Turun kaupungin synty valkokankaalla

Aika tasan vuosi sitten kevätretkellä Satakuntaan oli mukana myös Aleksi Kauppinen, joka oli tutustumassa elokuvaprojektinsa mahdollisiin kuvauspaikkoihin. Elokuvan idea kävi matkan aikana hyvin ilmi, ja jossain vaiheessa Aleksi keksi pyytää minua mukaan. Ja miksipä kieltäytyä, kuulostihan tuo hauskalta hankkeelta.

Kesällä oli aika lunastaa lupaus, pistää vaadittu tumma puku ylle ja hankkiutua kuvauspaikalle Turun tuomiokirkkoon.  Melkoisen ukkoköörin Aleksi oli kokoon saanutkin esittämään vuoden 1928 kirkkovaltuustoa, oma roolihenkilöni oli tehtailija Juho Tapani. Kuvaukset aloitettiin kuorin luota, jossa pyörimme joukolla "häröpallona" onnittelemassa Julius Finnbergiä (Tom Linkinen) tuomiokirkon restauroinnin valmistumisesta, ja kokoontumalla juhlavan hetken edellyttämään yhteiskuvaan.

Kuvaukset jatkuivat sakariston yläkerrassa, jossa kirkkovaltuuston all-male panel kokousti, vieraanaan Juhani Rinne (Raimo Karppinen). Rinne oli restauroinnin aikana löytänyt pääkallon, jonka tulkitsi ilman muuta kuuluneen Pyhälle Henrikille, ja jonka tutkimus on todella ajoittanut 1100-luvulle. Vielä kuuluisammin Rinne oli tulkinnut vuoden 1229 paavin bullan piispanistuimen siirtämisestä tarkoittaneen siirtoa Koroisista Unikanreelle, ja siten myös Turun kaupungin syntyä. Vastaitsenäistyneen maan vanhassa pääkaupungissa tulkinnat otettiin innostuneina vastaan, eikä sen enempää seurakunnan kuin kaupunginkaan johtoa ollut vaikea taivutella 700-vuotisjuhlan viettoon 1929. 

Odotteluahan elokuvanteko on, ja melko kauan siinä kokouspöydän ääressä istuimme, kun kuvakulmia vaihdettiin ja valaistusta ja äänitystä säädettiin, puhumattakaan siitä, miten monta ottoa meidän amatöörien replikoinnin purkkiin saaminen vaati. Karppisen roolityö Rinteenä vakuutti jo silloin ja olikin valmiin elokuvan kokokohtia. Ilmapallon poksautus kuvausten lopuksi äänityksen tason määrittelyn (tms.) avuksi oli hauska yksityiskohta.

Nyt keväällä oli sitten ensi-ilta Kino Killan salissa Taiteiden talossa, osana Suomalaisen elokuvan festivaalia. Kaupungin synty on draamadokumentti, jossa toimittaja (Aleksi K.) etsii syytä sille, miksi vuonna 2029 vietetään Turun kaupungin 800-vuotisjuhlaa. Kahvia kuluu ja Turun kaupunkikuvat vuorottelevat draamajaksojen ja asiantuntijoiden haastattelujen kanssa. Viimeksi mainittuihin täytynee laskea alun Benito Casagranden ja Timo Soikkasen kommentit, mutta vakuuttavampia ovat myöhemmin esiintyvien nuorten tutkijoiden, Ilari Aallon, Reima Välimäen ja Panu Savolaisen tulkinnat historiasta ja koko tuomiokirkon ja kaupungin ikää koskevasta keskustelusta ja historiakulttuurista. Vieraileepa toimittaja neuvoa etsimässä myös Mika Akkasen luona, joka on harjoittelemassa jokavuotista joulurauhan julistustaan.

Ensi-iltayleisöä elokuva viihdytti naurunpurskahduksiin asti, ja tällainen kevyt draamadokkari onkin omiaan kommentoimaan ikuisuuskysymystä kaupungin ja tuomiokirkon iästä. Ainahan on ollut tapana ajatella että mitä vanhempaa sen parempaa, ja Savolainen taisikin huomauttaa, että tuomiokirkon vihkiminen vuonna 1300 saattoi sekin olla pyöristetty taaksepäin sopimaan katolisen kirkon ensimmäiseen riemuvuoteen. Tarkalleen ottaen 2029 vietetään 700-vuotisjuhlien 100-vuotisjuhlavuotta, jos sen näin ironisesti ilmaisisi. Elokuvan jälkeen festivaalijohtaja Juri Nummelin haastatteli ohjaajaa elokuvan tekemisestä, mikä oli vähintään yhtä viihdyttävää kuin itse leffakin, making of -juttuja kun on aina hauska kuulla.

Elokuva on saanut lisänäytöksiä Kino Killassa, lippuja voi varata täältä.

Nyt, ikuisesti, Turku - kaupungin virallinen juhlavuosisivusto.

Uponnut katedraali - tuomiokirkon tutkimushankkeen 2024-2028 blogi. 

Napoleon & Josephine

 

Ridley Scottin ohjaama Napoleon (2023) kuvaa kuuluisan päähenkilönsä uraa tämän avioliiton kautta. Tavatessaan kenraali Bonaparten Joséphine de Beauharnais (1763-1814) oli  päänsä giljotiinissa menettäneen kenraalin leski ja kahden lapsen äiti. Pari avioitui vuoden 1796 alussa, vähän ennen Napoleonin lähtöä johtamaan Ranskan joukkoja Italian rintamalla. Rakkautta ja riitoja riitti, kunnes kävi todistetuksi ettei Joséphine voinut saada kaivattua kruununperillistä ja ero oli edessä, ystävyyden jatkuessa vielä senkin jälkeen.

Historian suurmiehiä voi kuvata monestakin kulmasta, mutta tämä mustasukkaisen aviomiehen kipuilu on tuottanut melko erikoisen lopputuloksen, paikoin kuin karikatyyrin suoraan brittiläisen propagandan tuonaikaisista tuotoksista. Ja tietysti historian tapahtumat tässäkin ovat sotia ja diplomatiaa, eivät sanallakaan sitä hallinnon ja lainsäädännön uudistustyötä, jota konsulikaudella tehtiin. Syrjään jää myös rivisotilaiden kokemus, näiden osana on vain marssia silpoutumaan tykkitulessa kerta toisensa jälkeen.

Jos pääsee yli Joséphinen emo girl lookista ensi tapaamisella, niin puvustus ja lavastus on loisteliasta, ja mikä ettei, onhan herran puvut saatu suoraan häntä kuvaavista maalauksista, ja kruunajaiset (1804) on alleviivatusti ennallistettu Jacques-Louis Davidin tapahtumaa esittävästä maalauksesta. Koko leffa kävisi taidehistorian kertauskurssista, tentissä pisteen saisi jokaisesta bongatusta teoksesta. Itse jäin kaipaamaan vain jo mainitun maalarin esitystä N:sta jakamassa kotkatunnuksia rykmenteilleen.

