Maailmansotaa Saharassa

Russell McGuirkin Sanusi's Little War: The Amazing Story of a Forgotten Conflict in the Western Desert 1915-17 (2007) kertoo (ainakin suomalaislukijalle) varsin obskuurista ensimmäisen maailmansodan rintamasta, vuosien 1915-17 senusikapinasta Egyptin länsiosissa. 1800-luvulla syntynyt senusiveljeskunta levisi ympäri islamilaista maailmaa, mutta sen keskeistä vaikutusaluetta olivat Saharan beduiiniyhteisöt.

Senusit taistelivat alueelle tunkeutuneita ranskalaisia ja italialaisia vastaan, mutta suhteet britteihin pysyivät hyvinä aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan sytyttyä aluella alkoi rampata turkkilaisia ja saksalaisia agentteja keisarillisen jihadin hengessä, ja vuoden 1915 lopulla toteutuikin brittiarmeijan painajainen kahden rintaman sodasta Egyptissä (toinen rintama oli turkkilaisia vastaan Siinailla).

Paniikki oli kuitenkin ennenaikaista. Britit vetäytyivät kahdesta läntisimmästä tukikohdastaan Sollumista ja Sidi Baranista, ja asettuivat puolustukseen Mersa Matruhiin. Talven aikana saatiin myös lisää joukkoja Gallipolista vetäytymisen jälkeen, ja senusit lyötiin kevääseen 1916 mennessä. Egyptin länsiosien keitaita he pitivät hallussaan vuoden 1917 alkupuolelle, jolloin heidät ajettiin pois sieltäkin - aselepo solmittiin vielä samana vuonna.

Sinänsä kiintoisa aihe, mutta kirja itse ei ollut kauhean kiinnostavaa luettavaa. Teksti sisältää pitkiä suoria lainauksia aikalaislähteistä, ja suorastaan kiusallisella tavalla "Arabian Lawrence" on ympätty mukaan aina kun mahdollista, olihan hän tuohon aikaan - ennen arabikapinan alkua - Egyptissä. 

Huomattava sivujuonne on HMS Taran miehistön vaiheet. Saksalainen sukellusvene U-35 upotti aluksen Egyptin rannikolla marraskuussa 1915, ja vangiksi otettu miehistö marssitettiin Libyan aavikolle paikkaan, jonka nimi tuli kuuluisaksi vasta seuraavassa maailmansodassa: Bir Hakeim. Brittiarmeijan pelastuspartio karautti paikalle seuraavan vuoden maaliskuussa, ja nähdessään nälkiintyneet vangit, surmasi vartijat perheineen, ennen kuin vangit ehtivät kertoa että heitä oli kohdeltu varsin hyvin, maassa vain oli ruoasta pulaa kaikilla. Sitäkin surullisempi tapaus, koska molemmat osapuolet muutoin enimmäkseen kunnioittivat sodan sääntöjä.

Kuten tavallista, lähteenä ovat olleet lähinnä brittien arkistot, poikkeuksena kuitenkin Jaafar Al-Askarin muistelmat. Tämä senusien komentaja joutui brittien vangiksi, ja vaihtoi myöhemmin puolta osallistuen arabikapinaan, ja toimien sodan jälkeen Irakin puolustusministerinäkin.

Kirjan kuvaliitteet kertovat että Hugo Pratt olisi voinut sijoittaa maltalaisen merimiehensä tännekin: fetsejä, burnuuseja, hohtavan valkoisia aavikkolinnakkeita ja Rolls-Royce-panssariautoja vesijäähdytteisine konekivääreineen riittää. Viimeksi mainitut huristivat samoissa maisemissa vielä seuraavankin sodan alussa, ennen kuin suuremmat ja järeämmin aseistetut armeijat ottivat yhteen näillä samoilla aavikoilla huomattavasti kuuluisammiksi tulevissa taisteluissa.

