansodan "katastrofista". Jopa Itä-Euroopan kansojen vapautuminen kolmesta keisarikunnasta on käsien vääntelyä aiheuttavaa surkuttelua, entisten etnisten enemmistöjen jäämistä vähemmistöiksi ja päinvastoin, ja miten tämä joudutti toisen maailmansodan tuloa (vaikka sen aloittivat tappion kärsineet ja revanssia himoinneet entiset suurvallat Saksa ja Venäjä yhdessä tuumin).

Tässä ja muissakin WWI-kirjoissa muistetaan aina mainita Itävalta-Unkarin etninen heterogeenisyys (tai monikulttuurisuus, jos sen niin tahtoo nimetä), ja miten se sodan lopulla hajotti koko kaksoismonarkian, huolimatta siitä, että Tonavan monarkian kansat saivat ajan oloon yhä enemmän autonomiaa. Oikeastaan koskaan ei mainita, että Venäjän lukuiset vähemmistöt joutuivat samaan aikaan aina vain pahemman venäläistäminen kohteiksi, ja vaikkapa Suomen ja muut "reunavaltioiden" kansat pelasti vain ensimmäinen maailmansota.

Harpataksemme 110 vuotta eteenpäin ja omiin mietelmiini: miksi Venäjälle löytyy niin paljon ymmärrystä Unkarissa ja Serbiassa? Kaikki kolme ovat kokeneet jossain vaiheessa romahduksen, jossa ovat menettäneet puolet tai jopa 2/3 osaa valtioalueestaan (Serbian osalta tarkoitan tietysti Jugoslaviaa) - ja joissa kaikissa tapauksissa menetetyilltä alueilla asui aivan muuta kuin ns. pääväestöä.

Loppukaneetiksi vielä Keeganin loppuluvun toteamus, en pilkatakseni, vaan vain todetakseni miten kirjan kirjoitusajankohtana todella ajateltiin:

Europe is once again, as it was in 1900, prosperous, peaceful and a power for good in the world. 

Maailmansota-trilogia (2)

Nick Lloydin trilogian toinen osa The Eastern Front: A History of the First World War (2025) ilmestyi pokkarina sitten näinkin äkkiä, länsirintamaa käsitelleestä ykkösosasta tuli postattua reilu vuosi sitten. Varsinaisen Venäjän rintaman lisäksi mukana on Italian ja Balkainin tapahtumat, ja vaikka hieman huoletti, Lloyd on hyvin onnistunut haukkaamaan näinkin laajan palan, ja kerronta pysyy hyvin kasassa, erittäin mielenkiintoisena aiheen tuntevallekin.

Lännessä rintama jähmettyi jo syksyllä ja lähti liikkeelle vasta maaliskuussa 1918, mutta idässä tilanne pysyi liikkuvana koko ensimmäisen sotavuoden. Valtavia taisteluja käytiin Itä-Preussissa, Puolassa, Galitsiassa ja Karpaateilla, kunnes venäläiset työnnettiin Riianlahdelta Bukovinaan ulottuvalle linjalle ja varsinainen asemasota alkoi. Venäjä osallistui vielä kesällä 1916 (Brusilovin hyökkäys) ententen suureen yleishyökkäykseen (The Big Push), joka alun menestyksen jälkeen pysähtyi, ja seuraavana vuonna vallankumous teki lopun koko Venäjän sotimisesta alkuunsa tyrehtynyttä Kerenskin hyökkäystä heinäkuussa 1917 lukuun ottamatta.

Itävalta-Unkari oli aloittanut sodan hyökkäämällä Serbiaan, huonolla menestyksellä, ja sota muuttui asemasodaksi, johon muutos tuli vasta syyskuussa 1915, kun Saksan joukkojen tultua avuksi ja Bulgarian  liityttyä sotaan keskusvaltojen puolella, Serbian armeija joutui vetäytymään Adrianmeren rantaan ja edelleen Korfun saarelle. Samaan aikaan Ranska ja Britannian joukot olivat nousseet maihin Kreikan Salonikassa (nyk. Thessaloniki), ja uudelleen varustetut serbijoukot liittyivät samaan rintamaan. Tämä Makedonian rintama vietti seuraavat vuodet asemasodan hiljaiseloa, kunnes syyskuussa 1918 alkanut hyökkäys johti Bulgarian antautumiseen ensimmäisenä keskusvalloista.

Varsin tapahtumaköyhää oli myös Italian rintamalla, jossa sotaan keväällä 1915 teki Itävallan asemia vastaan kerrassaan 11 (!) Isonzon taisteluina tunnettua rynnäkköä. Lokakuussa 1917 Saksa tuli vihdoin Itävallan avuksi ja Caporetton taistelussa italialaiset karkoitettiin Piave-joelle. Italia näytti jo sodasta pois lyödyltä, mutta ylipäällikön vaihduttua ja Ranskan ja Britannian lähetettyä apua, armeija sai aikaa toipua, ja Vittorio Veneton taistelu loka-marraskuussa johti Itävalta-Unkarin antautumiseen, vain viikkoa ennen Saksaa.

Romania liittyi sotaan ententen puolella elokuussa 1916, mutta sai vielä samana syksynä selkäänsä ja menetti puolet alueestaan. Venäjän tehtyä Brest-Litovskin rauhan, joutui Romaniakin tekemään pakkorauhan, mutta sodan päätyttyä keskusvaltojen tappioon maa sai voittajapuolelle jääneenä alueita sekä Unkarilta että Venäjältä.

Vuoden 1917 lopussa näytti siis siltä, että keskusvallat oli voittanut sodan itärintamalla. Alkavana vuonna se kuitenkiin päättyi Saksan tappioon, suuren keväthyökkäyksen alkumenestyksestä huolimatta. Läntisessä Euroopassa itärintaman merkitystä on tästä syystä tullut tavaksi vähätellä, sotahan todella ratkaistiin länsirintamalla, ja tämän olivat johtavat kenraalit tienneet kummallakin puolen rintamaa jo sodan aikana. Sodan seurauksia itäisessä Euroopassa on käsitelty lyhyesti vain jälkipuheessa, silti maailmansota oli ratkaiseva tekijä kansojen vapautumiseen "kolmen keisarikunnan" otteesta, joka tosin jatkuu Ukrainassa edelleen.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, kirjassa liikutaan ylimpien esikuntien neuvotteluissa ja päätöksenteossa. Saksan osalta se esikunta oli Oberste Heeresleitung (OHL), Itävalta-Unkarin Armeeoberkommando (AOK). Merkittävä rooli oli myös Saksan itärintaman ylijohdolla Ober Ostilla, jota voimakaksikko Hindenburg & Ludendorff johti Tannenbergin taistelusta elokuusta 1914 aina syksyyn 1916 asti, jolloin otti OHL:n johtoonsa.

