Melankoliaa ja garumia Lusitaniassa

Goscinnyn ja Uderzon 1950-luvulla luoma gallialaiskylä kuvasi tuolloin vain vuosikymmenen takaista miehitettyä Ranskaa, ja ranskalaisten vastarintaa miehittäjiä kohtaan. Sittemmin vastarintataistelijoiden avuksi on riennetty myös muualle päin antiikin maailmaa: Britanniaan, Korsikaan, Hispaniaan, Belgiaan, Skotlantiin... ja nyt Lusitaniaan, antiikin ajan Portugaliin.

Avunpyytäjä saapuu meritse kuin Kleopatra-tarinassa, kylän rantaan foinikialaisen Epidemaisin kaleerissa, ja käy ilmi, että lusitanialainen Kaikonpièles oli aikoinaan ollut orjana rakentamassa Jumaltenrantaa. Nyt pulassa on hapankalakastikkeen garumin pientuottaja Viilailès, jonka kilpaileva suuryritys Garum Lupuksen (sudenpääkuviolla varustetuista amforoistaan tuttu jo albumista Kilpa-ajo halki Italian) kiero roomalaisjohtaja on väärin syytöksin toimittanut tyrmään.

Stereotypioilla vitsailu tietää Lusitaniassa turskansyöntiä ja loputonta kaihomieltä (saudade) melankolisine lauluineen ja pessimistisine repliikkeineen. Melkeinpä tulee mieleen, että Asterix ja Obelix olisivat voineet kohdata saman mentaliteetin fennien maassa... Anakronistista huumoria revitään mm. Essão-huoltoasemasta ja Lissabonin kuuluisasta keltaisen ratikan linjasta XXVIII, Mainostoimiston latinaa vilisevä cerebrum-riihi Garum Lupusta ylistävien sloganusten luomiseksi ei tarkemmin ajatellen ehkä ollut kauhean kaukana siitä miten romaaniset kielet syntyivät Rooman vallan ajan kaksikielisyyden kautta. Kipeimpänä viittauksena nykyhetkeen ovat superrikkaat orgioissaan laivalla (viittaus Epsteinin saareen?) kehuskelemassa työläisten riistolla halpatuotantomaissa.

Olisipon (Lissabonin) tyrmässä viruva Viilailès on paitsi saatava vapaaksi, myös puhdistettava syytteistä Caesarin myrkytysyritykseen. Tämän vuoksi A ja O joutuvat turvautumaan juoneen, jota ei ennen ole nähtykään (ellei legioonalaisen haarniskaan pukeutumista lasketa), nimittäin pukeutumaan valeasuun. Lusitaniassa se merkitsee asua, joka oli tuttu jo Hispaniasta: liivit, leveä vyö, housut - ja mustaksi värjätyt viikset ja tukka, mikä saa Asterixin näyttämään, anteeksi vain, Super Marion hahmolta!

Näinkin kauan jatkunut ja jo sukupolven vaihdoksen kokenut sarjakuvasaaga sisältää väistämättä viittauksia historiaansa. Matkailuvaunussaan etelään suuntaavia gallialaisturisteja nähtiin jo ainakin albumeissa Asterix ja lyö vetoa ja Asterix Hispaniassa, ja kun Olisipossa on vieri vieressä turskaa ja fajanssia myyviä liikkeitä, muistaa lukija oitis, miten albumin Asterix ja kadonnut kilpi Gergoviassa kaikissa kaupoissa myytiin viiniä ja hiiltä. 

Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan, ja tällä kertaa tarina huipentuu em. rahaylimystön juhliin, joihin myös Caesar osallistuu. Konnien metkut paljastetaan in vino veritas -juonella, ja perinteiseen tapaan Caesar jakaa syyllisille tuomiot, syyttömät vapautetaan, ja gallit voivat palata kyläänsä loppujuhliin. Ja kas, puussa johon Trubadurix on suukapuloituna sidottu, voi nähdä myös kolme perinteistä lusitanialais/portugalilaista fajanssilaattaa.