Ja tietysti suomalaislukijalle tulee vihollisrannikolle aseita ja asiamiehiä kuljettavasta saksalaissukellusveneestä mieleen oma historiamme, ja UC-57:n matka Loviisan edustalle marraskuussa 1917.

Ensimmäistä maailmansotaa Afrikan mantereella

Jälleen kerran oheislukemisto tuli luetuksi jälkijunassa, joskin siihen liittyvästä pelistä postasin vain 1,5 vuotta sitten. Eli Itä-Afrikassahan tässä taas ollaan ja kyseessä on liki 500-sivuinen Edward Paicen kirjoittama järkäle World War I The African Front: An Imperial War on the African Continent.

Paicen kirja on kronologisesti etenevä ja kohtuullisin kartoin varustettu narraatio sotanäyttämöstä, joka ulottui valtaisan laajalle käsittäen nykyiset Kenian, Ugandan, Ruandan, Burundin, Tansania, Kongon demokraattisen tasavallan, Zambian, Malawin ja Mosambikin valtiot. Suuremmat ja pienemmät sota-alukset oallistuivat taisteluihin Intian valtameren lisäksi Victoria- ja Tanganjikajärvillä.

Lyhyesti kerrottuna Saksan Itä-Afrikan (nyk. Tansania) joukot pystyivät heti alusta alkaen tekemään iskuja brittien ja belgialaisten alueille, mutta tilanne säilyi asemasotana vuoteen 1916 asti jolloin pääasiassa eteläafrikkalaisin ja belgialaisin voimin ne tungettiin maan kaakkoisnurkkaan. Tälläin Saksa oli jo sodassa Portugalia vastaan ja Lettow-Vormbeck siirsi sodan Portugalin Itä-Afrikan (nyk. Mosambik) alueelle, livahtipa sieltä vielä brittien Pohjois-Rhodesiaankin (nyk. Sambia), jossa lopulta joutui antautumaan sodan Euroopassa jo päätyttyä. Ilmeisesti hän oli ollut valmis marssimaan koko maanosan halki Atlantin rannikolle pitääkseen takaa-ajajat kintereillään.

Saksalaisten joukot koostuivat valkoisista upseereista ja aliupseereista, sekä mustista sotamiehistä joista käytettiin nimitystä askari. Jälkimmäisille luvatut palkat jäivät hävityn sodan vuoksi rästiin, mutta toisen maailmansodan jälkeen Saksan liittotasavallan hallitus maksoi ne vielä elossa oleville sotilaille.

Lettow-Vorbeckin tarkoitus oli vain ollut sitoa liittoutuneiden joukkoja. Koko sodan aikana Itä-Afrikassa palveli kuitenkin vain yksi brittiläinen pataljoona, muut joukot olivat joko Intiasta tai Etelä-Afrikasta, sodan loppua kohden yhä enimmissä määrin paikallisesti värvättyjä mustia sotilaita (King's African Rifles). Materiaalisia resursseja sota Britannialta joka tapauksessa nieli.

Itä-Afrikan väestölle sota oli joka tapauksessa tuhoisa. Sotilaiden lisäksi pestattiin tai oikeammin sanoen pakko-otettiin sadointuhansin kantajia roudaamaan sotilaiden tarvitsemaa huoltoa läpi tämän käsittämättömän laajan ja vaikeakulkuisen maaston. Kuolleisuus näiden joukossa oli suuri, ja sodan vaikutus talouteen ja yhteiskuntaan ylipäätään musertava. Mutta niin täällä kuin Euroopassakin viimeisen sanan sanoi espanjantauti, joka saapui pian aselevon tultua ja surmasi (kuten Euroopassakin) suurin piirtein saman verran väestöä kuin sotakin oli vienyt.