Kaikkien Ranskan vallankumoussotien ja niitä seuranneiden keisarikunnan sotien taisteluita olisi mahdotonta saada yhteen elokuvaan, joten Scott tarjoilee meille Toulonin vapauttamisen englantilaisilta (1793), Vendémiaire-kansannousun kukistamisen (1795), Pyramidien taistelun (1798), Austerlitzin (1805), Borodinon (1812) ja tietysti Waterloon (1815). Perusteellisemman kuvauksen ovat saaneet 1., 4. ja 6., muut on kuitattu kursorisemmin, mutta ehkäpä lisää nähdään tulevassa 4-tuntisessa ohjaajan versiossa?

Mitä sitten on jätetty pois? Egyptissä tokaistaan "Italian antautuneen taistelutta", vaikka sotaretki Pohjois-Italiassa Itävaltaa vastaan suorastaan loi N:n maineen ja legendan. Pois on jäänyt myös konsulikauden voitto Italian Marengossa 1800. Austerlitzin ja Borodinon välissä voitettiin Preussi ja Venäjä vuosina 1806-07 (elokuvan katsojalle jää arvoitukseksi miksi Tilsitissä kilistellään laseja keisari Aleksanterin kanssa), juututtiin pitkälliseen sissisotaan Pyreneiden niemimaalla, ja 1809 lyötiin taas kerran Itävalta. Viimeksi mainitusta Habsburgien monarkia nöyrtyi vihdoin niin, että luovutti arkkiherttuatar Marie Louisen N:n uudeksi vaimoksi - kruununperijän nuori nainen pyöräyttikin saman tien. Myös keisarikauden lopussa oiotaan mutkat suoriksi, Venäjän retkeltä palattua allekirjoitellaankin jo kruunustaluopumista 1814, vaikka sitä ennen ehdittiin 1813 käydä aikakauden suurin taistelu Leipzigissa. Myös viimeisiä taisteluja Ranskan maaperällä pidetään Napoleonin sotapäällikön taidon viimeisenä kukoistuksena.

Mutta palataan elokuvan taisteluihin. Maallikoille ne ovat olleet näyttäviä spektaakkeleita, sotahistoriapuristeilla ne ovat saaneet veren vuotamaan nenästä ja korvista. Ja olisihan niistä kaikenlaista sanottavaa, itsellä N:n osallistuminen ratsuväkensä rynnäkköön Waterloossa sapelia heilutellen sai viimeistään silmäkulman nykimään. Historiallista fiktiotahan tämä kuitenkin on, ja (toisin kuin hieman itsekin odotin) taistelut vain Napoleonin ja Joséphinen myrskyisän liiton kuvitusta.

Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on, etteivät päähenkilöt vain herätä katsojassa minkäänlaista myötäelämistä tai liikutusta, ja suurimmaksi ansioksi jäävät loisteliaat kulissit. 

P.S. Oikeastaan olisin halunnut nähdä Wellingtonina Stephen Fryn, joka veti roolin Mustan Kyyn kolmannella kaudella.

Kaahailua kolmella mantereella

 Sisältää spoilereita!

Viidennen ja kaiketi viimeisen Kadonneen aarteen metsästäjät -leffan nimi, Indiana Jones and the Dial of Destiny, oli kuulemma mahdoton suomentaa. "Kohtalon kiekkona" toimii tässä Antikytheran kone, jonka kahden puoliskon etsinnässä kaahataan paikasta ja aikakaudesta toiseen, kaahataan junalla toisen maailmansodan lopussa, kaahataan kuulentäjien tervetuloparaatissa New Yorkissa 1969, ja kaahataan edelleen Marokossa Tangierin kaduilla. Viimeksi mainittu jatkui niin pitkään että vaivuin jo melkein ikäni edellyttämiin iltapäivänokosiin.

Hämmentävintä oli, että vuoden 1945 junakohtaukseen oli saksittu digitaalisesti osia Harrison Fordin kasvoista elokuvasarjan ensimmäisistä osista ja luotu pätkä 1980-luvun Indiana Jones -leffaa. Onhan tämä nykypäivää, mutta jotenkin elokuvista alkaa mennä maku kun kirjaimellisesti kaikki on mahdollista, asia joka vain vahvistui Mission Impossiblen ties-kuinka-monennen-osan traileria esityksen alussa katsoessa.

Lopun elokuvaa 80-vuotias Ford näyttelee nykyisillä kasvoillaan. On vuosi 1969, ja mieltä painavat Vietnamin sodassa taistelleen pojan kuolema, avioero ja eläköityminen yliopistoarkeologin virasta. Jäähyväisluennolle ilmaantuu kummitytär, ja seikkailu alkaa. Ainekset ovat samat kuin alunperinkin: natseja, takaa-ajoa, ötököitä kuhiseva luola ja heppoisia viittauksia muinaiskulttuurien "mysteereihin". Tällä kertaa matkustetaan myös ajassa, keskelle Syrakusan valloitusta toisessa puunilaissodassa, näyttävä taistelukohtaus sekin.

Itselle jäi vain aika väsähtänyt olo, kaikesta vauhdista huolimatta. Sykähdyttävintä oli elokuvan loppu, jossa arkeologi-emeritus Jones palaa eronsa jälkeen yhteen vaimonsa kanssa: kaksi haurasta vanhusta edessään viimeiset vuotensa. Koskettaa se jo tämänikäistä ihmistä.

Mutapainin ystäville

Erich Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) on filmattu aikaisemmin kahdesti, molempina kertoina englanninkielisenä, vuosina 1930 ja 1979. Netflixissä sai tänä syksynä ensi-iltansa kolmas, saksankielinen versio.

Uusin filmatisointi poikkeaa romaanista aiempia enemmän. Paul Bäumer ja koulukaverinsa eivät riennä armeijan riveihin sodan alussa, vaan vasta keväällä 1917, rintamalla jo kaatuneiden pestyissä ja paikatuissa mantteleissa. Omituista kyllä koulutusjaksoa ei kuvata lainkaan, vaan vaikuttaa siltä että pojat marssivat suoraan taisteluun. Mutaisten juoksuhautojen vastapainoksi sotaa kuvataan myös aivan ylimmällä tasolla, sodan päättäneiden Compiegnen aseleponeuvottelujen muodossa.

Niin, ne mutaiset juoksuhaudat, niitä tosiaan riittää, kaikkine sodan kauheuksineen: on teroitettuja kenttälapioita, konekivääreitä, taistelukaasuja, liekinheittimiä, lentokoneita ja panssarivaunujakin. Lavastus, puvustus ja maskeeraus on kyllä täydellistä, viimeksi mainitusta voi sanoa että näin verisiä ja mutaisia naamoja harvoin näkee edes sotaleffoissa.