Koska kylä- ja matkailutarinat tuntuvat vuorottelevan, lienee 2027 luvassa taas kotikylään sijoittuva tarina. 

Gallialaiskylä positiivisen ajattelun kourissa

Uusi Asterix ilmestyy joka toinen vuosi, ja nyt on se vuosi. Valkoinen iiris on jo 40. albumi, ja kuudes post-Uderzolainen. Piirtäjänä on edelleen Didier Conrad, mutta käsikirjoittajaksi on vaihtunut Fabcaro (Fabrice Caro).

Gallialaiskylä on ollut roomalaisten hybridisodankäynnin kohde jo useamman kerran, aina Riidankylväjästä alkaen, ja nyt asialle lähetetään positiivisen ajattelun guru, armeijan ylilääkäri Ambivalentius. Tavoitteena on vahvistaa legioonalaisten taistelutahtoa, ja vastaavasti heikentää gallialaisten.

Legioonalaiset saadaankin käymään pelotta taisteluun, mutta eihän se heitä selkäsaunalta pelasta. Kyläläiset puolestaan muuttuvat niin positiivisiksi, etteivät menetä hermojaan edes Trubadurixin konsertista. Vauhtia tarina saa vasta kun Ambivalentius onnistuu houkuttelemaan Smirgelinen Pariisin valoihin. Perään sännätään murheen murtama Aladobix kyydissä.

Parisiumissa ja matkalla sinne väännetään vitsiä ruuhkista, pikajunista (ViaRoman IC- eli IoukkoCuljetus-vaunut) , skuuteista, nykytaiteesta ja -teatterista, fine diningista ja ylipäätään pääkaupungin kulttuuripiireistä. Kohtuu hyvää läppää, muttei mitään erityisen päräyttävää. Obligatorinen merirosvojen upotus hoidetaan yhdellä hiidenkiven heitolla, ja odotetusti Caesar itse saapuu lopussa paikalla jakamaan Ambivalentianukselle rangaistuksen tehtävän epäonnistumisesta.

Olisiko kouluarvosanana jotain luokkaa 8+ tai 8½. Tällä kohti vuoden 2025 syksyä.

Kääntäjän blogipostaus albumin kääntämisen haasteista.

Gallialaiset Sarmatian aroilla

Toivoin näemmä edellisen albumin kohdalla että seuraavassa päästäisiin taas gallien kotinurkkia kauemmas, ja toive toteutui. Asterix ja aarnikotka vie sankarit kauas itään Euraasian arovyöhykkeelle, Barbaricumiin, jossa sarmatialaisten shamaani Kataeine on yliluonnollisen yhteyden avulla kutsunut kollegansa Akvavitixin aseenkantajineen apuun.

Mistä on kyse? Tutkimusmatkailija Madventurus on suostutellut Caesarin lähettämään retkikunnan etsimään yhtä salaperäisen idän tarueläimistä, aarnikotkaa, sarmatialaisten pyhää eläintä. Apuunhan Galliasta on lähdettävä!

Akvavitix, Asterix, Obelix ja Idefix matkaavat halki lumen peittämän aron troikan vetämässä reessä, ja paljon muutakin Venäjään liittyvää on mukana nimiä ja bortskeittoa myöten. Perillä sarmaattien kylässä shamaani asuu jurtassa, muut kyläläiset pohjoisen havumetsävyöhykkeen hirsitaloissa. Ja kas, sarmaattien kylästä löytyvät gallialaiskylän asukkaiden kaksoisolennot aina "puupöllien toimitusmies Voffelineä" myöten.

