Lippuja museon vintiltä

Keväällä 2025 käytiin läpi Turun kaupunginmuseon vintillä Kalastajankatu 4:ssä olevaa esineistöä tulevaa uuteen kokoelmakeskukseen muuttoa varten. Jo 1991 museoon tulleena tiesin hyvin että siellä on tämä lippu. Heraldisista yksityiskohdista sen voi ajoittaa Saksan yhdistymisen (1871) molemmin puolin, ollen sekä Preussin kuningaskunnan että Saksan keisarikunnan käytössä vuosina 1867-1892. Lippu tunnetaan nimillä Kriegsflagge / Kaiserliche Kriegsflagge / Reichskriegsflagge, ja nykyaikana se ikävä kyllä tunnetaan myös yhtenä Saksan uusnatsien käyttämistä symboleista (siitä kun puuttuu kielletty hakaristi, mutta symboloi silti maan imperialistista menneisyyttä).

Vaan lipun altapa paljastui vielä toinenkin lippu, tällä kertaa Norjan lippu ajalta jolloin maa oli personaaliunionissa Ruotsin kanssa (1814-1905). Kummankin maan lipun yläkulmaan lisättiin sekoitus molempien maiden lipusta ja tällä mentiin sitten melkein vuosisata. Unionitunnuksella varustetut Ruotsin liput ovat Suomessa tunnetumpia, joten siinäkin mielessä tämä on harvinaisuus Suomessa.

Eivätkä loppuneet liput tähänkään, vaan pohjimmaisena esiin kuoriutui Preussin lippu (Dienstflagge Preußens).

Sikäli kuin heraldisiin lähteisiin nojaten saattoi todeta, kyseessä on kerrassaan vuonna 1701 perustetun Preussin kuningaskunnan ensimmäinen lippumalli vuosilta 1701-1750. Kotkan siivet ovat pystyssä, ja se pitelee valtikkaa ja palloa. Vuodesta 1750 lähtien kotka piteli miekkaa ja valtikkaa. Pahoin tuhoutuneen lipun valtikka on ns. vaaliruhtinaallista mallia, myöhemmin valtikan päässä oli kotka.

Liput ovat olleet vintin lattialla siis jo viimeistään 1990-luvun alusta. Kyselyt jo eläköityneelle henkilökunnalle eivät tuoneet tulosta, vaan lippujen alkuperä jäi mysteeriksi. Jotenkin merellinen kontekstihan näistä tulee mieleen, mutta sekään ei asiaan ratkaisua tuonut. 

Lippujen kunto oli suorastaan kauhistuttava (ja voisi jo sinällään kertoa jotain niiden menneisyydestä), mutta harvinaisuutensa vuoksi ne liitettiin kokoelmaan, ja tekstiilikonservaattori harjoittelijoineen pakkasi lippujen jäännökset tulevaa muuttoa varten.

Kuvat ja kuvankäsittely: Ville Mäkilä / TKM 

Muutama sananen pöytästandaarien taiteellisesta rappiosta maassamme

Pöytästandaadit eli kansanomaisemmin viirit lienevät yleistyneet toisen maailmansodan jälkeen. Parhaimmillaan niiden kuviot ovat ommeltuja, kuten tässä  Suomen Sähköteknikkojen Liitto ry:n pöytäviirissä. Kauniit värit, tupsujakin neljä.

Toki viirien kuviointi alettiin painaa kankaalle, mutta design pysyi korkeatasoisena, tässä Turun Autojoukkojen Kilta ry. pöytäviiri. Tupsujen määrä pudonnut jo kolmeen.

Rappion myötä kaikesta heraldisesta kunnianhimosta luovuttiin, ja valkoiselle pohjalle ripoteltiin kaikenlaisia kuvioita ja tekstiä. Lounais-Suomen ympäristökeskuksen pöytäviiri.

Jossain vaiheessa tupsut korvattiin rimpsuilla. Turun Osuuskaupan pöytäviiri.

Ja lopulta saavutettiin aallonpohja, valkoinen neliskanttinen viiri vailla tupsuja tai rimpsuja, vain jonkinlainen kuvio valkoisella pohjalla, Vakuutusyhtiö Sammon pöytäviiri.

Noustaanko tästä taiteen rappion alhosta enää? Onko pöytästandaarien aika ohi?

Kaikki standaarit: Turun kaupungin lahjakokoelma, Turun museokeskus.