Vaan eihän sotakaan pelkkää sotimista ole, välillä ollaan lepovuorossa, haahuillaan siellä täällä, istutaan paskalla lukemassa kirjeitä, rupatellaan odotuksista sodan jälkeen tai yritetään täydentää niukkoja muona-annoksia varastelemalla siviileiltä (lopulta kohtalokkainkin seurauksin).

Odotukset olivat trailereiden perusteella ehkä liian korkealla, mutta 4/5 tähteä nyt kumminkin. Maailmansodan tapahtumat liki päivän tarkkuudella ulkoa osaavaa saattoi häiritä se, ettei Paulin ja kumppaneiden sotatie tuntunut täsmäävän tapahtumiin länsirintamalla 1917-18, mutta tottahan kyseessä oli enemmän sodan luonteen yleinen kuvaus. Juoni ei ylipäätään ollut niin suorapiirteisen toiminnallinen kuin parin vuoden takaisessa brittileffassa Taistelulähetit 1917.

Mutta suoraan sanottuna eniten häiritsi se, että tällainen suoratoistotuotanto täytyy katsoa tv-ruudulta eikä elokuvateatterissa.

Making of... löytyy tästä linkistä.

Verimaljaa etsimässä

 

Kun suomalaista sotaelokuvaa on tehty 10 vuotta indietuotantona, tekisi sitä tietysti mieli kehua. Valitettavasti perjantaina ensi-iltansa saanut Verimalja oli suurimmalta osaltaan melkoisen laahaavaa katsottavaa. Kourallinen suomalaisen SS-pataljoonan sotilaita värvätään etsimään Graalin maljan tapaista esinettä pitkin itärintamaa, ja komennus on tullut aina katolisen kirkon korkeimmalta taholta. Jostain syystä myös ateistisen Neuvostoliiton salainen poliisi haluaa sen käsiinsä. 

Mitään erityisen seikkailumaisia käänteitä tähän etsintään ei liity, vaan johtolankojen kökköys saa katsojan tämän tästä pikemminkin kiusaantumaan myötähäpeästä. Tuloksena on oikeastaan pitkänlainen WW2-larppi, jossa sinänsä moitteettomin Waffen-SS:n asepuvuin ja asein varustettuina ryynätään suomalaismetsissä, jotka saavat esittää milloin Ukrainaa, milloin Baltian maita. Paljon olisi auttanut, jos motivaationa itärintamalla rehaamiselle olis ollut jotain muuta kuin iänikuinen Graalin maljan etsintä - miten olisi ollut vaikkapa sodassa kadonnut Valko-Venäjän kansallisaarre?

Vaan ei tuomita aivan kiitoksetta: loppu huipentuu kohtalaisen näyttävään räiskintään panssarintorjuntoineen kaikkineen, kun vastaan tulee myös maljaa tavoitteleva puna-armeija ja NKVD. Takautumina (oliko ne jotain unijaksoja?) esitetyt ristiritareiden miekkamittelöt olivat piristävä lisä. Piste myös pommituksissa kattonsa menettäneen Helsingin yliopiston päärakennuksen digitaalisesta esittämisestä, olkoonkin että päähenkilö kävelee sen ohi aikana ennen helmikuun 1944 pommituksia.

Koska malja päätyy suomalaisen maatalon ullakolle, avautuisi tässä tulevina vuosikymmeninä mahdollisuus jatko-osiin kuten Verimalja vaaran vuosina tai Verimalja Suezilla, jälkimmäinen veisikin kipon jo lähemmäs syntysijojaan.

Elokuvasta muualla verkossa:

Helsingin Sanomat

Episodi

Film-O-Holic 

Satunnaista sotilashistoriaa

Taistelulähetit 1917

Saksalaiset suorittivat länsirintamalla keväällä 1917 strategisen vetäytymisen, joka tunnetaan nimellä operaatio Alberich. Rintama lyheni 40 kilometriä, ja sen suojaksi oli rakennettu hyvin linnoitettu Siegfriedstellung (jota britit kutsuivat nimellä Hindenburg-linja). Toistakymmentä saksalaisdivisioonaa vapautui sijoitettavaksi strategiseen reserviin.

Sam Mendesin elokuva Taistelulähetit 1917 sijoittuu juuri tähän aikakauteen. Kaksi brittien lähettiä saavat tehtäväkseen viedä viestin hyökkäyksen peruuntumisesta pataljoonalle, joka seuraavana aamuna on aloittamassa hyökkäyksen saksalaisten uusia asemia vastaan - siis suoraan tuhoonsa. Lisäkimmoketta antaa tieto, että toisen lähetin veli palvelee samaisessa pataljoonassa.

Elokuva on saanut melkoisesti kehuja, eikä se pettänytkään. Tarina vie mukanaan, ja katsoja seuraa sotilaiden odysseiaa jännittyneenä: selviävätkö lähetit hengissä, ja ennen kaikkea, ehtivätkö he ajoissa? Ennen kaikkea elokuvan on luotu näyttävä valikoima maisemia vuoden 1917 Pohjois-Ranskasta, klaustrofobisista juoksuhaudoista ja bunkkereista mutaiseen ei-kenkään-maahan, jossa taistelulähetit kompuroivat kaikissa eri lahoamisen vaiheissa olevien miesten ja hevosten ruumiiden keskellä. Vain raunioiksi ammuttu pikkukaupunki antoi jotenkin kulissimaisen vaikutelman: olisi luullut kaduille kertyneen enemmän soraa, kun pystyssä oli vain muutama palanen seinää siellä täällä.

Ensimmäisen maailmansodan historian tuntijaa ilahduttivat monet oikein esitetyt asiat. Britit todellakin hämmästelivät miten hyvin saksalaisten juoksuhaudat korsut oli rakennettu, betonista valamalla jopa. Ja vetäytyessään saksalaiset tosiaan kaatoivat kaikki puut, tuhosivat rakennukset ja ampuivat eläimet - poltetun maan taktiikkaa siis. Taisteluvyöhykkeen takana aukenivat ne kuuluisat vihreät kunnaat, joille vievästä läpimurrosta jokaisen tuloksettoman suurtaistelun alkaessa aina haaveiltiin. Niinpä lähetitkin taivaltavat osan matkasta pastoraali-idyllissä, jota kuitenkin jäin miettimään. Miten kauas taaksepäin maaseutu oli myllätty, olihan sinne sijoitettu majoitusalueita, varastoja ja niihin johtavia kenttäratoja ilmeisesti melkoisen suuressa syvyydessä?

