Nic Fields: The Cimbrian War 113–101 BC - The Rise of Caius Marius (Osprey Campaign 2023)
Usein saa historiakirjoista lukea, miten juuri tämä teos käsittelee historian käännekohtaa. Nic Fieldsin kimbriläissotia käsittelevässä kirjassa siitä on tällä kertaa kuitenkin kyse. Vuoden 100 eKr. tienoilla Rooman armeija joutui aina vain laajenevien sotiensa vuoksi perusteellisesti uudistumaan, ja tämä on, syyttä tai syystä, pantu tuolloin vaikuttaneen Gaius Mariuksen ansioksi.
Varallisuusluokittelu legioonissa palvelun perusteena poistettiin, ja köyhinkin väestönosa saattoi nyt värväytyä riveihin valtion kustantamin varustein. Samoin poistui taistelulinjan jakautuminen viiteen eri ryhmään: linjan edessä vihollista heittokeihäin häiritseviin kevytaseisiin (velites), heittokeihäin ja miekoin aseistautuneisiin raskasaseisiin (hastati ja principes, edellämäinittujen rintakehän suojana oli metallilevy, jälkimmäisten rengashaarniska), ja taaimmaisena varmistuksena oleviin keihäsmiehiin (triarii).
Kaikki legioonalaiset aseistettiin tästedes raskaaksi jalkaväeksi, jonka aseisiin kuului kevyt ja raskas heittokeihäs (pilum), miekka (gladius) ja kilpi (scutum). Taistelussa se järjestäytyi edelleen kolmeen linjaan, mutta nyt kohorteiksi, joissa kussakin oli kuusi kenturiaa, kukin 80 miestä, siis kaikkiaan 480 sotilasta. Legioonilla oli ollut tunnuseläiminä muitakin eläinkunnan edustajia kuin kotka, kuten susia, minotauruksia, hevosia tai villisikoja. Nyt kotkasta tuli ainoa Rooman armeijan toteemieläin, idea jonka Napoleon sitten omi rykmenteilleen 1804.
Marius pisti myös sotilaat kantamaan omat varusteensa, siitä lempinimi "Mariuksen muulit" (tähän toimeen oli ennen käytetty palvelijoita tai orjia). Tosin kukin 8 miehen telttakunta (contubernium) sai yhden oikeankin muulin kantamaan nahkatelttaa, johon telttakunta öisin majoittui. (10 telttakuntaa muodosti siis yhden kenturian.)
Pilumeita oli siis kahdenlaisia, kevyempi, jossa varsi oli kiinnitetty terään sokkakiinnityksellä, sekä monimutkaisempi tapa, jolla metalli- ja puuosa oli yhdistetty kahdella metallitapilla. Pilumin idea oli tehdä vihollisen kilpi käyttökelvottomaksi lävistettyään sen. Kesken kimbriläissotien ideaa vielä paranneltiin tekemällä toinen tapeista puusta. Sen murruttua iskusta varsi jäi heilumaan yhden tapin varaan ajaen tarkoitustaan entistäkin tehokkaammin.
Kimbrien ja teutonien kerrotaan lähteneen retkilleen jostain Tanskan tienoilta. Ensimmäiset yhteenotot roomalaisten kanssa olivat enimmäkseen tappiollisia jälkimmäisille, mutta roomalaisia lykästi paremmin germaaneihin liittyneen kelttiheimon nimeltä tigurini kanssa. Saaliiksi jäi satumainen Tolosan kulta-aarre, jonka keltit olivat tarinoiden mukaan ryöstäneet Delfoin temppelistä Kreikasta jo edellisellä vuosisadalla. Miten lieneekään ollut, aarre katosi pian löytymisensä jälkeen, ja spekulaatioita on ollut moneen suuntaan.
Vuonna 105 eKr. roomalaiset kärsivät pahimman turpasaunansa Arausiossa Rhônen (antiikin Rhodanus) varrella. Kahden roomalaiskomentajan osastot eivät tehneet yhteistyötä, ja kimbrit ja teutonit löivät molemmat. Roomalaisia kaatui joukoittain, vangiksi jääneet uhrattiin germaanien jumalille, ja kaikki sotasaalis rikottiin ja heitettiin Rhôneen. Myöhemmin elänyt historioitsija Strabon tiesi kertoa, miten valkoisiin pukeutuneet harmaapäiset näkijättäret viilsivät vankien kurkut auki ja ennustivat tulevia suuriin kattiloihin valuvasta verestä (palvelikohan Gundestrupin kattila samaa tarkoitusta?). Roomassa tappio aiheutti turvautumisen kaupunkivaltion viimeisiin ihmisuhreihin: kaksi miestä ja kaksi naista, kelttejä ja germaaneja, haudattiin elävältä.
Germaanit eivät kuitenkaan marssineet Roomaan, vaan jatkoivat vaelteluaan Iberian niemimaalla ja Galliassa, kimbrit ja teutonit myös haarautuivat eri teille. Heimojen palatessa taas kohti Italiaa roomalaiset olivat valmiina, ja tällä kertaa kurinalaisuus ja tehokas tapa käyttää gladiusta pistämiseen veivät voiton. Teutonit kohtasivat loppunsa Aquae Sextiaessa 102 eKr., suuri osa surmattiin taistelussa ja henkiin jääneet myytiin orjiksi. Vuotta myöhemmin kimbrit joutuivat vastaavan kansanmurhan kohteeksi Vercellaen taistelussa. Täällä kimbrien etulinjan sotureiden kerrotaan taistelleen ketjuin toisiinsa liitettyinä (samaa tarinaa on tosin kerrottu ensimmäisen maailmansodan saksalaisista konekivääriampujista), ja heimon naisten surmanneen pakoon pyrkivät miehensä, samoin kuin lapsensa ja itsensä.
Mariuksen ura jatkui sittemmin sisällissotana hänen joukoissaan palvellutta Lucius Cornelius Sullaa vastaan. Tasavalta kulki jo loppuaan kohden, kun kävi ilmeiseksi, että legioonat olivat uskollisempia heidät värvännyttä kenraalia kuin Roomaa kohtaan. Alppien pohjoispuolella valtakunnan raja siirtyi aina vain kauemmas, Reinille ja Tonavalle asti, ja vasta 200-luvulla jKr. germaanit uhkasivat uudelleen Italian niemimaan Pax Romanaa.
Rooman tasavallan ajan armeijan muutoksista ja niiden erilaisista tulkinnoista lisää täällä.