Nolostuttava moka oli maininta suomalaisista Venäjän eliittijoukkoina. Kyse on mitä ilmeisimmin Suomenmaalaisista tarkk'ampujapataljoonista, joiden sotilaat nimestä huolimatta olivat venäläisiä.

Ihan kiinnostuneena jää odottelemaan trilogian kolmatta osaa Turkin rintamilta ja Saksan siirtomaista.

Maailmansodan sumua Suomenlahdella

Forum Marinumin kevään esitelmäsarja päättyi sukellusryhmä Badewannen jäsenten Juha Flinkmanin ja Jouni Polkon esitykseen ryhmän sukeltajien löytämistä ensimmäisen maailmansodan aikaisista hylyistä Suomenlahdella (Badewanne, kylpyamme, oli Saksan laivaston merisotilaiden lempinimi Suomenlahdelle.)

Suomenlahti on viimeistään Pietarin kaupungin perustamisesta asti ollut yksi maailman tärkeistä merireiteiteistä, ja molemmissa maailmansodissa maailman miinoitetuin merialue, ja myös meritaisteluiden näyttämö. Toisin kuin maasodan taistelukentät, joiden kaatuneet haudataan ja tuhoutuneet sotakoneet siivotaan pois, meritaisteluissa kuolleet merisotilaat ja heidän aluksensa makaavat edelleen merenpohjassa niillä sijoillaan joilla viimeisen taistelunsa kävivät.

Suomenlahti on myös niiden tutkimiseen ostollista aluetta. Kylmä ja hapeton vesi säilöö alukset puuosia myöten, ja mataluus mahdollistaa sukellukset kohteille ilman Titanic-leffan kaltaisia sukellusveneitä. Badewanne on tutkinut merenpohjaa luotaamalla, kuvaamalla ja sukeltamalla, hyödyntäen rantavaltioiden kokoamaa dataa ja koluamalla arkistoja. Viimeksi mainitun suhteen historia-ammattilaista huvitti sukeltajille itselleen ilmeisen suuri oivallus, että ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaisten ja venäläisten asiakirjojen päiväykset erosivat toisistaan 13 päivää, koska eri kalenterit. 

Yhtään huvittavaa ei ollut se, että hylyt ovat 100 vuoden aikana kietoutuneet trooliverkkojen seittiin, vaarallinen sukeltajillekin, mutta kohtalokas lukemattomille hylkeille, jotka hukkuneina tuijottavat nyt kuollein silmin kohti pintaa. Ja vielä sekin, että 1910-luvulla lentotiedustelu saattoi havaita sukellusveneet 20 metrin syvyydestä. Nykyään näkyvyys on parhaimmillaan 3,5 metriä.

Sodan ensimmäiset uhrit Suomenlahdella olivat kaksi hollantilaista rahtilaivaa, jotka yrittivät palata Pietarista kotimaahansa elokuussa 1914 ja tuhoutuivat saksalaisten laskemaan miinasulkuun Hiidenmaan pohjoispuolella. Toisen laivan kapteeni oli puolisoineen jo pelastusveneessä, mutta palasi hakemaan aluksen lokikirjaa (välttämätön meriselitystä varten), raskaana oleva nuori vaimo perässään. Kumpikaan ei palannut.

1914 toi myös esiin uuden merisodan aseen sukellusveneen. Pohjanmerellä saksalainen U-9 upotti kolme brittiläistä panssariristeilijää (tuolloin jo vanhentunut alustyyppi), ja Suomenlahdella U-26 puolestaan venäläisen panssariristeilijä Palladan. Pallada on suurin Suomenlahdella upotettu sotalaiva, sen miehistö menehtyi viimeistä myöten, ja tapaus on Suomessa varsin tunnettu. 

U-26:n kapteeni von Berckheim sai saavutuksestaan 2. lk rautaristin, ja jatkoi purjehdustaan kesäkaudella 1915. Ahvenanmerellä upotetun rahtilaivan lisäksi saaliiksi joutui Viron rannikolla miinalaiva Jenisei, jonka miehistöstä suuri osa menehtyi hypotermiaan, niin kesäkuu kuin olikin. Arkistossa säilynyt U-26:kapteenin yksityiskohtaiset sotapäiväkirjat suoritetuilta purjehduksilta ovat olleet ilmeisen antoisia lähteitä. Elokuussa 1915 sukellusveneen onni kuitenkin loppui, ja se katosi merellä. U-26:n kohtalon selvittely vaikuttaa olleen Badewannen kiintoisimpia keissejä, sen kohtalo kun kietoutui toisen hylyn, miinalaiva Ladogan kohtaloon. Ladoga ehti laskea miinoitteen U-26 ollessa edempänä Suomenlahdella (ja ilmeisesti upottaen venäläisalus Petshoran), johon saksalaisvene palatessaan upposi, kun Ladoga taas kohtasi loppunsa saksalaisen sukellusveneen laskemassa miinoitteessa. (Juurikin tähän keissiin sijoittui oivallus päivämäärien erossa.) U-26 tunnistettiin rungon yksityiskohdista, eli kohteiden tuntemus on ensiarvoisen tärkeää.

Aina ei merenpohjaan päätymiseen tarvittu edes vihollista. Joulukuussa 1914 osasto Leytenant Burakov -luokan torpedoveneitä, tai oikeastaan kokonsa puolesta hävittäjiä, sai tehtäväkseen miinoittaa väyliä Väinämerellä Viron mantereen ja saarten välissä. Ranskassa rakennetut nopeat alukset eivät pohjoisten merien olosuhteita kestäneet, vaan kaksi upposi kesken tehtävän - sotilastermein "tappioita ilman vihollisvaikutusta".