Vaihtoehtoista heraldiikkaa

Turun museokeskuksen kokoelmiin on pitkään kuulunut neljä vuonna 1998 museolöytöinä luetteloitua halkaisijoiltaan 25-30 cm kokoista peltilevyä, joille on maalattu erilaisia vaakunoita. Aineisto nousi nyt heraldikkomme kanssa puheeksi, ja hänen näkemyksensä mukaan kyseessä voisivat ovat 1840-1850-luvuilla laaditut ehdotukset, jotka eivät kuitenkaan toteutuneet.

Venäjän valtakunnanvaakuna on saanut kilvenkannattajikseen meille Lapin ja Lappeenrannan vaakunoista tutut villimiehet.

Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on saanut parikin eri toteutusta, kummassakin kilvenkannattajina karhu ja saksanhirvi.

Jostain syystä mukana on myös ehdotus Tammisaaren vaakunaksi.

Viimeksi mainitusta voi todeta että mitään heraldiikan kultakautta ei tuolloin eletty.

Sotaretki Jäämeren rannalle

Petsamon alueen vaihtamisesta Karjalan kannakselta Venäjälle luovutettuun Siestarjoen asetehtaan alueeseen sovittiin jo 1864. Autonomian aikana asiaa ei kuitenkaan pantu toimeen, mutta myös neuvostohallitus vahvisti alueen siirron punaisen Suomen hallituksen kanssa. Maailmansodan ja vallankumouksen kurimuksessa ei valkoinen Suomi jäänyt odottelemaan, vaan lähetti parikin retkikuntaa Petsamoa "perimään" kuten sanonta kuului.

Ensimmäistä näistä keväällä 1918 johti turkulainen lintutieteilijä ja itsenäisyysaktivisti Thorsten Renvall. Petsamon valtausta varten perustettiin osasto nimeltä Lapin Jääkärit, jonka riveihin liittyivät myös taiteilijat Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski, näistä jälkimmäinen suunnitteli myös joukko-osaston yllä näkyvän lipun. Se esiintyy myös tässä matkustajakoti Schroderuksen edessä otetussa kovassa.

Kuva: Wikipedia

Retkikunnan vaiheet on kerrottu usealla taholla, mm. täällä. Lapin jääkäreiden ylittäessä rajan hanke oli saanut maailmanpoliittiset mittasuhteet. Britannia pelkäsi Petsamon joutuvan valkoisten kanssa liitossa olevan Saksan sukellusvenetukikohdaksi, joten retkikunta sai vastaansa Pohjois-Venäjälle lähetetyn länsiliittoutuneiden interventioarmeijan. Ensimmäinen kahakka brittien kanssa päättyi jääkäreiden voittoon, mutta 12. toukokuuta käydyssä taistelussa kävi selväksi että vastassa oli liian suuri ylivoima eikä osaston auttanut kuin palata Suomeen. Apua britit olivat saaneet  mm. HMS Cochranen matruuseista. Samainen risteilijä oli pari vuotta aiemmin osallistunut maailmansodan suurimpaan meritaisteluun Pohjanmerellä.

Mikään täydellinen tappio ei taistelu ollut, Lapin jääkärit vetäytyivät hyvässä järjestyksessä, eikä Ruokokosken lippukaan päätynyt koristamaan Royal Navyn sotasaaliskokoelmia. Renvall toi lipun mukanaan Turkuun ja lahjoitti sen kaupungin historialliselle museolle, jonka vapaussodan muistojen huoneessa se oli esillä 1920-luvulla. Tätä nykyä lippu kuuluu Turun museokeskuksen kokoelmaan.

Kun Hugo Prattin luoma Corto Maltese nyt on saanut jatkoa uusien tekijöiden myötä, tulee mieleen miten hyvin brittiläisen imperiumin liepeillä usein liikkunut maltalainen merimies olisi kotonaan myös Jäämeren rannalla, rintaman molemmin puolin. Suuria unelmoiva ornitologi, intomieliset taiteilijat, Petsamon luostarin munkit, koltat ja matruusit olisivat omiaan Corton maailmaan. Ja millaisia keskusteluja käytäisiinkään matkustajakoti Schroderuksen tupakansavun täyttämässä salissa!

Henkikomppanian lippu

Työviikko on mennyt niin heraldiikan merkeissä että perjantaiesineenä sitä itseään omista kokoelmista eli jalkaväkirykmentin henkikomppanian lipun fragmentti Ruotsin vallan lopulta.