Mutta tämä saivartelusta. Elokuvan erikoinen tehokeino on se, että se näyttää tehdyn suurin piirtein yhdellä ainoalla otolla eli kamera seuraa päähenkilöitä yhtämittaisesti, ilman normaaleja elokuvaleikkauksen konventioita. Loppuun pari making of -videota aiheesta.




.

Kadonnut Daniel Hjort

Turun linnan luona kuvattiin 1962 tv-draamaa Daniel Hjort. Tämän yhteispohjoismaisen tuotannon ohjasi myöhemmin Hovimäestä ja Metsoloista tunnetuksi tullut Carl Mesterton. Johan Flemingiä esitti Leif Wager, mutta muun esiintyjäkaartin nimet eivät ainakaan itselleni sanoneet mitään. Keijo Hakanen valokuvasi Turun linnan länsipäädyssä kuvattua joukkokohtausta, nuo parikymmentä kuvaa on Turun museokeskuksen valokuva-arkisto julkaissut nyt Finnassa.

Sotilaat poseeraavat tykin vierellä sekä jalan että ratsain.

Kaarle-herttuan kosto: hirsipuu odottaa kuningas Sigismundille uskollisena pysyneitä. Näytelmä yhdisteli vuosien 1597 ja 1599 piiritysten tapahtumia.

Piispa Ericus Erici Sorolaista esitti Leo Golowin.

Varsinkin kuviin on päässyt tämä nuori naisnäyttelijä, jonka voi bongata kaikkiaan 10 kuvasta! Mutta kuka hän on ja mitä roolia hän tv-draamassa esitti?

Mutta esittipä ketä hyvänsä, roolisuoritusta ei enää arvioida voi. Tuotantoon musiikin säveltäneen Erkki Ertaman haastattelusta käy ilmi ettei se ole säilynyt:

Daniel Hjortin myöhemmin kokeman kohtalon järjellisyyttä Ertama ei jaksa ymmärtää vieläkään: tallennetta tästä työläästä ja kalliista, sinfoniaorkesterin voimalla säestetystä ja Turun linnassa kuvatusta kulttuurihankkeesta ei enää löydy mistään. Koko jättiproduktion ääni- ja kuvanauhat lienee Ylessä ”säästösyistä” yksinkertaisesti pyyhitty yli ja nauhoitettu uutta päälle!

Keijo Hakasen kuvat ovat siis mahdollisesti kaikki mitä tuosta Turun linnan historiaan liittyvästä tv-draamasta on jäljellä.

PÄIVITYS 29.10.2019: Elokuva on kuin onkin säilynyt ja nyt nähtävissä Yle Areenassa!

Nauru hulluille koirille

Kun Aleksanteri Suurelta kuolinvuoteellaan kysyttiin kenelle hän jättäisi valtakuntansa, sotapäällikkö kuuluisasti vastasi: "Parhaimmalle". Vuonna 1953 Stalin makaa datsallaan halvaantuneena kusilammikossa. Politbyroo kokoontuu kuolevan tyrannin ruumiin ääreen: Berija, Hruštšov, Malenkov, Bulganin, Kaganovitš, Molotov ja Mikojan. Armando Iannuccin kiivastahtinen musta komedia Stalinin kuolema kertoo seuranneesta valtataistelusta, joka muodollisesti vallan perineen Malenkovin ympärillä riehuu pääasiassa Hrustsevin ja Berijan välillä.

Historiansa lukeneet tietävät kumpi veti ns. lyhyemmän korren, mutta sitä ennen nähdään reilu puolitoistatuntinen kiihkeää juonittelua, raa'an hauskaa sanailua ja suorasukaista väkivaltaa. Mustissa autoissa kaahailevat politbyroon jäsenet tuovat mieleen gangsterielokuvat, ja rikollisjoukkiohan tässä välejään onkin selvittelemässä. Arvostelut ovat ylistäneet elokuvan hauskuutta, ja hauska se toki onkin, mutta nauru on toisiaan raatelevien petojen pilkkanaurua, joka sekoittuu niskalaukauksiin Lubjankan kellareissa.

Enemmän kuin hauska, Iannuccin elokuva on kylmäävä oppitunti historiasta. Neuvostoliitto oli viime kädessä Stalinin luomus, ja kuoli hänen mukanaan, ruumiin lahoaminen vain kesti vuoteen 1991. Zombien lailla se tosin yhä edelleen yrittää nousta keskuuteemme, mistä todistuksena on elokuvan kieltäminen "uudella" Venäjällä, kuten joissain muissakin neuvostoimperiumin jäljiltä jääneissä yksinvaltiaiden hallitsemissa maissa.

Naurata tai kuole

Syystä tai syyttäni sain kutsun elokuvan Suomen hauskin mies lehdistönäytökseen viime keskiviikkona. Leffan ensi-ilta on vasta parin viikon päästä 16.3., mutta vaikutelmia tässä jo nyt.

Työväenteatterin näyttelijät ovat punakaartilaisina joutuneet sisällissodan jälkeen Helsingin edustan vankilasaarelle. Näyttelijäkunnalle rapsahtaa kuolemantuomio, mutta sadistinen leiripäällikkö (roolissa Jani Volanen) lupaa armahtaa koko joukon jos nämä onnistuvat esittämään viihdyttävän komedian saarelle tuleville korkeille vieraille.

Vanki- ja keskitysleirikuvauksena tämä väistämättä vertautuu moniin kaltaisiinsa, aina Kwaijoen sillasta Auschwitzin tyttöorkesteriin, ja suomalaisena vankileirikuvauksena tietysti elokuvaan 1918 - mies ja hänen omatuntonsa. Mieleen tuli myös Jerry Lewisin ristiriitaisen vastaanoton saanut ja wikipedian mukaan vuoteen 2024 esityskiellossa oleva The Day the Clown Cried.

Komediaksi aihe on ollut liian haastava, itsessäni se sai aikaan vain muutaman naurunpyrskähdyksen. Silti elokuvan tarina kantoi loppuun asti hienojen roolisuoritusten vuoksi, niistä tietysti keskeisimpänä teatterinjohtaja Parikkaa esittäneen Martti Suosalon panos. Paavo Kinnusen esittämä omatuntonsa kanssa painiva jääkärivääpeli Alfred Nyborg oli jotensakin pakollinen hahmo vankileirikuvauksessa, tosin Paavo muistutti viiksineen niin hätkähdyttävän paljon isäänsä Heikki Kinnusta että odotin koko ajan Leo Lastumäenkin inkarnaation ilmestyvän paikalle.  Ehkä elokuvan tärkein anti onkin se, että 100 vuoden takaisesta murhenäytelmästä voi vihdoin kertoa myös tässä tyylilajissa. Avoimeksi jäävän lopun voi nähdä moraalisena opetuksena - tai sitten keinona livahtaa käsikirjoituksen luomasta umpikujasta.