Viimeisenä keissinä oli myös varsin hyvin merisotahistoriassa tunnettu tapaus, saksalaisten torpedoveneiden (jotka nekin liki hävittäjiä kyvyiltään) yritys tuhota Paldiskin satamassa olleet hiilenkuljetusrahtilaivat (Venäjän Itämeren laivaston suuret alukset kulkivat vielä kivihiilellä). 11 aluksen laivue menetti mennen tullen miinakentän läpi ajaessaan kaikkiaan 7 venettä - eikä Paldiskissa ollut maaliksi ainuttakaan tiedustelun kertomaa alusta. Badewanne löysi nämäkin, tosin löydettyään ensin suurin piirtein samasta paikasta toisen maailmansodan aikaisen torpedoveneen - hyvä esimerkki siitä miten paljon sota-aluksia on Suomenlahden pohjaan mennyt. Ensimmäisen maailmanpalon veneet tunnistettiin keulan apuperäsin. Esityksessä oli vaikuttavia kuvia torpedoputkissa edelleen paikoillaaan olevista torpedoista, riski nekin sukeltajille.

Purjehduskauteen 1916 maailmansota Suomenlahdella sitten jäikin, seuraavana keväänä koitti Venäjän vallankumous teki lopun Venäjän laivaston operaatioista (lukuunottamatta Muhun salmen taistelua). Saksalaiset nousivat maihin Viron saarille ja Suomeen ja etenivät maitse Viroon, mutta näistä enemmän linkeissä.

Maailmansotaa Suomenlahden rannoilla

Operaatio Albion

Britit Itämerellä (1)

Britit Itämerellä (2)

Britit Suomenlahdella (1)

Britit Suomenlahdella (2)

Baltian maiden vapaussodat

Ensimmäisen maailmansodan uniformuja

Kymmenen vuoden takaisella Youtube-kanavalla esiteltiin myös sotaa käyneiden maiden sotilaspukuja, tässä kooste niistä.

Itävalta-Unkari.

Serbia.

 Saksa.

 

 Venäjä.

 Romania.

 

 Turkki.

Belgia.

Ranska.

Iso-Britannia.

Lisään jos muitakin löytyy.

Voimakaksikko Saksan johdossa

Robert B. Aspreyn kirjan The German High Command at War: Hindenburg and Ludendorff Conduct World War I (1991) otsikko kertoo olennaisimman, mutta käsittelee myös Hindenburgin yleisesikunnan päällikkyyttä edeltävää aikaa aikaa. Helmuth von Moltke nuoremman ura katkesi jo sodan alussa Marnen tappioon ja hermoromahdukseen. Hänen jälkeensä vastuu lankesi Erich von Falkenhaynille, joka johti sotaa seuraavat kaksi vuotta.

Paul von Hindenburg ja Erich Ludendorff kohtasivat kuuluisasti elokuun 23. päivänä 1914 Hannoverin rautatieasemalla klo 3 yöllä, kun ensin mainittu nousi junaan, jossa jälkimmäinen matkasi kohti itärintamaa. Hindenburgista tuli Saksan 8. armeijan komentaja ja Ludendorffista hänen esikuntapäällikkönsä. Vielä samassa kuussa he voittivat sodan ainoan varsinaisen saarrostustaistelun tuhoamalla Venäjän 2. armeijan Tannenbergissa. Voimakaksikon (kirjan "Duo") legenda oli syntynyt.

Duo sai johtoonsa Saksan sotatoimet idässä (Ober Ost), ja alkoi myös juonitella Falkenhaynia vastaan saadakseen koko sodan hallintaansa.  Tämä johti sotaa kuitenkin menestyksekkäästi: linjat pitivät länsirintamalla, ja idässä työnnettiin Venäjä kauemmas Saksan ja Itävallan rajoilta sekä kukistettiin Serbia 1915. Falkenhaynin kuningasidea lyödä Ranska Verdunin kulutustaistelussa 1916 osoittautui kuitenkin katastrofaaliseksi, ja lopullinen niitti oli Romanian liittyminen sotaan ententen puolella elokuussa 1916.

Hindenburgista tuli 29. elokuuta 1916 sodanjohdon (Oberste Heeresleitung, OHL) esikuntapäällikkö (ylipäällikköhän oli keisari itse), ja Ludendorffin titteliksi tuli ensimmäinen päämajoitusmestari. Työparin suhde oli kuin "onnellinen avioliitto", kuten usein mainitaan. Rauhallisesta ja itsevarmasta Hindenburgista tuli keulakuva, jonka takana hermoherkkä työmyyrä Ludendorff teki tärkeimmät operaatiosuunnitelmat.

Kirja kuvaa elämää eri puolilla Saksaa ja miehitetyillä alueilla olleissa esikunnissa. Asprey on käyttänyt lähteenään mm. taiteilija Hugo Vogelin muistelmia, mikä tuo kuvaukseen omanlaistaan keveyttä. Kulttimaineeseen noussut Hindenburg piti tarkkaa huolta maineestaan, ja poseerasi aamupäivisin Vogelin muotokuvia ja taistelumaalauksia varten. Paljon aikaa vei työn tarkkuuden arvostelu uniformujen ja kunniamerkkien osalta, nappien lukumäärää laskettiin pedanttisen tarkasti.

Duo oli idässä ollessaan painottanut itärintaman tärkeyttä, mutta koko sodan vastuulleen saatuaan joutui myöntämään että sota voitettaisiin tai hävittäisiin lännessä.  Saksan joukot olivat kuitenkin kuluneet taistelussa, joten maavoimat siirtyivät puolustukseen lyhennetyn länsirintaman taakse, ja laivasto aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan helmikuun 1917 alusta. Saksan yhteiskunta piti myös organisoida totaalisen sodan käyntiin (Hindenburg Programme).

Länsivallat jatkoivat kuitenkin kulutustaisteluitaan, sukellusvenesota onnistui vain tuomaan USA:n mukaan sotaan, ja yhteiskunnan militarisointi pahensi entisestään vastarintaa sotaa kohtaan. Venäjän vallankumous ja bolsevikkien irtautuminen sodasta tarjosi kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden voittoon.

Maaliskuussa 1918 Saksan armeija aloitti suurhyökkäysten sarjan, joka uusinta tykistö- ja jalkaväkitaktiikkaa hyödyntäen venytti liittoutuneiden rintamia muttei murtanut niitä missään. Duon uhkapeli kulutti armeijan voimat, ja kun virta kääntyi heinäkuussa, vyöryi ententen vastahyökkäys vastustamattomasti kohti Saksaa.