Kuten aiemmin kerroin, rykmentin muiden komppanioiden liput kuvasivat maakuntansa vaakunaa, mutta ensimmäisen, henkikomppaniaksi (livkompaniet) kutsutun, lippu oli aina valkoinen ja siinä oli keskellä suuri valtakunnanvaakuna kulloisenkin hallitsijan nimikirjaimineen. Kulmassa ollut maakuntatunnus puuttuu, joten rykmenttiä emme pysty jäljittämään. Lipun kuviointi kirjailemalla tuli maalaamisen sijaan 1700-luvun puolivälissä. Nimikirjaimet ja vaakunan sydänkilpi kertovat nekin jotain.

Sydänkilvessä on Vaasojen lyhteen sijasta Holstein-Gottorpin vaakuna, joka tuli siihen Aadolf Fredrikin myötä 1751, ja oli käytössä vuoteen 1818 saakka. Kirjaimet GRS taas viittaavat Kustaa III:een ja ajoittavat lipun valmistuksen vuosiin 1771-92. Oliko se mukana Kustaan sodassa 1788-90?

A flag of infantry regiment's first or so-called life company from the reign of Gustav III of Sweden (1771-92). A regiment couldn't be identified because of fragmentariness. Line company flags had provincial coat-of-arms.

Heraldiikkaa sulla on housuissas

Tämä olisi voinut olla Lontoo-sarjan loppukevennys, mutta julkaistaan jo nyt. Loppupuolella matkaa huomasin että boksereita oli tullut pakattua mukaan yhdet liian vähän. Oxfordissa tuli tilaisuus hankkia tämä tärkeä vaatekappale, joka olikin todella tiviisti pakattu.

Tiiviiksi prässätty kangaskimpale oli mukana seuranneiden ohjeiden mukaan pantava toviksi likoon.

Vetyttyään paakku alkoi aueta...

...ja niinhän sieltä paljastui tuo yksi maailman tunnetuimmista lipuista, Union Jack vuonna 1801 käyttöön otetussa muodossaan.

Boksereiden kokonaan auettua puristettiin vedet pois...

...ja laitettiin ne kuivumaan yöksi ikkunalle. Aamulla ne olivat kuivat ja käyttövalmiit.

Britit voivat kursailematta käyttää lippuaan missä tahansa yhteyksissä, mutta huomattakoon että tässäkin on oltu heraldisesti tarkkoja: Irlannin symbolin Pyhän Patrickin ristin sakarat eivät ole symmetrisesti Skotlannin Pyhän Andreaan ristin sakaroiden päällä vaan (keskeltä katsoen) sen vasemmassa reunassa.

Maita ja lippuja

Suomalaisia uutuuskirjoja ei blogissani juuri ole käsitelty, mutta puute korjaantui, kun Into Kustannus lähetti arvosteltavaksi kirjansa Maailman maat – Liput ja historia. Sen tekijä on enemmänkin poliitikkona tunnetuksi tullut Kimmo Kiljunen. Miehen ura on ollut kansainvälinen ja hän onkin käynyt kaikissa (!) maailman itsenäisissä valtioissa, ja itse asiassa julkaissut niiden lippuja käsittelevän kirjan jo 1995.

Nyt teemaa on lähestetty laatimalla jokaisen maan poliittisesta historiasta keskimäärin 2-3 sivun tiivistelmä, mukaan lukien nykyisen lipun symbolikka ja alkuperä. Myös varhaisempia lippumalleja on käsitelty, samoin joissain tapauksissa ko. maan etnisten vähemmistöjen omia lippuja (tämäkin sarka olisi lähes loputon).

Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei moista yli 700-sivuista hakuteosta millään jaksaisi kokonaan lukea. Aloitinpa kuitenkin, ja niin vain tuli luettua. Kiljunen on kokenut ja sujuva kirjoittaja (kirjoja hän on julkaissut parisenkymmentä), joten teksti kyllä soljuu, vaikka formaattinsa vuoksi sisältääkin paljon toistoa, ovathan monet maat jakaneet suht yhteisen historian naapurimaidensa kanssa. Jotain pikkuvirheitä voi sieltä täältä löytää (Fredrik Suuri ei voinut perustaa Preussin kuningaskuntaa 1701, sillä hän syntyi vasta 1712), mutta ainakin historia-ammattilaisen silmään ne pysyivät kohtuullisissa rajoissa. Toinen asia on, että julkaisuhetkeen asti tuotu (Egyptistä mukaan on ehtinyt Mursin syrjäyttäminen) päivänpolitiikka vanhenee äkkiä - miltä se näyttää vuoden päästä?