Strategialautapeli Itä-Afrikan taisteluista

Saksan Itä-Afrikan taisteluista ensimmäisessä maailmansodassa ja niihin osallistuneista joukoista oli kolme vuotta sitten blogissa parikin postausta (täällä ja täällä). Palataanpa taas teemaan, tällä kertaa sodan tapahtumia 1914-1918 kuvaavan pelin Guns of the Askari kautta, joka ilmestyi Againts the Odds -lehden numerossa 38.

Ongelmana on ollut mallintaa se miten kenraali von Lettow-Vorbeck kykeni pitkittämään vastarintaansa sodan päättymiseen asti. Saksan Itä-Afrikka käsittää pelissä 35 paikkakuntaa, joista entente saa voittopisteen kustakin. Voittaakseen entente tarvitsee 34 pistettä. Kaikkiaan 44 kierrosta kestävän pelin 5. kierroksen lopussa lasketaan kuitenkin saksalaisten nettovoittopisteet (oman alueen ulkopuolelta vallatut miinus menetetyt omat) ja jos niitä on kaksikin, tulee ententen voitto mahdottomaksi. Kovin saksalaisten voitoksi pedatulta siis näyttää, ja tietyssä mielessä historiallisesti näin kävikin.

Counterit eivät järin ihmeellisiä ole, tässä esimerkkinä brittiarmeijaa. Arvot alareunassa ovat poikkeuksellisesti kaikki taisteluarvoja: vasemmalta lukien tykistöarvo, konekivääri/tykistön pikatuliarvo ja kiväärituliarvo (osuakseen pitää heittää noppatulos joka ei ole lukemaa korkeampi). Liikepisteet ovat vasemmassa reunassa.

Varsin karu on karttakin, vaikka karua oli toki savannikin taistelukenttänä kulku- ja huoltovaikeuksineen. Vain harvat ratalinjat tuovat vaihtelelua, ja joet ovat harvinaisen kökösti piirrettyjä.

Rintaman kulku Intian valtameren rannalla brittiläisen (Kenia) ja saksalaisen (Tansania) Itä-Afrikan rajalla, Kilimanjarovuoren tuntumassa. Ihmishahmoiset counterit ovat "kantajia", jotka ovat välttämättömiä huoltoketjun luomiseksi. Käytännössä tässä taistellaan melkein aina huollotta mikä heikentää taistelukykyä.

Sotatoimia nykyisen Tansanian, Kenian, Ugandan, Ruandan, Burundin ja Kongon alueella. Victoriajärvellä partioivat molempien puolten tykkiveneet joten molemmat myös pystyvät siirtämään joukkojaan vesitse.

Voittosäännöt eivät siis loppuun asti mietityiltä vaikuttaneet, mutta peli on vasta alussa ja katsotaan miten edistyy.

Saksan Itä-Afrikasta on toki muitakin pelejä, koko sodan käsittävät Strategy & Tacticsin Sideshow: The Campaign for German East Africa 1914-1918 ja Decision Gamesin Lettow-Vorbeck East Africa 1914-18, sekä yksittäisiä taisteluja kuvaavat The Battle of Tanga 1914 ja Jassin 1915. Jälkimmäisten skaalaa kuvannee se että mukana ovat joukkueenjohtajatkin omina countereinaan.

British Museum: Afrikka

Afrikan maanosaa käsittelevä osuus ei käsitä vain muinaisesineitä vaan tulee nykytaiteeseen saakka. Nämä kuningattaren kokoelmista lainassa olevat leopardit ovat aina olleet omia suosikkejani (Benin, norsunluuta ja pronssia).

Norsunluuta oli myös tämä kaunis veistos.

Heittoveitset, aseita vai statusesineitä?

Beninin pronsseja, joita britit toivat Länsi-Afrikasta sotaretkellään 1897.

Sotasaalista on myös tämä suuri puuesine, itse asiassa rumpu, joka vallattiin 1898 silloisilta islamisteilta, ns. mahdisteilta Sudanissa. Nämä itse olivat tuoneet sen saaliina etelään suunnatulla orjienhankkimisretkellä.