Elokuvan kerrotaan "perustuvan tositapahtumiin", ilmeisesti Ison Mjölön vankilasaarella järjestettyyn vankien teatteriesitykseen. Puvustus ja lavastus oli omiin silmiini kohtuullisen vakuuttavaa, ja ajan henkeä oli haettua historiasta kaivetuilla roolinimillä, Parikan esikuvana on epäilemättä ollut Jalmari Parikka, ja komendantti Kalmin pahamaineinen Hans Kalm. Idea siitä että saksalaiset olisivat keränneet suomalaisvartjoiden aseet pois siksi ajaksi kun eduskunta äänesti kuninkaasta, oli ehkä draaman kannalta onnistunut, mutta historiafriikin se sai kiemurtelemaan vaivautuneesti. Aitoa sen sijaan oli nälän kuvaus, ja ruoan keskeinen, joskus kohtalokaskin rooli. Jokainen vuoden 1918 leirikuvauksia lukenut tietää millaisessa nälässä vangit todellakin elivät.

Parhaiten mieleen iskostui yhden teatterilaisen Parikalle sinkoama syytös että tämä oli alkanut punakaartin johtajaksi vain saadakseen esittää isoa roolia. Miten totta myös rivimiesten osalta kun sitä tarkemmin ajattelee! Molempien osapuolten mutta varsinkin punaisten osalta syntyy tosiaan mielikuva että siviilit alkoivat näytellä sotilaita ja vallankumouksellisia - ajatelkaapa vain lukemattomia studiokuvia pyssyjen ja miekkojen kanssa "sotaisasti" poseeraavista punakaartilaisista vailla vähäisintäkään sotilaskoulutusta.

Ikäihminen pelastaa lännen

Jotenkin on tullut ajateltua Winston Churchillin olleen hyvinkin vanha hänen tullessaan Ison-Britannian pääministeriksi toukokuussa 1940. Itse asiassa hän oli 65-vuotias, siis nuorempi kuin vaikkapa Sauli Niinistö aloittaessaan toisen virkakautensa. Churchilliä elokuvassa Synkin hetki (The Darkest Hour) esittävä Gary Oldman on vain hieman alle kuusikymppinen (täyttää maaliskuussa), mutta hänet on maskeerattu huomattavasti vanhemmaksi. Oldmanin kerrassaan loistava roolihahmo on iäkkyydessään hauras, ja vakuuttavan inhimillinen mumisevine puheineen, äksyine käytöksineen ja paheineen (tupakointi ja alkoholi). Hieno roolihahmo on myös Kristin Scott Thomasin esittämä Churchillin puoliso Clementine. Myös Lily Jamesin esittämä Churchillin sihteeri Elisabeth Layton on historiallinen henkilö, hänen mukana olonsa liittyy tietysti pääministerin innostaviin puheisiin, joista hapan Halifaxkin joutuu myöntämään että ne "mobilisoivat englanninkielen ja lähettivät sen taisteluun". Monelle sihteerin näkökulma tuo tietysti mieleen Perikato-elokuvan.

Elokuvan voi nähdä viime kesänä ensi-iltansa saaneen Dunkirk-leffan taustoituksena politiikan ylätasolla. Elokuva alkaa Saksan hyökkäyksestä länteen ja Churchillin noususta pääministeriksi Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan kärsittyä haaksirikon, ja jatkuu Dunkirkin ihmeeseen, brittien siirtoarmeijan pelastumisen ja mahdollisuuteen jatkaa taistelua.

Fiktiotahan elokuva perimmiltään on, ja paljon on jo kiinnitetty huomiota täysin keksittyyn metrokohtaukseen (jossa "kansa" vaatii johtajaansa pysymään tiukkana) ja että elokuvassa rauhaa natsien kanssa vaativat vain Chamberlain ja em. Halifaxin varakreivi. Tosiasiassa taistelun jatkamisen on suurelle osalle brittejä täytynyt näyttää toivottomalta, ja ensimmäisen maailmansodan kuolonuhrit olivat aivan liian tuoreessa muistissa. Ja toisin kuin elokuvassa, Churchill itse ei koskaan harkinnut neuvottelurauhaa, ei vaikka Hitlerin ehdot epäilemättä olisivat olleet "kohtuulliset", hänhän omalla tavallaan ihaili ja kunnioitti brittiläistä imperiumia, ja toivoi vain saavansa tältä rauhassa aloittaa oman imperiuminsa luomisen (ja tuhoamissodan) idässä. Tätä peräänantamattomuutta eivät silloiset, nykyiset tai tulevatkaan natsit ole antaneet hänelle anteeksi. Toki Churchill on joutunut sittemmin ryöpytykseen vasemmaltakin "rasisminsa" vuoksi, mutta mikään tuskin uhannee hänen asemaansa suurimpana brittinä kaikenlaisissa äänestyksissä.

Lännen kohtalo oli noina päivinä kiikun kaakun ja vakavia aikoja elettiin, mutta itse asiassa elokuva on täynnä huumoria, juurikin Oldmanin suurenmoisen roolityön ansiosta. Täydet viisi tähteä siis.

Elokuvaa on kuvattu mm. Whitehallin alla olevassa komentokeskuksessa, joka nyttemmin on museona nimellä Churchill War Rooms. Sen yhteydessä on myös näyttely Churchillin urasta, toki sota-aikaiseen pääministeriyteen painottuen.

Small ships race 1940

Christopher Nolanin Dunkirk on saanut niin ylistäviä arvosteluja että odotukset taisivat nousta liian suuriksi. Totta kyllä, onhan leffa visuaalisesti komea, ja stukien sireenit kiljuvat syöksyssä ja pommit räjähtelevät niin että penkki tutisee. Nimettömiksi jäävät sotilaat ponnistelevat pelastautuakseen motista, ja tarjolla on lukuisia klaustrofobisia kohtauksia uppoavissa laivoissa ja lentokoneissa. Tässä ei kuvata voittoisia liittoutuneita, vaan lyötyä brittien siirtoarmeijaa, jonka sotilaat haluavat vain hinnalla millä hyvänsä kotiin, ja siitä miten kotirintama tulee apuun joukolla pieniä yksityisaluksia jotka siviilimiehistöineen purjehtivat poimimaan pojat kotiin Ranskan rannikolta ja rantavesistä. Tarina kulkee maalla (yhden viikon aikana), merellä (yhden päivän aikana) ja ilmassa (yhden tunnin aikana), joskus risteytyenkin, ja erityisesti ilmataistelut ovat komeaa katsottavaa kaikille Ilmojen Korkkarinsa lukeneille.