Kylän miehet jäävät kuitenkin sivuosaan lapsia hoitamaan sillä kaukana idässä sotureita ovatkin naiset, nuo sotaiset amatsonit, jotka eivät gallien apua katso tarvitsevansa. Kun tarinan toimijat ovat näin koossa, seuraa kilpajuoksu halki arktisen maiseman kohti aarnikotkan asuinsijaa, roomalaisille siitä tosin tulee enemmänkin Raatteen tie.... Vaan eipä spoilata tässäkään lopputulosta, todetaan vain että letkeän tarinan ovat Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad taas saaneet aikaan, suomentaja Mirka Ulannon nokkelasti lokalisoimana.

Uderzon kerrotaan sanoneen seuraajilleen että jokaisen tarinan tulee sisältää ainakin kaksi elementtiä: lopun juhla-aterian ja merirosvojen laivan upotuksen. Jälkimmäinen jää tällä kertaa väliin, niin kaukana merestä ollaan, ja yhdessä ruudussa näytetään miten merirosvot saavat kerrankin seilata kaikessa rauhassa. (Merirosvothan olivat alunperin viittaus Jean-Michel Charlierin Punaparta-sarjakuvaan, mutta vitsistä tuli vakioteema.)

Asterixissa vieraat kielet on esitetty erilaisella fontilla, tällä kertaa asia on ratkaistu kääntämällä sarmaattien puheessa E-kirjain pelikuvakseen. Jos kohta sukupuoliroolit ovat tässä albumissa kääntyneet, on naisihanne pysynyt ennallaan. Roomalaissotilaat ovat lääpällään vangiksi saatuun ja oppaaksi pakotettuun amatsoniin (nimeltään Kalashnikova!), joka mm. aiemmin tavattujen Mimosan ja (Mimosaksi tekeytyvän) Latraviatan tavoin on pitkänhuiskea tuuheahiuksinen blondi. Välimerenmaiden miesten maku on sama vuosituhannesta toiseen?

Yksi amatsoneista ihastuu puolestaan Obelixiin, eikä jääkään ilman vastakaikua. Ei ole kuitenkaan suuri spoilaus paljastaa ettei Gallian aikamiespoikien poikamiesaika vielä tähänkään pääty. Kaikkiaan tämä on 39. Asterix-albumi, ja viides post-uderzolainen.

Teinit kapinoivat Galliassa

Muutamakin Asterix-seikkailu alkaa sillä että gallialaisten päällikkö Vercingetorix paiskaa aseensa Julius Caesarin jalkoihin. Niin nytkin albumissa Vercingetorixin tytär, jossa käy vihdoin ilmi että voitetulta päälliköltä jäi tytär nimeltä Adrenaline. Vastarintaa jatkanut gallialaisryhmä haluaa hänet ja hänen isältään saaman kaularenkaan taistelunsa symboliksi.

Adrenaline joudutaan piilottamaan roomalaisilta Asterixin kylään silmälläpidon alaiseksi, ja käy ilmi ettei häntä ensinkään kiinnosta soturiklikin maskottina oleminen, ja taisteluiden aikaansaaminen mihin ikinä hän vain meneekin. Mukaansa kapinaan tyttö saa kalakauppias Amaryllixin pojan Blinixin (ja tämän pikkuveljen Krillixin) ja seppä Caravellixin pojan Irkixin, joita niin ikään ei kiinnosta isiensä vihanpidon jatkaminen.

Nuoret lähtevät karkumatkalle ja kaikenlaista sähellystä seuraa. Hankalia peräänkatsottavia lapsia ja nuoria on piintyneiden poikamiesten Asterixin ja Obelixin elämään ilmestynyt ennenkin (Asterix ja normannien maihinnousu, Asterix Hispaniassa ja tietysti Asterixin poika), mutta tässä vain ei Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin tarina isäkapinasta lähde oikein kunnolla lentoon. Syynsä voi olla sillä ettei tarinassa päästä gallialaiskylää kauemmas kuin sen verran merelle että merirosvojen laiva saadaan upotettua, eikä teemasta ylipäätään kovin paljon saada irti.

Kaikki toki kääntyy parhaiten päin, mutta en spoilaa loppuratkaisua, toivonpa vain että 2021 albumissa päästään taas Bretagnen rannikolta jonnekin eksoottisempiin maisemiin.