Mikä sen sijaan ihmetytti enemmän, olivat Kiljusen lupaamat loppukommentit: "Luvun lopussa tehdään lippuun nojaten kiteytetty arvio maan poliittisesta todellisuudesta tai haastavimmasta kehityspiirteestä. Kyse on mielipiteestä, ei objektiivisesta totuudesta, jos totuus ylipäätään on sanoin ilmaistavissa." Nuo kommentit vaihtelevat jotenkuten osuvista mitäänsanomattomien kautta suorastaan uskomattomiin, kuten Albanian tapauksessa: "Skanderbegin juhlava ja mahtipontinen lippu on ehkä liian suureellinen pienen, köyhän, historialtaan rosoisen ja nurkkakuntaisen Albanian tunnukseksi." En toden sanoakseni saanut päähäni, mikä pointti näissä loppukaneeteissa oli - internetinkö luoma käsitys siitä, että joka ikisestä asiasta täytyy olla lausumassa jokin "mielipide"?

Fakta-ainesta edustaa sen sijaan laatikko, johon on koottu kunkin maan asukasluku, pinta-ala, kielet, uskonnot jne., myös salaperäinen HDI, joka googlaamalla selvisi inhmillisen kehityksen indeksiksi. Jokainen maa on myös sijoitettu maapallolle pieneen karttalaatikkoon. Tilastofaktoja en ryhtynyt tarkistamaan, sen sijaan kartoissa Ghana oli lipsahtanut Togon kohdalle.

Mutta liputhan tässä pääasia olivat, ja niitä on todella paljon, yli tuhat, ja vaikka itsekin olen lippuheraldiikasta kiinnostunut (ja muutaman kerran sitä yrittänyt täälläkin harrastaa), on sanottava että ennennäkemättömiä malleja mahtui mukaan monta. Lipuista ja niiden historiasta kiinnostuneelle tämä on hyvä suomenkielinen hakuteos.

Vaakunoita Varsinais-Suomesta

Vaihteeksi museotyön arkea. Verotoimiston muuton yhteydessä Turun museokeskuksen kokoelmiin päätyi 13 vaakunaa Turun länsipuolisista kunnista, entisistä ja nykyisistä. Luetteloimista varten ne tuotiin työhuoneeseeni.

Luettelointi sujui rivakasti, kunnanvaakunat on verkossa esitelty perinpohjin suunnittelijoitaan myöten, ja varmemmaksi vakuudeksi oli kunnan nimi merkitty kaikkien taakse. Myös nämä olivat tunnettujen heraldikkojen työtä: Gustaf von Numers, Olof Eriksson, Ahti Hammar ja  Kaj Kajander tunnetaan yhteensä kaiketi satojen kunnanvaakunoiden suunnittelusta.

Tehtäväksi jäi määrittää materiaali (kaikki ovat vanhempaa kipsistä mallia), ottaa mitat ja kirjata satunnaiset valmistusmerkinnät:

Samalla sain perehtyä kuntaliitosten heraldisiin kuvioihin (pun intented), joita en erityisemmin ollut tullut ajatelleeksi, esimerkki vaikkapa tässä:

Ennen vuoden 2009 alkua nämä olivat (vasemmalta oikealle) Askaisten, Lemun ja Maskun vaakunat. Tuolloin kunnat yhdistyivät ja uusi kunta otti nimekseen Masku, mutta vaakunakseen Askaisten vaakunan marsalkansauvoineen. Milloin kaksi kuntaa yhdistyivät, on toisesta otettu nimi ja toisesta vaakuna. Tässä tapauksessa Lemu menetti sekä nimensä että vaakunansa (toki se säilyi epävirallisena kotiseutuvaakunana), mikä oli sinänsä harmi, sillä siihen liittyy yksi hauskimmista tarinoista: Lemun asukkaat halusivat siirtää kirkkonsa uuteen paikkaan, ja varastivat (!) sitä varten hirret Nousiaisista; kirkko rakennettiin paikalle, jossa hirsikuorma kaatui - siitä vaakunan risti ja kärrynpyörä.