Ehkä pettymyksen tunne tuli erinäisten yksityiskohtien epäloogisuudesta. Miksi alun kohtauksesta syntyy vaikutelma että saksalaiset ovat jo n. kiväärinkantaman päässä rannasta kun evakuointi on vasta alkamassa? Miten Spitfire voi vielä moottorin sammuttua liitää niin pitkään että ehtii ampua yhden stukankin vielä alas. Miksi Doverin kallioiden luona kerrotaan ettei se ole Dover vaan Dorset joka on satojen kilometrien päässä lännessä? Ja koko kohtaus laskuveden rannalle jättämässä troolarissa!  Elokuva on kuvattu Dunkirkissa, mutta taustalla näkyvää kaupunkia ei ollut digitaalisesti "vanhennettu" vaan rakennuskanta näytti olevan tätä päivää. Elokuva myös päättyy melkoisen kliseisesti Churchillin "taistelemme rannoilla" -puheeseen. Noh, toisaalta se toi mieleen kiitollisuuden siitä että lännen etulinja kulkee nykyään Narvajoessa eikä Englannin kanaalissa.

Antaisin 3,5 tähteä viidestä.

Last Pirates of the Caribbean?

En muista onko ainuttakaan neljästä aikaisemmasta Pirates of the Caribbean -leffasta tullut nähtyä elokuvateatterissa, mutta kaikki tuli katsottua viimeistään pari kesää sitten telkusta tulleina uusintoina. Nyt leffateattereissa pyörii viides osa, Salazar's Revenge (jonka alkuperäinen nimi englanniksi on Dead Men Tell No Tales), joka on taattua jatkoa edellisille: melskettä, stuntteja ja erikoistehosteita piisaa, eikä katsoja pety ennakko-odotuksissaan. Tällä kertaa etsitään Poseidonin kolmikärkeä, jolla on valta murtaa kaikki merten kiroukset. Loppu on niin yltiöonnellinen että koko leffasarjan voisi lopettaa tähän, ja niin kai käykin.

Ehdin jo manailla miten hankala Finnkinon sarjalippuja on saada käytetyksi, mutta niin vain mainostrailereissa oli pari tulevaa leffaa, jotka rupesivat kiinnostamaan, nimittäin Dunkirk...



ja Valerian.



Edellinen on sotahistorian peruskauraa, ja jälkimmäinen perustuu ranskalaisten Pierre Christinin ja Jean-Claude Mézièresin sarjakuvaan Avaruusagentti Valerian, jolla on keski-ikäisiin miehiin väkevä lapsuus- ja nuoruusnostalgiaote,  jo pelkästään Valerianin agenttikollegan Laurelinen muotojen vuoksi.

Yhdentekevä Arthur-elokuva

Koska jouluna ostettu elokuvalippu oli viimeistä päivä voimassa, ja Turun Finnkinon tarjonta mitä oli, niin Kaisa Kyläkosken varoitteluista huolimatta menin katsomaan leffan King Arthur: Legend of the Sword.

Elokuva on silkka fantasiapläjäys, ja juoni äkkiä kerrottu: Vortigernista on tässä versiossa tehty natsikarikatyyri ja Utter Pendragonin veli, joka surmaa veljensä ja tämän vaimon (kuin myös oman vaimonsa, uhrina merinoidille), pakoon pääsee vain pieni Arthur. Poika kasvaa Londiniumin (jonka roomalaiset rauniot ovat ainoa historiallinen viittaus) ilotalossa ja harjaantuu katutappelijaksi aasialaisen kung-fu-mestarin (!) johdolla.

Aikanaan vedetään sitten Excalibur kiveksi muuttuneesta Utter Pendragonista, ja loppu onkin kostoretkeä veljen- ja vaimonmurhaajaa vastaan. Miekat kalskahtelevat, liekit loimuavat, maagi kutsuu kotkat apuun ja lopuksi korkea torni kaatuu - alkaako kuulostaa jo Sormusten herralta? Niin, ja tietysti mukana on myös viikinkejä.

Kun kyseessä on myyttinen, mitä suurimmassa määrin ei-historiallinen hahmo, niin fantasia on sinänsä paikallaan, mutta tämä oli leffana aikamoista kuraa. Myytit panevat mielikuvituksen liikkeelle, mutta itseäni oikeasti kiinnostaisi versio jossa melskattaisiin mahdollisimman autenttisessa post-roomalaisessa Britanniassa 400-luvulla jKr.

Merentutkijan elämä

Kun leffassa puhutaan ranskaa ja vedetään röökiä, luulisi tulevan varsin kaurismäkeläinen olo, mutta Jacques – elämä merellä (L'Odyssée, 2016) liikkuu aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Elämäkertaelokuva kuvaa merentutkija Jacques-Yves Cousteaun (1990-97) uraa ja perhettä, varsinkin isän vaikeaa suhdetta poikaansa Philippe Cousteauhon (1940-79).

Kuten olettaa sopii, elokuvassa kuvataan paljon merenalaista elämää, ja melkeinpä voi sanoa sen olevan leffan parasta antia. Kerronta on varsin kuivakkaa harppomista etapista toiseen, ensimmäisistä sukelluselokuvista M/S Calypson hankintaan ja televisiosarjojen tuomaan maailmanmaineeseen. Imagonrakentaminen on määrätietoista, keinoista välittämättä, kun isä-Cousteau haaveilee merten asuttamisesta yhtiönsä kehittämien keksintöjen avulla. Miten lie todellisuudessa ollut, mutta ainakin tässä versiossa Philippe avaa isänsä silmät ajankohtaisemmalle haasteelle, valtamerten suojelulle. Elokuvan vaisuksi jäävä dramatiikka rakentuu paljolti jo elokuvan alussa kuvatulle Philippen kuolemalle lento-onnettomuudessa.

Jännittävin kohtaus oli saatu aikaiseksi kohtaamisesta haiden kanssa, mikä jollain tavoin toi mieleen neljän vuoden takaisen Kon-Tikin, ja vaikutelmaa lisäsi se että tässäkin käväistiin Maltalla (hankkimassa ja kunnostamassa Calypso), joka Kon-Tikissä esitti lähtösatamaa Etelä-Amerikassa.

Jonkinlainen nostalgiabonus tälle kuitenkin tulee katsojalta, joka muistaa Meren salaisuudet lapsuusvuosiltaan. Merentutkijan tavaramerkiksi muodostunut punainen pipo ilmestyy Cousteaun, ja koko Calypson miehistön, päähän osana imagonrakennusta, vain toteamuksella että se on syvänmerensukeltajien tunnus. Myssyn brändiarvon oli ymmärtänyt myös Finnkino, joka oli jakanut punaiset pipot lipunmyyjilleen.

Tyttökuninkaan pukuloiston viimeiset päivät

Tyttökuningas-elokuva näyttää kadonneen valkokankailta, ja pian katovat puvustamon kätköihin myös elokuvassa käytetyt puvut, mutta vielä tämän viikonlopun ne ovat esillä Turun linnassa, jossa myös useat elokuvan kohtaukset kuvattiin. Yleisöopastuksia näyttelyyn on vielä lauantaina ja sunnuntaina klo 15:30.