Oikeiden puuttuessa paimenille annetaan mukaan puisia kalashnikoveja. Kauempaa katsoen ne menevät täydestä ja saavat rosvot harkitsemaan kahdesti ennen hyökkäystä.

Pois kootusta sotaromusta tehdyn veistoksen esittelin viimeksikin, tässä samaa teemaa ja nimenä "Elämänpuu".

Kolme näkökulmaa Algerian valloitukseen

Turun museokeskukseen kokoelmiin kuuluu taulu, joka esittää samalla kertaa kolmea eri henkilöä, riippuen mistä kulmasta sitä katselee. Suoraan edestä näkee Abdelkader El Djezairin (1808-83), joka johti taistelua vuonna 1830 alkanutta ranskalaisten maahantunkeutumista vastaan.

Kun katselee samaa taulua oikealta, näkee hänen päävastustajansa, Algerian ensimmäisen ranskalaisen kenraalikuvernöörin, marsalkka Thomas Robert Bugeaudin (1784-1849).

Vasemmalta näkee puolestaan Christophe Léon Louis Juchault de Lamoricièren (1806-65), ranskalaisen kenraalin, joka toimi väliaikaisena kenraalikuvernöörinä ja lopulta vangitsi Abdelkaderin vuonna 1847.

Algerialaisjohtajan voi siis nähdä symbolisesti joutuneen kahden tulen väliin, niin keskushenkilö kuin näennäisesti onkin. Abdelkader joutui vangitsemisena jälkeen ensiksi vankina Ranskaan, ja sieltä maanpakoon. Algeria jäi ranskalaisille aina katkeraan vapaussotaan 1954-62 saakka. Senkin ranskalaiset voittivat sotilaallisesti, mutta hävisivät poliittisesti, kokonaisen arabimaan pitäminen osana "merentakaista Ranskaa" oli toisen maailmansodan jälkeen jo mahdotonta.

Nämä "3D-taulut" lienevät olleet melko suosittuja 1800-luvulla, kokoelmissamme niitä tai niiden osia on muitakin.

Saksan Itä-Afrikka sodassa ja populaarikulttuurissa

Jatkona taannoiselle postaukselle Saksan siirtomaajoukoista kirjanen jo vuosikymmenen takaa, 2002 ilmestynyt Armies in East Africa 1914-18, kirjoittajana Peter Abbott ja kuvittajana Raffaele Ruggeri.

Saksan Itä-Afrikan joukkoja (Schutztruppe) johtanut kenraali von Lettow-Vorbeck onnistui johtamiensa saksalais- ja afrikkalaisjoukkojen (askari) avulla torjumaan ympärysvaltojen operaatiot sodan lopuun asti, vieläpä siirtämään sotatoimet vihollisten siirtomaiden alueelle. Suurimpana vastuksena kummallekin osapuolelle olivat hankala maasto ja trooppiset taudit, joiden aiheuttamat menetykset olivat taistelutappioihin verrattuna moninkertaiset.

Sotaretken erikoisimpia tapahtumia olivat mm. Tangan taistelu, jossa pesistään häirityt mehiläiset kävivät kummankin osapuolen kimppuun, ja yritys lähettää Euroopasta huoltotäydennyksiä saksalaisjoukoille ilmalaivalla (Das Afrika-Schiff ), se tosin joutui kääntymään takaisin Sudanin kohdalla.

Itse kirjaan palatakseni se sisältää lyhyen selostuksen sotatoimista, sekä väripiirroksina esimerkkejä Saksan, Britannia, Belgian ja Portugalin joukkojen sotilaspuvuista - kaksi viimeksimainittua siksi että Saksan Itä-Afrikkahan rajautui Belgian Kongon ja Portugalin hallitsemaan Mosambikiin.