Gallit rallikuskeina

2017 on pariton vuosi ja sehän tietää uutta post-uderzolaista Asterix-albumia, kuten vuosina 2013 ja 2015. Uutukaisen nimi Kilpa-ajo halki Italian kertookin jo olennaisen: kuoppa tiessä aiheuttaa skandaalin jota peitelläkseen maanteistä vastaava viranomainen julistaa kansainvälisen kilpa-ajon Modiciasta (Monzasta) Neapoliksen (Napoliin) - kilpailu, joka roomalaisten itsensä on omasta mielestään ehdottomasti voitettava.

Oikeastaan tarinan juonen suurin kömmä on se, ettei kaiken syynä ollut teiden huonous näy itse asiassa koko kisan aikana, paitsi vähän ennen maaliviivaa. Muutoin tarina laukkaa, ravaa tai miten tuota hevosvaljakoiden kulkua haluaakaan kuvata, vaihdikkaasti etapista toiseen, roomalaisten ennalta-arvattavia vilunkeja vältellen.

Osanottajia rallissa tuntuu olevan kaikista edellisistä albumeista tutuista antiikin kansoista, ja pari uuttakin (kimbrit, kushit). Koko joukko uusia etnisyyksiä löytyy itse Italiasta, jossa gallialaisten hämmästykseksi asuu roomalaisten lisäksi koko joukko itaalisia kansoja, kaikkea muuta kuin roomalaismielisiä. Edellisen albumin (Asterix ja Caesarin papyrus) yhteydessä olin toivonut goscinnymäisen satiirin voimistumista, mutta tässä näyttää käyneen päinvastoin. Kilpa-autoilun maailmaa kohdellaan varsin kiltisti, vain kisoja sponsaavan garumkastikkeen valmistajan kautta. Jopa Caesar tuntuu pehmenneen: kelvotonta virkamiestä eivät uhkaa enää leijonat vaan vain karkotus Kyrenaikaan.

Vitseissä vilahtelevat vanhat tutut käytettyjen vaunujen kauppiaat ja maanteiden ruuhkat, uusina viitaukset Mona Lisaan, tomaattikastikkeettomaan pizzaan ja Vesuviukseeen. Mönkäänhän ne roomalaisten juonetkin tietysti menevät ja viimeinen osuus päästään kilpailemaan reilusti. Mutta kuka nouseekaan viime metreillä (tai mitä mittaa tässä pitäisikään käyttää) uhkaamaan sankareidemme voittoa?

Kiitettävää perussettiä, miinusta vähiin jääneestä satiirista.

Tietovuoto antiikin Roomassa

Järjestyksessä toinen post-uderzolainen Asterix-albumi ilmestyi eilen yhtä aikaa kaikissa Euroopan maissa, ja arvosteluja, enimmäkseen kiittäviä, tulee joka puolelta. Siinä missä Jean-Yves Ferrin ja Didier Conradin ensimmäinen albumi varmisteli varovasti asemiaan perinteisen seikkailun merkeissä, on nyt uskallettu ottaa askel sellaisen nykyhetkeen viittaavan satiirin suuntaan missä Goscinny oli niin hyvä.

Asterix ja Caesarin papyrus kertoo siitä miten kustannustoimittaja Promoplus houkuttelee Caesarin jättämään Gallian sodan muistelmistaan pois luvun XXIV, jossa kerrotaan vastoinkäymisistä voittamattomien gallialaisten kylän kanssa. Vaan niinhän siinä käy että, että "tiedonvälittäjä" Polemix (hahmon esikuvana Julian Assange) saa sensuroidun luvun haltuunsa ja toimittaa sen turvaan, arvaatte varmaan minne. Keltit eivät kirjoitustaidosta perustaneet, joten gallialaiskylästä papyrus toimitetaan Carnutumin metsään ikivanhan tietäjän opeteltavaksi jotta se siirtyisi muistietona sukupolvelta toiselle - ja roomalaiset tietysti perässä.