Mukana on mm. kaksi kuningatar Kristiinan pukua. Hallitsijaa esitti Malin Buska.

Kolmatta pukua kantoi hovineito ja kuningattaren rakastettu Ebba Brahe (Sarah Gadon).

Elokuvan nähneet voivat muistella missä kohtauksessa mikin puku esiintyi. Trailerin perusteella musta-valko-harmaa Kristiinan puku oli hänellä juhlaillallisilla joilla hän julisti maansa suurimmaksi haasteeksi rauhan, ja musta puku sekä elokuvan alussa että lopussa olevassa kohtauksessa, jossa kansleri Oxenstierna ankarasti toruu suojattiaan. Ebba Brahen pinkki-valkoinen puku oli vihkipuku (trailerin kohtaus jossa Ebba juoksee Kristiinan perässä tuomiokirkosta kohti jokirantaa).

Elokuvan puvustuksen suunnitteli Maarit Nissinen, ja sen valmistuksessa olivat mukana mm. Mynämäen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen opiskelijat.

Oman arvioni elokuvasta kerroin täällä.

Kuvat: Turun museokeksus / Martti Puhakka

Kuningatar ja kansleri

Älkää antako julisteen hämätä: Mika Kaurismäen elokuva Tyttökuningas ei ole tarina kuningatar Kristiinan (Malin Buska) suhteesta kamarineitoonsa kreivitär Ebba Sparreen (Sarah Gadon). Toki sen kuvaaminen vie osansa elokuvasta, mutta tuo suhde ei hetkeäkään ole tasaveroinen. Kaunis kamarineito on viime kädessä vain hallitsijansa halun kohde samalla tavoin kuin tiede, taide, kirjallisuus, kartesiolainen filosofia tai paremmat pöytätavat, joita nuori kuningatar yrittää intohimoisesti tuoda takapajuiseen valtakuntaansa. Kuin tätä alleviivaten elokuvan pisimmälle menevä (ja silti keskeytetty kuin vertauskuvana Kristiinan keskenjääneelle elämäntyölle) eroottinen kohtaus tapahtuu kirjaimellisesti sotasaaliin, Prahasta ryöstetyn keskiaikaisen käsikirjoituksen eli kuuluisan Paholaisen Raamatun päällä.

Todellinen draama näytellään Kristiinan ja oheisessa julisteessa kolmantena mainitun Michael Nyqvistin esittämän kansleri Axel Oxenstiernan välillä. Ikääntynyt aatelismies on Kristiinan kasvatti-isä, uskottu, neuvonantaja ja kansleri, harmaa eminenssi joka kaikin tavoin yrittää ajaa sekä suurvallaksi nousseen maansa että sen nuoren hallitsijan etuja, vain havaitakseen että ne lopulta ovat yhteensovittamattomat. Vastapelurina ovat Ranskan lähetystön katoliset juonittelijat, hieman epähistoriallisesti, sillä todellisuudessa Kristiinan yhteytenä katoliseen maailmaan toimi Portugalin lähetystön sihteeri. Mutta miten hyvin Timo Torikka puhuukaan ranskaa!

Malin Buskasta on sanottava että hän vetää roolinsa kunnianhimoisena hallitsijana antaumuksella. Kun vastaparina on kokenut ja aivan loistavan roolityön tekevä Nyqvist, ei nuoren näyttelijättären karisma aina riitä tämän tasolle. Kuningattaren miesmäisyyttä ja kapinallisuutta on jouduttu korostamaan melko suorasukaisin keinoin, enkä oikein voi uskoa että 1600-luvun hovikulttuuriin kasvatettu hallitsija olisi nostanut jalkojaan pöydälle edes kenraaleiden kanssa neuvotellessaan.

Meille Turun museolaisille yksi elokuvan päähenkilöistä on Turun linna, joka ei kuitenkaan esitä itseään, vaan Tukholman vielä 1600-luvulla olemassa ollutta keskiaikaista kuninkaanlinnaa Tre Kronoria, leskikuningattaren  linnaa Gripsholmia, ja itse Tukholman kaupunkia. Aika moneen on linna (ja sen kuvauksia valvonut henkilökunta) taipunut, ja täytyy myöntää ettei tätä oikein voinut katsella bongaamatta kokoa ajan ovia ja huoneita joista näyttelijät kulkevat, ja näyttää siltä että koka ikinen kolo ja kömmänä linnasta on kuvauksissa hyödynnetty.

Muita kuvauspaikkoja ovat olleet mm. Luostarinmäen käsityöläismuseo, Ruissalo ja Liedon Nautelankoski. Mukana on ollut suuri joukko turkulaisia ja varsinaissuomalaisia, ja itse asiassa löysin omankin nimeni lopputeksteistä. Se, kuten kutsu elokuvan kutsuvierasnäytäntöön, tuli vähäisestä avustani historiallisena asiantuntijana joissain lavastuksen yksityiskohdissa.

Elokuva saa yleisöensi-iltansa tänään. Näyttely Tyttökuningas  – Made in Turku jatkuu Turun linnassa historialliselta osaltaan 10.1.2016 asti, mutta elokuvan puvustuksesta ja lavastuksesta kertovalta osaltaan 6.3.2016 saakka.

Taistelu Virosta

Jenkkiblockbustereita lukuun ottamatta elokuvat pyörivät Turussa niin vähän aikaa että hädin tuskin ehdin taas katsomaan virolaisen sotaleffan 1944 - veli veljeä vastaan. Toista maailmansotaa käydään taas kerran, mutta nyt itärintamalla. Elokuvassa taistellaan Viron hallinnasta Sinimäeltä Narvan läheltä aina Saarenmaan kaukaisimpaan  kolkkaan.

Räiskettä riittää, mutta silti tämä on hyvin erilainen sotaelokuva, ei vähiten siksi että kesken elokuvan päähenkilö ja näkökulma vaihtuvat toiseksi. SS-joukoista siirrytään puna-armeijan pariin, mutta molemmilla puolilla sotilaan perhe ovat omat taistelutoverit (band of brothers siis jälleen kerran), eikä muuta syytä taisteluun olekaan. Saksa on häviämässä ja puna-armeijan riveissä olevat tietävät tuovansa mukanaan vain uuden neuvostomiehityksen. Silti elokuva päättyy toiveikkaisiin tunnelmiin, naiseen ja tämän lapseen, kaikkien taistelevien, tappavien ja tapetuksi tulevien miesten jälkeen.