Aihetta koskevasta suomennetusta kirjallisuudesta tulee mieleen vain William Boydin romaani Jäätelösota. Ehtikö Corto Maltese koskaan Saksan Itä-Afrikkaan saakka? Ainakin nuori Indiana Jones taisteli siellä TV-sarjansa jaksossa Oganga, The Giver and Taker of Life. Kaikkein tunnetuin populaarikulttuurin tuotos on tietysti elokuva Afrikan kuningatar, jossa Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn ikimuistettavasti upottavat fiktiivisen saksalaisen tykkiveneen Königin Luisen. (Elokuvasta löytyy Youtubessa myös legoversio.)

Kolmannen tasonsa tarina saa Katharina Hepburnin kirjassa Afrikan kuningatar eli Miten menin Afrikkaan Bogartin, Bacallin ja Hustonin kanssa ja olin tulla hulluksi (suom. 1988). Se kertoo miten tehtiin elokuva, joka kertoi fiktiivisistä tapahtumista oikean sodan aikana. Vai onko tässä jo neljäs taso?

Saksan siirtomaajoukkoja ja muuan fiktiivinen kolonisaatioyritys

Jälleen vormukirja 1800-luvulta, tosin ulottuen 1900-luvun puolelle eli aiheena ovat keisarillisen Saksan siirtomaajoukot, niin saksalaiset kuin kolonioista värvätyt. Kirjanen on Alejandra de Quesadan kirjoittama ja Stephen Walshin kuvittama ja nimeltään Imperial German Colonial and Overseas Troops 1885-1918.

Saksa ehti mukaan kilpajuoksuun siirtomaista varsin myöhään ja sille jäikin lähinnä rippeitä, Afrikasta nykyiset Togo, Kamerun, Namibia sekä Tansanian, Ruandan ja Burundin muodostama Saksan Itä-Afrikka. Kiinassa Saksan lippu liehui Tsingtaon satamakaupungissa sekä koko joukolla Tyynenmeren saaria, jotka sittemmin nousivat otsikoihin toisessa maailmansodassa niiden jäätyä ensimmäisen maailmansodan seurauksena Japanin hallintaan.

Joidenkin edellämainittujen paikkojen saksalainen historian vaihe saattoi teille olla ennestään tuttu, ja ainakin sotahistorian harrastaja on selvillä siitä miten muiden kolonioiden kukistuttua ympärysvaltojen offensiiveihin,  Saksan Itä-Afrikka piti puoliaan sodan loppuun asti ja antautui vasta sodan Euroopassa päätyttyä.

Päivitys:

Tämän postauksen alkuperäisessä versiossa kerrottiin kirjan tietoiskulaatikossa mainitusta yrityksestä perustaa siirtokunta Klein Curacaon saarelle, mutta asian tarkempi tutkiskelu osoitti de Quesadan joutuneen nettihuijauksen uhriksi: tieto perustui vain virheelliseen väitteeseen englanninkielisessä Wikipediassa! Asia, josta sietäisi ottaa opikseen niin Ospreyn kuin itsenikin.

Lohikäärmeen veren saari

Kuva: Google Maps

National Geographicin kesäkuun numerossa oli juttu Jemenille kuuluvasta, Afrikan sarven edustalla sijaitsevasta Sokotran saaresta. Saarella elää valtavasti kotoperäisiä, siis vain siellä esiintyviä, kasvi- ja eläinlajeja. Yksi näistä on Dracaena cinnabari, varsin vaikuttava ilmestys:

Kuva: Wikimedia Commons

Puun punainen pihka tunnetaan lohikäärmeen verenä, ja sitä on käytetty mm. lääkkeenä, suitsukkeena, väriaineena, lakkana ja alkemian ainesosana. Monien mielestä juuri Sokotran lohikäärmeen veri on  alkuperäisintä, mutta saadaan sitä muistakin kasveista, ja itse asiassa muutoin mahtava tietolaari Tavarasanakirja vuodelta 1947 ei hakusanalla "Traakinpihka" mainitse Sokotraa ensinkään, vaan luettelee sen lähteiksi itä-intialaisen Daenomonorops Dracon, Kanarian saarten Dracaena Dracon ja amerikkalaisen Pterocarpus Dracon.