Syksyllä Saksan armeija oli lopussa, asia jota Duo oli liian pitkään kieltäytynyt näkemästä, ja teki nyt maalleen vihonviimeisen karhunpalveluksen. Duon johdolla Saksa oli liukunut sotilasdiktatuuriin, kun keisari ohitettiin sotilaallisesta päätöksenteosta, ja valtakunnankanslerin virasta tuli heittopussi voimakaksikon käsiin. Nyt aselevon tekeminen sysättiinkin siviileille jotta "armeijan kilpi pysyisi puhtaana", ja jälkeenpäin sepitettiin asiaan sopiva tikarinpistolegenda.

Hindenburg-kultti selvisi tappiosta ja avitti miehen vielä presidentiksi sodan jälkeen, hän kuoli 1934. Ludendorff hengaili natsien kanssa mm. vuoden 1923 putschissa, sekosi sittemmin esoteriaan ja kuoli 1937.

Mainio opus, ja paljon myöhemmässä kirjallisuudessa siteerattu.

Sarjakuvaa maailmansodasta: toinenkin Korkeajännitys

Kävi ilmi, että maailmansota-aiheinen Korkkari oli ilmestynyt myös jo 2006, eli aika harvakseltaan näitä tulee.

Ensimmäinen kertomus on myös kirjan nimikkotarina eli Jytinää juoksuhaudoissa. Ylimielinen ja jalkaväkeä halveksiva kuninkaallisten lentojoukkojen (RFC, sillä RAF perustettiin vasta keväällä 1918) hävittäjä-ässä menettää muistinsa tultuaan ammutuksi. Vaan ei hätää, sankari pärjää mutaisissa juoksuhaudoissakin, vaikka joutuu omituisten juonenkäänteiden jälkeen melkein alasammutuksi karkurina. Ja toki kokemuksesta otetaan opiksi.

Vanha valokuva vie puolestaan Egyptiin, jossa vastassa Siinain-Palestiinan rintamalla on Johnny Turk, mutta vihollisena yhtä lailla pelkurimainen ja simputtava yksikön kessu. Aavikon Korkkarin tunnelmaa tapahtumien maisemasta johtuen, huipentuen taisteluun vihonviimeisen erämaalinnakkeen hallinnasta liki viimeiseen mieheen. 

Sturm-rynnäkköjoukot -tarinassa ollaan vuoden 1918 saksalaisten parissa. Kuten kaanoniin kuuluu, saksalaisia on aina sekä hyviä että pahoja, ja pahoilla tässä tapauksissa pääkallot ja sääriluut kypärissään, sodanjälkeisiä vapaajoukkoja (Freikorps) ennakoiden. Välienselvittelyhän se näiden kahden joukon välillä lopulta koittaa kaikenlaisten käänteiden jälkeen. (Nitpicker's note: ei, ei, ei, ei ollut Whippet tankkeja Cambrain taistelussa vielä, ja mikä helvetti on howitzer-kanuuna?!)

Legioonan petturissa ollaankin sitten Ranskan muukalaislegioonan parissa, ja vauhtia otetaan aina vuodesta 1910. Saksalainen (tietysti) legioonalainen jää kiinni varkaudesta ja pakenee aavikolle. Viisi vuotta myöhemmin käy ilmi, että ketale on elossa, ja organisoimassa aseapua Saksalta kapinallisille arbaiheimoille. Päähenkilö on maastaan pakenemaan joutunut irlantilaissyntyinen legioonalainen, ja kun tarina vielä kietoutuu Ranskaa palvelevan arabijohtajan lojaalisuuskriiseihin, on tuloksena hapuilevaa imperialismikritiikkiä. Vihonviimeinen erämaalinnake tuhotaan taas kerran, ja sakujen sukellusvenekin saa osansa.

Tämä oli kyllä paremmin piirretty kuin uuden uutukainen maailmansota-Korkkari. Kirjassa on parikin Kersantti Kiven pakinaa, tyypillisen kliseisiä luokkaa "aasien johtamat leijonat" jne.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Korkeajännitys

Wiklundin S-marketin lehtihyllystä tarttui mukaan Korkeajännitys-lehden ensimmäiselle maailmansodalle omistettu teemanumero, ei sentään aivan ainutlaatuinen, koska jo vuonna 2006 näyttää ilmestyneen ensimmäinen vastaava, Jytinää juoksuhaudoissa.Tämän uusimman nimi on Kauhujen kamara. Piirrostyyli on niin köpöä kuin se aina Korkkareissa on, joten ei siitä sen enempää, mennään itse tarinoihin. 

Viimeinen kukko kertoo australialaisesta jalkapallojoukkueesta, jonka kapteeni värväytyy heti sodan sytyttyä, ja koko joukkue lähtee mukaan. Tie vie Gallipoliin ja sieltä länsirintamalle, jopa Fromellesin taistelu 1916 mainiten (taistelu oli Australian historian verisin, ja kaatuneita on löydetty ja tunnistettu vielä vuosisata myöhemmin). Jalisjoukkue kaatuu taisteluissa yksi kerrallaan, ja syyllisyyttä kantava kapteeni kerää taskuunsa hylsyjä muistoksi jokaisesta. Mutta kuka jää lopulta jäljelle palaamaan pubiin josta lähdettiin?

Välissä Kersantti Kivi mainostaa Netflixin maailmansotadokkaria, jonka jälkeen vuorossa on Kuraa ja kurjuutta. Brittien taistelulähetti eksyy ei-kenenkään-maalla 1917, jää rehdin sakun vangiksi, pakenee takaisin omille linjoille samaan aikaan kun rehdin sakun lentäjäveli käy viimeisen taistelunsa. Kaikki oppivat tästä jotain. Heittämällä kirjan hölmöin tarina.