Kovin suuria joukkokohtauksia ei elokuvaan ole saatu, edes digitaalisesti luomalla. Muutama sotka pörrää, ja taistelut käydään joukkuetasolla, enimmäkseen taisteluhautoja konepistoolein ja käsikranaatein vyöryttämällä. Välillä tämä minimalismi tuottaa outoja tuloksia, kun yksittäinen jalkaväkijoukkue marssii omin päin autiolla maaseudulla ja päättää asettua johonkin tienmutkaan asemiin. Ehkä tätä on turha pohtia. Virossa elokuva saavutti suuret katsojaluvut, ja tuskin sotahistoriallisen logiikan tai sen puutteen vuoksi, vaan siksi että se on ilmeisen onnistuneesti käsitellyt maan historian traumaattista vaihetta sen keskellä eläneiden ihmisten kautta.

Vatikaanin museot kolmiulotteisina

Näitä Finnkinon ohjelmistossa olleita "museoelokuvia" on tullut ainakin British Museumin Pompeiji-näyttelystä ja V&A:n David Bowie -näyttelystä tehdyt. Ne missasin, mutta nyt osuin katselemaan leffan nimeltä The Vatican Museums 3D.

Lippu maksoi hulppeat 18 € vaikkei elokuvaa ollut edes tekstitetty. Englanniksi puhuttua selostusta kyllä ymmärsi, mutta lopetin pian senkin kuuntelemisen, sisältö kun oli kristillistä paatosta - eikä kai ihme kun muistaa missä oltiin.

Borgioissa yritetään koko ajan ottaa hengiltä kardinaalia nimeltä Giuliano della Rovere, onnistumatta, ja myöhemmin hänestä tuli paavi Julius II, jonka perustamaksi Vatikaanin museot lasketaan (yleisölle ne avautuivat vasta 1700-luvulla). Hänen aikanaan löydettiin myös teokset joilla elokuva alkaa, Laokoon ja Belvederen torso, joiden marmoripintaa 3D-kamera pitkään ja hartaasti nuolee. Usein tulee ajateltua, miltä länsimainen taide näyttäisi ellei noita kahta veistosta olisi löydetty. Olisimmeko jääneet ilman Michelangelon atleetteja ja kaikkia myöhemmän barokkitaiteen vääntelehtiviä vartaloita?

Parhaimmillaan 3D-tekniikka kieltämättä on veistoksissa ja arkkitehtuurissa, mutta aivan oudoksi menee kun maalauksetkin on muutettu kolmiulotteiseksi. Sikstuksen kappeli ja Rafaelin stanzat saavat (kirjaimellisesti) aivan uuden ulottuvuuden, mutta eihän niitä koskaan tarkoitettu näin nähtäviksi?

Olin kai odottanut että museon kokoelmia (esim. Egypti, Kreikka, etruskit) olisi esitelty laajemminkin, mutta kristillinen painopiste on johtanut vain suurimpien klassikoiden kelaamiseen. Virkistävä poikkeus oli uudemman uskonnollisen taiteen kokoelma, jossa on mm. van Goghia, Chagallia  ja Dalia. Enemmän olisi mielellään nähnyt, oma käymiseni paikassa kun oli aika pikainen vierailu.

Fury

Ensi-iltana ei tule koskaan elokuvia nähtyä, ja harvoin mitään edes niin pian sen jälkeen kuin tällä kertaa sotaelokuva Fury, joka sai Suomen ensi-iltansa viime perjantaina. Elokuva kertoo samannimisen Sherman-panssarivaunun taisteluista aivan toisen maailmansodan lopulla, huhtikuussa 1945 Saksan maaperällä. (Elokuvan traileri täällä.)

Mutaista ja veristä realismia riittää, kun sodan raaistama vaunumiehistö yhdellä keltanokalla täydennettynä rämpii kohti voittoa. SS hirttää siviilejä ja amerikkalaiset ampuvat saamiaan vankeja, inhimillisyys tuntuu kadonneen kokonaan. Yksi synkimpiä näkemiäni sotaelokuvia, ja mieleen tuli että leffan rääsyinen jenkkiarmeija olisi yhtä hyvin voinut olla jokin Saksan läpi 30-vuotisessa sodassa rämpineistä sotajoukoista.

Kuten tavallista, kaiuttimet pauhasivat tykkien jyskettä ja konekiväärien papatusta niin täysillä että hyvin uskoi jo itsekin keskelle taistelua joutuneensa. Taistelukohtauksista parhaita oli jo etukäteen hehkutettu duelli Tiikeri-tankkia vastaan. Alamo-tyylinen loppu meni kyllä täysin överiksi ja melkein pilasi koko leffan, onneksi ei täysin.

Suomennoksessa oli sotaelokuvien tapaan kompurointia, supply train oli kääntynyt "huoltojunaksi" ja ammunition can kerrassaan "kannuksi".

Ja niin, elokuvan tankit, niin Fury kuin Tiikerikin, olivat peräisin Etelä-Englannissa sijaitsevasta Bovingtonin panssarimuseosta, jälleen yhdestä omalta osaltani käymättömästä militariaharrastajan pyhätöstä.

Museoammattilaiset maailmansodassa

The Monuments Men kertoo amerikkalaisten toisen maailmansodan aikana perustamasta asiantuntijoiden ryhmästä, viralliselta nimeltään Monuments, Fine Arts, and Archives program (MFAA), jonka tehtävä oli pelastaa ja palauttaa omistajilleen natsien ryöväämä kulttuuriomaisuus. Sen käsien kautta kulki huikeat 5 miljoonaa objekteja, jotka löydettiin kätkettyinä linnoihin ja kaivoksiin Saksan sisäosissa.

Kun osaston työ oli pikemminkin tyypillistä museoduunia esineiden/teosten luetteloimisineen ja pakkaamisineen, on tietysti ollut haaste tehdä siitä toimintaraina. Tuloksena on klassinen 1960-luvun tyylinen puolikomediallinen sotaseikkailu tyyliin "taidehistorioitsijoiden likainen tusina", jossa iäkkäänpuoleiset (kylläpä Bill Murray näyttääkin jo vanhalta!) taiteentuntijat kulkevat jenkkiarmeijan kintereillä ja joskus edessäkin Euroopan sodan viimeisinä kuukausina, miestappioitakin kärsien. Kohokohdiksi nousevat vaikuttavimmat löydöt kaivosten uumenissa, ja lopun kilpajuoksu venäläistä "sotasaalisprikaatia" vastaan.

Ei olisi uskonut, että monet paukutteluleffat nähneenä kokisin jonkinlaisen elokuvallisen Stendhalin syndrooman, mutta nin vain kävi että liikutuin Ghentin alttaritaulun pelastumisesta. Ja syykin on ilmeinen; se ja sen yksittäiset osat ovat tuttuja lukuisista myöhäiskeskiajan ja alkavan renessanssin taidetta kuvaavista kirjoista.

Monuments Men Foundationin kotisivut.