Natikan artikkeli kertoo siitä miten kasvava turismi uhkaa saaren endeemisiä lajeja. Matkailijoiden suosio on uutta perua, sillä saarelle toisen maailmansodan aikana komennetut liittoutuneiden sotilaat uskoivat joutuneensa lohduttomimpiin oloihin ikinä. Time-Life Booksin julkaisemassa 39-osaisessa toista maailmansotaa käsittelevässä kuvateossarjassa ilmestyi 1980 osa nimeltä War in the Outposts, jossa aiheena ovat liittoutuneiden pitkien, ympäri maailman ulottuvien, huoltoreittien varrelle perustetut tukikohdat ja elämä niissä.

RAF perusti 1942 saarelle lentokentän ja radioaseman Intian valtameren meripelastus- ja sukellusveneentorjuntatoimia varten. Piskuinen varuskunta eli kentän reunalla teltoissa, luolissa tai hiekkasäkeistä kyhätyissä majoissa, vaan eipä tarvinnut univormunkaan olla tiptopkunnossa, ja meininki oli muutenkin rentoa. Ei kuitenkaan vaaratonta, sillä saaren hiekkaan haudattiin 10 onnettomuuksissa kuollutta lentäjää. Ajoittain maihin ajautui kuolleita tai puolikuolleita sukellusveneiden upottamien laivojen merimiehiä. Merkittävin Sokotralta käsin tehty sotatoimi oli U-852:n pommittaminen 1944 niin että miehistö joutui upottamaan sen Somalian rannikolle. Samainen saksalainen sukellusvene oli aiemmin jälkensä peittääkseen surmannut upottamansa SS Peleuksen miehistön.

Lisäksi Wikipedia tietää, että saari mainitaan Periplus Maris Erythraeissa ja Marco Polon kertomuksissa, että sen asukkaat olivat nestoriolaiskristittyjä ennen kääntymistään islamiin ja että saarelaisilla on oma kielensä, sokotra.

IWM - ajokki aavikolta

Imperial War Museumin viimeisen päälle restauroitujen sotilasajoneuvojen joukossa oli myös muutama "luonnontilainen", tässä niistä yksi, Long Range Desert Groupin Chevrolet-merkkinen kuorma-auto. Nämä aavikon kaukopartiojoukot toimivat suomalaisten päämajan kaukopartioiden tavoin pääasiassa tiedustelun palveluksessa, mutta osallistuivat ajoittain myös sissitoimintaan (jonka brittien osalta aavikolla hoiti enimmäkseen SAS).

LRDG:n ajoneuvoista oli riisuttu kaikki turha, jotta aseille ja varusteille saatiin mahdollisimman paljon tilaa. Muonaa ja vettä tarvittiin paljon, sillä retket saattoivat kestää useita viikkoja. Pohjois-Afrikan sotaretken päätyttyä 1943 LRDG toimi itäisen Välimeren alueella ja se lakkautettiin sodan loputtua 1945.

Tämä kyseinen ajoneuvo kuului uusiseelantilaiselle partiolle. Se löydettiin aavikolta 1980 ja pelastettiin sieltä vuonna 1983. Mistään ei käynyt ilmi, onko IWM:lla koskaan tarkoitus entisöidä tätä aavikkotuulten hiomaa autovanhusta.

Kuten näkyy, kyydissä oli vielä muutama kappale brittien kelvottomia kanistereita, jotka aina kun mahdollista vaihdettiin tukeviin saksalaisiin jerrykannuihin.