Luetteloinnin lopputulos WebMusketin "Näytä kuvat"-modessa:

Jäljellä on vaakunoiden sijoittaminen säilytystiloihin. Todennäköisimmin se toteutetaan asettamalla vaakunat pystyyn yläreuna alaspäin sopivan kokoisiin pahvilaatikoihin, ja laatikot edelleen ilmastoltaan kuivaan varastoon.

Kasakkalippujen odysseia

Ruotsin valtion voitonmerkkikokoelmaa käsittelevän postauksen jatkoksi vuonna 2012 ilmestynyt kirja yhdestä kokoelman osa-alueesta, Ukrainan kasakoiden lipuista, kirjoittajana Yurii Savchuk. Teos on kaksikielinen, ukrainaksi ja englanniksi, jälkimmäisellä nimi on The Odyssey of Cossack Flags.

Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä Savchuk kertoo juuri tuon "odysseian", lippujen matkan Ukrainasta Ruotsiin. Ne joutuivat vuonna 1651 puolalais-liettulaisen sotajoukon saaliiksi näiden voitettua kasakkakapinalliset Berestechkon taistelussa (jota kuvaavaa reliefiä käsiteltiin täällä) ja vallattua sen jälkeen Kiovan (ukr. Kyiv). Liput dokumentoitiin taistelun jälkeen ja nämä ns. Radziwill-kokoelman piirrokset ovat nykyään Pietarissa.

Ruotsalaisille liput joutuivat näiden voitettua puolalaiset vuonna 1656, jolloin niistä tuli jo kaksinkertaisia (?) voitonmerkkejä. 1600- ja 1700-lukujen taitteessa ne dokumentoitiin Tukholmassa osana kaikkia muita trofeita.  Näiden edellämainittujen dokumentointien avulla lippujen alkuperä ja vaiheet on voitu selvittää. Epäselväksi ei jää, mikä arvo näillä reliikeillä on uudelleen itsenäistyneelle Ukrainalle.

Kirjan jälkiosa koostuu luettelosta, jossa nämä n. kymmenkunta lippua, pari lipputankoa ja yksi bunchuk (hevosenhäntäviiri) on esitelty yksityiskohtaisesti, kuvitettuna valokuvin ja em. historiallisten dokumentointien kopioin. Ompelutekniikoita on havainnollistettu lähikuvin.

Oikeastaan ainoa mitä jäin kaipaamaan, oli jonkinlainen esitys kasakkalippujen ikonografiasta. Se oli melko vakio: risti, ja sen seurana aurinko, kuu ja tähdet. Mutta mitä ne merkitsivät?

Suurmestarin palatsi Vallettassa

Suurmestarin palatsi valmistui 1571, ja sitä on laajennettu ja muunneltu luonnollisesti useaan otteeseen. Nykyisin se on Maltan presidentin virka-asunto ja maan eduskunnan kokoontumispaikka. Virallisempi sisäänkäynti näyttää tältä:

Turistit pääsevät sisään viereisestä porttiholvista.

Vehmaalla sisäpihalla tuli mieleen, miltä pohjoisemman Euroopan ritareista oli tuntunut palvella täällä palmujen katveessa.

Sisäpuoli on asiaankuuluvan palatsimainen.

Heraldiikkaa on lattiasta...

...kattoon. Kulloisenkin suurmestarin vaakuna muodostettiin yhdistämällä nelijakoisesti hänen oman sukunsa vaakuna ritarikunnan punavalkoiseen vaakunaan.

Näkymiä sisäpihalle.

Etelän maiden tapaan ikkunoissa oli luukut suojaamassa auringon paahteelta.

Seinien yläosien maalauksissa muisteltiin johanniittojen taistelumenestystä Välimeren sotanäyttämöllä.

Nämä salit lienevät Maltan poliittisen johdon edustuskäytössä.

Jälkimmäinen on itse asiassa ritarikunnan aikainen valtaistuinhuone.

Marmoritaululla oli pitkänlainen lista Maltaa vuosina 1799-1964 hallinneita brittiläisiä kenraalikuvernöörejä.

Itsenäisen Maltan presidenttien lista oli huomattavasti lyhyempi.

Outoja olivat nimetkin. Ja kun rupeaa miettimään, niin mainitkaapa jokin Maltan itsenäisyyden ajan tapahtuma, joka olisi ylittänyt meillä uutiskynnyksen. Melkein veikkaan, että ainoaksi jää Bushin ja Gorbatšovin huippukokous saarella vuonna 1989.

Omana kokonaisuutenaan palatsissa oli varuskamari, The Palace Armoury, jonka sisäänkäynti tässä.