Nimikkotarinassa Kauhujen kamara mennään minä-muodossa kerrottuna horror genren puolelle. Ei-kenenkään-maalta haavoittunutta kaveriaan hakemaan lähtenyt sotilas päätyy kolmen sotilaskarkurin asuttamaan luolaan. Tarinan nimen kaksoismerkitys paljastuu, kun käy ilmi että käpykaartilaiset ovatkin kannibaaleja. Haavoittunut kaveri silputaan sapuskaksi, joten väkivaltaa kaihtaneen sankarin on tartuttava aseisiin pelastautuakseen omille linjoille. Rintamien välinen maasto oli oikeastikin kaamea paikka mädäntyvine ruumiineen, mutta sen kuvaamisen sijasta tarjoiltiin tämä makaaberi tarina.

Tarinassa Perhe sodassa sota on päättynyt, mutta samalle rintamakaistalle osuneet sisarukset joutuvat etsimään viime hetkillä vangeiksi joutuneita veljeään ja isäänsä ilkeän sakun hallitsemalta vankileiriltä, eikä laukaustenvaihdotta selvitä, eivätkä selviä hengissä kaikki perheenjäsenetkään. Kaikkien "sodan turhuus ja mielettömyys" -teemojen jälkeen tämä päättyy emme-unohda-koskaan Remembrance Day -henkisesti kotikylän kirkkomaalle nykyhetken Englannissa.

Lisää huonosti piirretty maailmansotasarjakuvaa blogin arkistossa.

Maailmansota-trilogia (1)

Nick Lloydin kirjan The Western Front: A History of the First World War (2021) takakannesta saa lukea tavanomaisia kehuja siitä miten teos mm. tulee olemaan perusteos (standard account) länsirintaman taisteluista. No, sellainen jää tietysti nähtäväksi, mutta ei kirja ansioitta jäänyt blogistinkaan mielestä.

Esipuheessaan kirjoittaja sanoo keskittyneensä korkeimman sodanjohdon tekemisiin ja päätöksiin, ja näiden usein hankaliin suhteisiin maidensa poliitikkoihin. Ja totta kai, brittien osalta, on tavoitteena debunkata myyttiä "aasien johtamista leijonista" kuten tavaksi on tullut.

Entente oli suuren osan sotaa hyökkääjä tilanteessa, jossa tulivoima oli tehnyt puolustamisesta tehokkaampaa kuin hyökkäämisestä. Hyökkääjien taktiikka kehittyi koko ajan, mutta niin kehittyi myös saksalaisten puolustus. Vasta vuoden 1918 jälkipuoliskon taistelut toivat ratkaisun ententen hyväksi, kun tehokas yhteistoiminta jalkaväen, tykistön, tankkien ja ilmavoimien kesken lopulta löi saksalaiset.

Kirjan painopiste on siis erilaisissa neuvotteluissa ja konferensseissa, joita britit ja ranskalaiset sodan aikana pitivät, ja esipuheessa mainitusti korostaa myös ranskalaisten osuutta: Ranskan armeija vastasi koko sodan ajan suurimmasta osasta länsirintamaa, ja kärsi myös suurimmat tappiot (tiesittekö muuten että ensimmäisessä maailmansodassa kaatui lähes seitsemän kertaa enemmän ranskalaissotilaita kuin toisessa?).

Kaikki olennaiset taistelut vuodesta 1914 vuoteen 1918 käydään läpi, rintamasotilaankaan näkökulmaa unohtamatta. Karttoja on kohtuullisesti, kuvituksena aikalaisvalokuvia, plussaa lopun henkilöluettelosta, josta voi tarkistaa kuka mikäkin kenraali taas olikaan.

Lloyd aikoo kirjoittaa koko sodasta trilogian, mutta jatkoa blogissa saa vielä odottaa. Itärintamaa, Italiaa ja Balkania käsittelevä toinen osa on ilmestynyt vasta kovakantisena, ja Lähi-itää ja Afrikkaa käsittelevä kolmas osa ei vielä ollenkaan. Maailmansodan 110-vuotissyklin alkaessa on siis todettava, että vielä siitä kirjoja ilmestyy.

Sarjakuvaa maailmansodasta: Italian rintama

Valkoinen kuolema voi merkitä moniakin asioita, kuten suomalaista tarkka-ampujaa, mutta Alpeilla sen kerrotaan tarkoittavan lumivyöryä, arvaamatonta kuoleman tuojaa vuorten korkeuksissa.

Robbie Morrisonin käsikirjoittama ja Charlie Adlardin piirtämä White Death (2014) vie lukijan vuoden 1916 loppupuolelle, Italian ja Itävalta-Unkarin väliselle Trentinon vuoristorintamalla, fiktiiviselle Alighierin (itse asiassa Asiagon) ylätasangolle (plateuau).

Alueella syntynyt Pietro Aquasanta on italialaisena, mutta Itävallan kansalaisena vangiksi jouduttuaan päätynyt Italian armeijaan täydennysmiehenä bersaglieriosastoon, ja olot tuntevana joutuu pian järjestämään räjähteillä lumivyöryjä, "valkoista kuolemaa", itävaltalaisten vihollisten päänmenoksi. Sotahullu esimies, raaka rintamahuumori, käynnit kenttäbordellissa ja sotasairaalan kauhut tuovat oman tunnelmansa tähän hiilellä ja kalkilla taiteiltuun mustavalkoiseen sarjakuvaan, jonka vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa ekspressiivisissä lähitaisteluiden kuvauksissa. Oman lisänsä, usein kohtalokkaankin, tuovat kohtaamiset entisten maanmiesten kanssa taistelujen melskeessä.

Kulttuurisia viittauksia voi löytää vaikka lausahduksesta Who's in charge here? ja varsin kuuluisasta kuvasta tykkien hilaamisesta ylös vuorelle, tarinan epäloogisuuksia puolestaan tilanteesta, jossa ruumiiden täyttämässä taisteluhaudassa ovatkin yhtäkkiä hengissä vain päähenkilö ja hänen toisella puolen rintamaa taisteleva tuttavansa. Taidesarjakuvalle sopivasti (?) lopussa on eräänlainen making-of-osio.

Kaiken kaikkiaan tälle voisi antaa paremman arvosanan kuin kuusi vuotta sitten luetulle Jacques Tardin pasifistiselle jurnutukselle.

Maailmansota yksissä kansissa (3)

David Stevensonin kirjan 1914-1918: The History of the First World War (2004) takakansiteksti lupaa sen olevan "The best comprehensive one-volume history of the war yet written". Paljon luvattu, ja kyllä kirja mielenkiintoinen onkin, vaikka - tai koska - keskittyy myös paljon muuhun kuin taisteluihin.