Vitsejä heitellään kirjankustannustoimintaan ja informaatioyhteiskuntaan liittyen, ja mitä toimintaan tulee, niin Uderzon seuraajilleen jättämät ehdot täyttyvät: mukana ovat merirosvot ja lopun juhlaillallinen, tosin edellämainittujen laivaa ei tällä kertaa upoteta. Sen sijaan uutta on Trubadurixin puumajasta löytyvä soitinarsenaali ja se, että kylästä livahdetaan pienen salaportin kautta - kyllä sitä aina ennen reilusti portista asteltiin. Lopun joukkotappelu, jonka Caesar saapuu keskeyttämään, on tuttu jo useammastakin kirjasta, kuten sekin että antagonistit eroavat suht sovussa.

Aivan Rahapadan tai Jumaltenrannan nousun ja tuhon tasolle ei Caesarin papyruksen satiiri lennokkuudessa yllä, mutta suunta on oikea. Toivottavasti tekijät jatkavat kirja joka toinen vuosi -tahdissa.

Asterix palaa juurilleen

Jo uuden Asterix-albumin avaussivu saa nostalgian valtaan. Gallialaiskylässä on talvi, kuten siinä ensimmäisessä albumissa Asterix ja Kleopatra kaukaisena vuonna 1969. Voin vieläkin muistaa tuon syksynpimeän illan, lumisateen, ja lehtikioskin heti toisella puolen (nyt jo hävinnyttä) siltaa, joka vei meiltä Kivikolta radan yli Kemin keskustaan. Kioskin ikkunan takana näkyi jokin aivan merkillinen sarjakuvakirja, ja niin vain sain kinuttua äitini sen ostamaan. Kotona olikin edessä tyystin ennennäkemätön sarjakuvaelämys. Sitä vain en ymmärtänyt miksi seikkailun tekemiseen oli tarvittu 67 litraa keskiolutta...

Tuo ensimmäinen albumi oli René Goscinnyn ja Albert Uderzon luomus. Goscinny kuoli 1977, parivaljakon viimeiseksi yhteiseksi työksi jäi Asterix Belgiassa, ja monien mielestä Asterixien paras kausi jäi tuolloin taakse. Vaikea on olla eri mieltä, Uderzon piirrosjälki pysyi loisteliaana, mutta tarinoiden taso laski koko ajan, hännänhuippuna uskomaton scifitörttöily Taivas putoaa niskaan.

Nyt on sukupolvenvaihdos tapahtunut, ja uusi albumi Asterix ja piktit syntynyt, Uderzon tarkassa valvonnassa, mutta kokonaan uusin voimin, käsikirjoittaja Jean-Yves Ferri ja piirtäjänä Didier Conrad. Ja toden totta, Conrad on omaksunut Uderzon tyylin niin täydellisesti ettei minkäänlaista eroa voi huomata! Ja entä tarina? Se on taattua peruskauraa: muukalainen tulee kylään, lähdetään meritse kohti seikkailuja, annetaan selkään merirosvoille, roomalaisille ja pahiksille, ja palataan kotikylään sen kuuluisan juhlapöydän ääreen. Ainoa tyylirikko on, että gallit ovat käsittämättömästi päästäneet roomalaisen väestönlaskijan kyläänsä, mutta helpoksi ei hänen urakkansa muodostu kuten arvata saattaa.

Kuten Reijo Valta jo ehti todeta, gallialaisklassikon perintö on hyvissä käsissä. Palataan siis mieluummin nostalgian pariin. 1970-luvun alussa oli toki Vietnamin sota, hipit ja vasemmistoradikalismi, mutta me lapset fanitimme Asterixia. Kuka olikaan se iso tukeva poika, jolle lankesi aina Obelixin rooli ja joka paiskoi meitä pienempiä roomalaisia ympäri lumihankea Kivikon koulun pihalla?