Ospreyltä ilmestyi viime vuonna Warrior-sarjassa julkaisu Long Range Desert Group Patrolman, josta löytyy otteita googlekirjoista täältä. Battle Orders -sarjan opuksessa Desert Raiders: Axis and Allied Special Forces 1940-43 on myös käsitelty LRDG:n operaatioita, näyte löytyy täältä.

Taisteluja Libyassa - Gazala 1942

Taistelut riehuvat nyt Libyassa, ja niin ne riehuivat myös vuonna 1942, eivät kuitenkaan libyalaisten toimesta. Liittoutuneet ja akselivallat kävivät siellä silloin Gazalan taistelun, josta mm. Osprey on julkaissut ohessa näkyvän kirjasen.

Lopputulos oli liittoutuneiden rökäletappio, jonka melkeinpä ainoa valopilkku oli Vapaan Ranskan joukkojen pitkä ja sitkeä vastarinta Bir Hakeimissa ja sen jälkeinen onnistunut vetäytyminen saartorenkaasta takaisin omien luo.

Ranskalaisjoukkojen kovana ytimenä oli muukalaislegioonan 13. demi- eli puoliprikaati (13^e demi-brigade de Légion étrangère). Yksikkö perustettiin toisen maailmansodan alussa ja se kuului joukkoihin, joita länsiliittoutuneet kaavailivat lähettävänsä Suomen avuksi talvisodassa. Suomi, kuten tunnettua, ehti tehdä rauhan, joten korpisotaan eivät legioonalaiset ehtineet, sen sijaan Narvikin seuduille Norjaan ja sieltä vetäytymisensä jälkeen eri puolille Lähi-itää.

Taistelun muistoksi on nimetty yksi Pariisin metroasemista, linjalla 6, lähinnä Eiffel-tornia sijaitseva Bir-Hakeim. Musée de l'Arméessa on esillä yksi taistelussa käytetyistä tykeistä, joka muuten ei ole mikään muu kuin ensimmäisen maailmansodan klassikko Canon de 75 modèle 1897, tuttavallisemmin Soixante-Quinze eli "Seiskavitonen" 75 mm kaliiperinsa mukaan.

Tässä myös käyttäjien puolelta nähtynä.

Tykkiä oli modernisoitu vaihtamalla siihen ilmakumirenkaat ja leikkaamalla pois osa asekilpeä profiilin madaltamiseksi. Laitetaan tähän loppuun vertailun vuoksi myös alkuperäinen "75".

Antiikkia Afrikasta

Jos missasitte Wenzelin antiikkikoulun alun, niin neljä ensimmäistä jaksoa ovat vielä nähtävillä YLE Areenassa:
1/10 Lelut, vieraina Aira Samulin ja Petra Tandefelt.
2/10 Etniset- ja talonpoikaisesineet, vieraina Antero Aho ja Jyrki Lammi
3/10 Kellot, vieraina Kirsti Khan ja Vesa Hyvärinen
4/10 Kirjat, vieraina Tuomas Heikkilä ja Cecil Hagelstam

Kakkosjakson pohdinta kansantaiteen, talonpoikaistaiteen, etnisen taiteen ja ITE-taiteen samankaltaisuudesta eri puolilla maailmaa oli erityisen mielenkiintoinen. Aiheeseen sopivana kuvituksena tänään alkuperältään hieman kaukaisempi kokoelmiemme esine.

Kyseessä on afrikkalainen kampa, joka saapui Turkuun Hellas Oy:n suklaatehtaalle vuonna 1948 kaakaopapusäkissä silloiselta Kultarannikolta. Tämä Ison-Britannian siirtomaa itsenäistyi v. 1957 nimellä Ghana ja se on nykyään maailman toiseksi suurin kaakaontuottaja.

Kampa päätyi kuriositeettina Hellaksen omaan museokokoelmaan, joka Leafin lopetettua toimintansa Turussa vuonna 2006 siirtyi osaksi Turun museokeskuksen kulttuurihistoriallisia kokoelmia.