Aristoteliaanisesti Stevenson jakaa sodan alkuun (Outbreak), keskikohtaan (Escalation) ja loppuun (Outcome), taitekohtina liikuntasodan loppuminen lännessä loppuvuodesta 1914, ja Venäjän vallankumous sekä USA:n liittyminen sotaan keväällä 1917. Suurin osa luvuista osuu "tylsään" keskikohtaan, ja käsittelevät mm. teknologiaa, talouttta, strategiaa, rauhantunnusteluja jne.

Melkeinpä kiinnostavin on neljäs osa (Legacy), jossa käsitellään rauhan solmimista, jälleenrakennusta ja suistumista uuteen sotaan kahta vuosikymmentä myöhemmin. Loppuluvussa kerrataan sodan historiografiaa ja tulkintojen heilahtelua kulloisenkin aikakauden mukaan.

Suomikin on saanut lyhyen maininnan, tosin nolosti kokonaan virheellisen. Saksa tuli Suomeen nikkelin vuoksi (Petsamon nikkeli löydettiin vasta 1921), Wilhelm II halusi poikansa Suomen kuninkaaksi (ei halunnut) ja Saksa lähetti Suomeen 70000 sotilasta (lähetti 14000). Tällaista se pienten maiden historia suursodassa on.

Maailmansota yksissä kansissa (2)

Kun maailmansota mahdutetaan yksiin kansiin, pitää siltä vaatia ainakin kohtuullista sivumäärää. Tämän ehdon Martin Gilbertin The First World War - A Complete History täyttää, sivuja on 615 ja lähdeluettelo alkaa sivulta 544.

Kirja ilmestyi alunperin 1994, kun sodan alkamisesta oli siis kulunut 80 vuotta. Vuonna 1936 syntyneellä juutalaistaustaisella Gilbertillä oli ollut kuitenkin tilaisuus tavata runsaasti sodan kokeneita, aina omista yliopisto-opettajistaan alkaen, sota oli hänelle siis vielä "living memory".

Kirja on yhtämittainen kronologinen narraatio, ansiokas yksityiskohtien rikkaudessa, mausteena mm. Gilbertin tuttavapiiriin kuuluneiden Britannian pääministereiden sotakokemuksia länsirintaman juoksuhaudoissa. Suorastaan pikantti yksityiskohta ovat filosofi Ludwig Wittgensteinin sotakokemukset. Tämä palveli Itävalta-Unkarin ratsuväessä aina sodan alun Galitsian taisteluista sodan viimeiseen vuoteen, jolloin jäi italialaisten sotavangiksi. Sodan aikana hän myös kirjoitti tunnetuimman teoksensa ja sen tuskastuttavuuteen asti siteeratun (ja jopa lauletun) lauseen "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Paljon on mukana myös (englantilaisia) runoilijoita, useimmiten siteeratun runon kera, ja useimmiten on myös tieto miten mainittu runo jäi tekijän viimeiseksi. Toisen maailmansodan kenraalit palvelivat sodassa nuorina upseereina, joten Rommelit, Göringit ja koko joukko brittejä löytyy myös. Kaikki maailmansodan rintamat ovat mukana, mutta Suomen tapaisten obskuurien maiden kohdalla yksityiskohdat pakkaavat sekaantumaan: saksalaiset valtaavat Helsingin huhtikuussa 1917, ja taas huhtikuussa 1918.

Kirjan makkarapötkömäisyys korostuu siitäkin, että meri- ja ilmasota on upotettu muiden tapahtumien sekaan, laivoja uppoaa ja kaupunkeja pommitetaan, kuolonuhrien määrät täsmällisesti ilmoittaen. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, alaviitteissä on useimmiten tietoja mainitun henkilön myöhemmistä elämänvaiheista.

Maailmansota-aficionadolle kirja on kyllä herkkua. Itse sain virikkeen sen hankkimiselle kun Indy Neidell kertoi vuosikymmenen takaisilla The Great War -videoillaan Gilbertin olleen yksi sarjan lähteistä.

Martin Gilbert tunnetaan erityisesti Winston Churchillin elämäkerturina. Hän kuoli vuonna 2015.

Rautaa ja ruumiita länsirintamalla

Taistelut ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla loppuivat 11.11.1918 klo 11, ja oli aika siivota sotkut. Roger Stewardin Reclaiming the Salient: Resurrecting the Great War Battlegrounds of Flanders Fields (2023) kertoo siivoustyöstä, joka on jatkunut jo yli vuosisadan ajan. Kohteena on yksi brittiarmeijan kolmesta lohkosta, ns. Ypresin rintamanmutka Belgian alueella (muut kaksi olivat Arras ja Somme Ranskan puolella).

Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee kuolettavan vaarallista perintöä, "rautasatoa", iron harvest. Pelkästään Ypresin lohkolla ammuttiin miljoonittain tykistön kranaatteja, ja jopa 20 % niistä jäi suutareiksi. Maailmansota on vaatinut kuolonuhreja niiden muodossa nykypäiviin asti, suurimmalta osin heti sodan jälkeen, kun kotiseuduilleen palannut siviiliväestö yritti tienata omat sotakorvauksensa naputtelemalla irti kranaattien kupari- ja messinkiosia. Oppaana aluella toimivalla kirjoittajalla on riskeistä omiakin kokemuksia, vaikkapa siitä miten turistin huoletta irti potkaisema käsikranaatti vierii jalkoihin... poisruostunut sokka tekee käsikranaateista yhden vaarallisimmista maassa väijyvistä vaaroista.

Vielä tälläkin vuosisadalla Flanderin maaperästä nostetaan vuosittain keskimäärin 250 tonnia räjähtämättömiä ammuksia, näistä 20 tonnia kaasuammuksia. Belgian armeijan pioneeriyksikkö DOVO (Dienst voor Opruiming en Vernietiging van Ontploffingstuigen) vastaa raivauksesta nykyään, ja on saavuttanut osaamisen, jota tullaan oppimaan ympäri maailman. Kaasuammukset dumbattiin mereen kunnes kansainvälinen sopimus kielsi sen 1972. Nyt niiden sisältö neutraloidaan erittäin korkeissa lämpötiloissa. Tavalliset kranaatit kootaan erityisille tuhoamisalueille, ja räjäytetään hallitusti maahan haudattuina.