Mutta se oli niin nami paikka, että ansaitsee oman postauksensa!

Ruotsin kuninkaiden voitonmerkit

Vaihteeksi kirja museon käsikirjaston hyllystä, In Hoc Signo Vinces - A Presentation of The Swedish State Trophy Collection vuodelta 2006. Aiheena on, kuten nimikin sanoo, Ruotsin valtiolle aikojen saatossa kertynyt trofeiden eli voitonmerkkien kokoelma. Muusta sotasaaliista trofeet eroavat siinä, että ne on vallattu viholliselta taistelukentällä eli ne ovat todellakin "voitosta kertovia merkkejä".

Aivan erityisesti sellaisia olivat liput, joiden edessä sotilaat vannoivat valansa ja joita heidän tuli puolustaa viholliselta viimeiseen saakka. Joukko-osaston saaliiksi saatu lippu oli siten varma todiste osaston tuhosta. Lippuja oli taistelukentällä paljon, jokaisella komppanialla omansa, joten katastrofaalisen tappion tullessa nitä saattoi jäädä myös saaliiksi uskomattoman paljon. Vuonna 1703 Saločiain/Saladenin luona (nykyisessä Liettuassa) saavutettin venäläisistä  (muutoin melko unohduksiin jäänyt) voitto, jossa saaliiksi jäi yli 1000 (!) erilaista lippua, määrä joka vastaa kaikkiaan 2/3 kaikista venäläisistä trofeista.

Liput saattoivat olla taistelun kuluttamia saaliiksi joutuessaan, mutta niiden myöhempi roikottaminen ympäri Tukholmaa mitä vaihtelevimmissa oloissa lienee aiheuttanut suurimmat vauriot, ja ovathan tekstiilit ylipäätään hauraita esineitä. Suurvaltakaudella trofeille kaavailtiin omaa rakennustakin, mutta sellaista ei kuitenkaan tullut, vaan liput roikkuivat pitkään mm. Riddarholmin kirkossa, jonka tulipalosta ne vuonna 1835 vain täpärästi pelastettiin.

Kirja koostuu eri alojen asiantuntijoiden artikkeleista, ja lippujen keskeisen aseman vuoksi suurin osa on monografioita niihin liittyvistä teemoista, kuten heraldiikasta, ikonografiasta tai lippujen sisältämistä kirjoituksista. Myös kuviointien tekniikkaa ja kankaiden alkuperää on ruodittu. Venäläisten lippujen silkki oli usein peräisin suoraan Kiinasta, ja aika veikeästi ne saivat tavallaan kaksinkertaisen uskonnollisen sisällön, kun buddhalaisella symboliikalla kuviokudotusta kankaasta tehtiin ortodoksisia symboleja esittävä lippu.

Muina trofeina on käsitelty soittimet (huilut ja rummut), kaupunkien avaimet, sekä tykit, jotka eivät varsinaiseen trofeekokoelmaan kuulu, ja joita on säilynyt suhteessa varsin vähän. Syynä oli niiden kierrätys omaan käyttöön, tai vaikkapa se, että Tukholman ritarihuoneen edessä oleva Kustaa Vaasan patsas valettiin 1700-luvulla saalistykkien pronssista. Erikoisuutena on esitelty turkkilaisilta Wienin luona 1683 vallattu loistelias teltta, joka joutui Kaarle XII:lle tämän vallattua sen Saksin herttuan August Väkevän kuormaston mukana. Teltta oli sittemmin kuningassuvun omistuksessa, ja mm. Kustaa III käytti sitä "turnajaisissaan".

Museoon trofeet päätyivät jo vuosisata sitten, ja viime vuosikymmeninä niitä on myös konservoitu. Kirjan kuvista näkee, että liput ovat oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän tuhoutuneita. 1600-luvulla ne kuitenkin dokumentoitin piirtämällä, ja monista ainoa jäänne onkin tuolloin tehty piirros. Kokoelma kuuluu nykyään Ruotsin sotamuseolle, jonka perusnäyttelyssä on niistä osa esillä. Kirjan lopussa on niistä (kaikkiaan 32 kpl) esittely. Tässä hämärä kuva vuodelta 2010, ymmärrettävästi luksimäärät ovat tällaisen aineiston vitriineissä varsin vähäiset.

Trofeekokoelma esiteltiin Kuninkaittemme jäljillä -sarjan jaksossa 7/10.