Ja sitten kaatuneet: jo aiemmassa postauksessa oli puhe, miten brittien kaatuneet päätettiin aikakaudelle radikaalin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti haudata samoihin hautausmaihin samanlaisin hautakivin mahdollisimman lähelle paikkaa jossa he kaatuivat, olihan niin ylhäisen kuin alhaisen, niin upseerin kuin sotamiehen, uhri ollut sama, oma elämä. Yhteiskunta hyväksyi tämän, mutta sureville vanhemmille ainoan pojan saaminen kotiin oli niin suuri haave, että ruumiita yritettiin paikallisella avustuksella käydä kaappaamassa kotimaahan, ja joissain harvoissa tapauksissa tämä onnistuikin. 

Kadoksissa on edelleen kymmeniä tuhansia kaatuneita, joko nimettöminä haudattuja, tai kerta kaikkiaan tykistötulessa tuhoutuneina, tai niin syvälle hautautuneina ettei heitä ole löydetty. Flanderin pellot kynnetään puolen metrin syvyydeltä, joten tykkitulessa sortuneisiin taisteluhautoihin jääneet saavat olla rauhassa, ellei rakentaminen rauhaa häiritse. Kaatuneiden jäännöksiä löytyy yhä edelleen, mutta nykyään niiden tutkimus on yhdistelmä (konflikti)arkeologiaa ja rikostutkimusta, aina DNA-näytteiden ottamista myöten, kun vainajat yritetään tunnistaa niin pitkälti kuin se yli 100 vuoden jälkeen on mahdollista. Kirjan viimeisen luvun aiheena on tapaus, jossa brittivainaja tunnistettiin ruumiin luota löytyneen kunniamerkkinauhan avulla - eipä siis halveksita faleristiikkaa tässäkään yhteydessä! 

Kirja herätti myös seuraavia ajatuksia: googlekarttoja selatessa ja street viewtä katsellessa koko Ypresin lohko vaikuttaa nykyään jo rauhan tyyssijalta. Totta kyllä, sankarihautausmaat täplittävät maisemaa, mutta kokonaisuudessaan kaikki näyttää uudelleen rakennetulta ja viljelykseen otetulta. Olisin mielelläni lukenut myös belgialaisesta näkökulmasta jälleenrakennukseen, ja siitä miten taistelukaasujen ja raskasmetallien myrkyttämä maasto on palautettu takaisin viljelykseen. Ranskan puolellahan on sodan kokonaan tuhoamia seutuja, zone rouge, jo vuosisadan ajan asumiskelvottomiksi julistettuja seutuja.

Ja se toinen ajatus: läntisessä Euroopassa maailmansodissa kaatuneiden haudat ovat siisteissä riveissä ja sodat itse kaukaista menneisyyttä, mutta Euroopan itäpuoliskolla jatkuu sota juoksuhaudoissa, ja sankarihautojen rivien kasvu Ukrainassa, kun Venäjä, raivohullu entinen suurvalta, hamuaa takaisin menetettyä etupiiriään.

 

Maailmansota yksissä kansissa (1)

Jos pitäisi suositella yksien kansien väliin mahdutettua ensimmäisen maailmansodan historiaa, sellainen olisi vuosikymmen sitten (2013) ilmestynyt Peter Hartin The Great War: 1914-1918. Näkökulma on, totta kai, brittiläinen, mutta sodan kulku kuvataan varsin kattavasti vaihdellen länsi- ja itärintaman välillä. Kokonaan pois on jätetty Kaukasuksen rintama ja Afrikan tapahtumat, ja esim. Italian, Makedonian, Siinain-Palestiinan ja Mesopotamian rintamat ovat saaneet vain yhden luvun kukin.

Brittien strategiaa hallitsi sodan aikana ns. westernereiden ja easternereiden väittely siitä, ratkeaisiko sota länsirintamalla vai itäisillä sotanäyttämöillä. Hart on kiistatta edellisten puolella: kun Suezin kanava ja Persian öljylähteet oli varmistettu, sotatoimien jatkaminen Turkkia vastaan oli silkkaa resurssien haaskausta. En tiedä, liittyykö Kaukasuksen rintaman "unohtaminen" tähän väitteeseen. Voisi olettaa venäläisten myös Lähi-idässä odottaneen liittolaistensa kantavan osansa taistelujen taakasta.

Kirjassa on käytetty lähdeviittauksia vain suorien lainausten osalta. Nämä ovat joissain tapauksissa kenraaleiden ja amiraalien kommentteja, mutta valtaosin rintamamiesten kirjeitä ja muistelmia, sitä mudan, irtojäsenten ja suolenpätkien todellisuutta, josta sota parhaiten muistetaan. Hart kiistää kuitenkin sen, että brittiarmeija olisi ollut "aasien johtamia leijonia", kuten kuuluisa tokaisu sen ilmaisi. Tämä käsitys syntyi Hartin mukaan sodan jälkeen poliitikkojen (jotka sodan olivat kuitenkin aloittaneet) sysätessä syyn katastrofista sotilaille.

Vuosina 1915-1917 hyökkääjinä länsirintamalla olivat useimmiten Ranska ja Britannia, ja jokainen hyökkäys opetti hyökkääjiä, mutta niin se opetti myös saksalaisia puolustautumaan, ja tämä taktiikan kilpajuoksu jatkui vuoden 1918 jälkipuoliskolle, jolloin ententen hyökkäys työnsi saksalaiset pois valtaamiltaan alueilta vastustamattomalla voimalla. Brittien ylipäällikkö Douglas Haig saa luonnollisesti synninpäästön Hartilta, ja muutenkin tämä näyttää saaneen revanssin Blackadder Goes Forthin vitsailusta.

Eikä ensimmäisen maailmansodan aatto ollut todellakaan sellainen olkihattujen ja päivänvarjojen idylli kuin miltä se sodan jälkeen alkoi näyttää:

It was in truth a violent world - the prevalence of a rapacious colonialism, the brutal repsession of minorities, the placid acceptance of inequalities and the overall belief that might was right - all these global traits tended towards the continued acceptance of war as a legitimate means of pursuing policy.

Ensimmäisen maailmansodan komentajia

Ensimmäisen maailmansodan 110-vuotissykli alkaa pyöriä ensi kesänä. 100-vuotismuisteluiden määrään julkaisuissa tuskin päästään, mutta ajattelin muistuttaa, että 1960-luvulla, kun sodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, julkaistiin monia sotaa käsitteleviä klassikoita, yhtenä niistä brittiläisen Correlli Barnettin The Swordbearers: Supreme Command in the First World War (1963). 

Kuten arvata saattaa, pääpaino on taas kerran länsirintamalla, tai sen jatkeena Pohjanmerellä. Saksalaisista mukana ovat Helmuth von Moltke nuorempi, jonka epäkiitollinen tehtävä oli toteuttaa 1914 Ranskan tuhoksi laadittu Schlieffen-suunnitelma, sekä Erich Ludendorff, jonka yhtä epäkiitollisena tehtävänä oli yrittää vielä kerran saavuttaa Saksalle voitto vuoden 1918 keväthyökkäyksessä. Ententen puolelta mukana ovat John Jellicoe, joka johti brittilaivastoa sodan tärkeimmässä, ja ratkaisemattomaksi jääneessä, taistelussa Pohjanmerellä, sekä Ranskan armeijan johtoon 1917 noussut Philippe Pétain.

Kirjan suurin anti on komentajien taustoituksessa, joka avaa ikkunan heidän komentamiensa armeijoiden, ja niiden tukena olleiden kansakuntien yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Mitä itse komentajiin tulee, Barnettin tuomio on, että molemmat saksalaiset kenraalit menettivät hermonsa taistelun ratkaisevimmmalla hetkellä. Avoimeksi jää, olisivatko saksalaiset voineet voittaa Marnen taistelun 1914, ja joka tapauksessa Saksan sortuminen keväthyökkäyksen 1918 epäonnistuttua oli vain ajan kysymys.

Aika ankara on Barnettin arvio myös Jellicoesta, ja koko brittilaivastosta vuonna 1916. Vanhoillinen ja kaavoihinsa kangistunut Royal Navy selvisi tasapeliin lähinnä tuurilla, kun saksalaiset päättivät perääntyä. Parhaimman arvosanan saa sittemmin toisessa maailmansodassa kunniansa menettänyt Pétain, joka kevään 1917 katastrofaalisen Nivelle-offensiivin jälkeen taltutti Ranskan armeijassa syttyneet kapinat, ja sai sen reivattua kuntoon, jossa kestää saksalaisten seuraavan vuoden offensiivi, ja saada se saattamaan sota voitokkaaseen loppuun saman vuoden syksyllä.

Barnett eli aina vuoteen 2022, ja ehti kirjoittaa myös toisen maailmansodan kenraaleista, ja kommentoimaan brittiläisen imperiumin kukistumista yms., näemmä aina Irakin sotaa myöten. Mitä itse kirjaan tulee, olisin lukenut ennemmin lukenut Moltken ja Ludendorffin välissä sotaa johtaneesta Erich von Falkenhaynista, joka Venäjällä ja Balkanilla 1915 erinomaisesti onnistuneiden sotaretkien jälkeen lähetti Saksan joukot tuhoisaan Verdunin taisteluun 1916.

Suursodan (the Great War, Weltkrieg) kiinnostava piirrehän on se, että keskusvalloilla, jo sijainniltaankin (kuten nimestä käy ilmi) oli aloite periaatteessa hallussaan, ja sotaa esittävissä strategiapeleissä on tämä sama tilanne, mihin suunnata resurssit?

 

Kansakuntien synty

Englanninkielisessä sotahistoriassa Gallipolin maihinnousu sitä seuranneine asemasotineen hallitsee kuvaa vuodesta 1915, voisipa uskoa ettei sinä vuonna sodassa juuri muuta tapahtunutkaan. Si Sheppardin ANZAC Soldier vs Ottoman Soldier: Gallipoli and Palestine 1915-18 (2023) kuvaa Combat-sarjan tapaan kolmea australialais-uusiseelantilaisten ja turkkilaisten sotiladen yhteenottoa vuosina 1915-18.

Kaksi ensimmäistä (Lone Pine ja Chunuk Bair) käytiin elokuussa 1915 ja olivat verisiä lähitaisteluja juoksuhaudoissa kasvavien ruumiskasojen keskellä. Teknisenä yksityiskohtana jäi mieleen että siinä missä turkkilaisilla oli käytössään saksalaisia käsikranaatteja, joutuivat aussit ja kiwit turvautumaan säilykepurkeista kyhättyihin korvikeräjähteisiin.

Australian ja Uuden Seelannin historiassa Gallipolilla on aivan erityinen asema. On ehkä makaaberia ajatella että kansakuntien syntyvät taistelukentillä, mutta olemmehan juuri todistamassa samaa Ukrainassa. Myös sodan jälkeisessä kuohunnassa syntyneelle Turkin kansallisvaltiolle taistelulla on oma myyttinen asemansa, olihan "kansakunnan isä" Kemal Atatürk siellä divisioonakomentajana. Sotaretki päättyi ympärysvaltojen vetäytymiseen niemimaalta vuoden 1916 alussa - ainoa onnistuneesti toteutettu osa operaatiota. Populaarikulttuurissa tragedian aseman paalutti tietysti Peter Weirin elokuva Gallipoli (1981).

Kirjan kolmas taistelu sijoittuu vuoden 1917 lokakuun loppuun. ANZAC:n jalkaväki on siirtynyt länsirintamalla Ranskaan, ja Palestiinassa molempien dominioiden joukoista taistelee enää ratsuväkeä. Beersheban taistelussa se rynnäköi yhdessä historian viimeisistä ratsuväkirynnäköistä turkkilaisten asemiin ja valtaa ne. Oman lisänsä tapahtumaan toi se, että ratsuväki oli kuluttanut kaiken juomavetensä matkalla taisteluun, sen oli siis pakko voittaa ja saada Beersheban kaivot haltuunsa.

Vielä saman vuoden joulukuussa entente valtasi (tai vapautti turkkilaisista, miten vain) Jerusalemin, laiha lohtu vuodelle, joka oli nähnyt Ranskan armeijan kapinan, Italian selkäsaunan vuoristosodassa ja Venäjän vetäytymisen koko sodasta.