Talvisotaa taivaalla

Kari Stenman: Winter War 1939–40 - Repelling the Soviets from Finnish skies (2026)

Ilmasotahistorioitsija Kari Stenman täytti viime vuonna 80 vuotta, mutta kirjaa vaan pukkaa, ja tänä vuonna ilmestyi Ospreyn Air Campaign -sarjassa teos talvisodan ilmataisteluista.

Sarjan formaatti menee niin, että alun luvuissa vertaillaan hyökkääjän ja puolustajan kyvykkyyksiä, ja määritellään sotaretken tavoitteita. Tässä tapauksessa käydään myös läpi kummankin puolen organisaatio, samoin kuin Suomen ilmavoimien konekirjavuus (kaikkiaan 22 konetyyppiä). 

Varsinainen pääluku on The Campaign, jossa Stenman käy läpi keskeiset suomalais- ja neuvostoilmavoimien yhteenotot päivä päivältä. Mukana on pitkiäkin lainauksia taisteluraporteista, ja kuvituksena suomalaiskoneita ja -lentäjiä lumisilla kentillään. Kuvat ovat Stenmanin omasta kokoelmasta tai SA-kuvista.

Adam Tooby on kuvittanut kolme taistelukohtausta: Jorma Sarvanto pudottamassa kuusi DB-3 pommikonetta neljässä minuutissa 20.1. (myös kansikuvana),  Erik Stenbäck pommittamassa Karkunlammen jäällä olevia neuvostokoneita 20.1., ja Eino Luukkanen tulittamassa neuvostojoukkoja Viipurinlahden jäällä 5.3.

Luullakseni täytyy olla jonkin sortin ilmasotaentusiasti, että jaksaa lukea juurta jaksain pääluvun day-by-day luetteloinnin. Suomalaiset ilmasotaharrastajat osaavat kaiketi talvisodan ilmataistelut muutenkin ulkoa, mutta nytpä ovat sitten englanniksikin saatavilla. Itselleni mieleen jäi vain, että suomalaiset keksivät neljän koneen parvitaktiikan melkeinpä jo ennen saksalaisia, ja että suomalaislentäjiä oli suorastaan kielletty ryhtymästä taisteluihin vihollishävittäjien kanssa, ensisijaisia kohteita kun olivat pommikoneet, jotka sodan alussa lensivätkin ilman saattohävittäjiä.

Arktista talvea tuntemattomille sukset laskutelineinä saattavat olla hyvinkin eksoottisia, ja todellakin jäätyneet järvenselät kävivät lentokentistä, tosin huolto ja logistiikka täytyi jotain kautta sitten paikalle saada.  

Kari Stenman on kirjoittanut tai ollut mukana kirjoittamassa Ospreylle myös kuusi muuta julkaisua.

Ospreyn Suomen historiaan liittyviä tai sitä sivuavia julkaisuja.

Torpedoveneet Etelämerellä

Mark Stille: USN PT Boat vs IJN Destroyer: Tokyo Express 1942–43 (Osprey Duel 141 2025)

Salomonsaariin kuuluva Guadalcanal nousi sotauutisten otsikoihin (ja sittemmin lukemattomiin sotahistorian kirjoihin) elokuussa 1942, kun USA:n merijalkaväki nousi maihin saarelle, valtasi japanilaisten rakentaman lentokentän, nimesi sen Midwayn taistelussa kaatuneen lentäjän mukaan Hendersonin kentäksi ja toi saarelle osaston merijalkaväen ilmavoimien koneita. Seuraavan puoli vuotta kestäneissä taisteluissa tämä takasi amerikkalaisille ratkaisevan ilmaherruuden.

Pian kävikin ilmi, ettei Japanin laivasto voinut toimia saaren läheisyydessä päivisin, vaan lisäjoukot ja näiden vaatima huolto oli toimitettava saarelle öisin nopeilla hävittäjillä - amerikkalaiset antoivat tälle touhulle nimen Tokion pikajuna (Tokyo Express). Amerikkalaisten lentokenttäsillanpäätä vastaan lähetettiin ensin pataljoona, sitten prikaati ja lopulta divisioona, mutta valtaamatta se jäi.

Amerikkalaiset puolestaan koettivat häiritä Tokion pikajunaa torpedoveneillä läheiseltä Tulagin saarelta käsin. Elämä palmujen alla ei ollut ensinkään sitä, mitä sotaa edeltäneistä matkailumainoksista olisi voinut luulla. Ilmasto oli tukahduttavan kuuma ja kostea, sade teki maastosta mutavelliä, ja kaikenlaisen infran puuttuessa veneiden tankitkin piti pumpata käsin 55 gallonan tynnyreistä - kukin vene vaati 60 tynnyrillistä. Kuluttavaa oli myös partiointi öiseen aikaan.

Toisaalta olosuhteet ja pienet piirit tekivät kanssakäymisestä välitöntä. Pukuohjesäännöt heitettiin nurkaan, asusteiksi riitti shortsit ilman alushousuja, ja tukka ja parta saivat kasvaa, joskin malarialääke teki ihosta keltaisen. Baseballia pelattiin vanhalla krikettikentällä, jotkut kalastivat, ja humala haettiin "viidakkomehusta" (jungle juice), 90-prosenttisesta torpedojen polttoaineena käytetystä pirtusta lantrattuna hedelmämehujauheella. Jonkinlaista vaihtelua oloihin toi torpedovenetukialus USS Jamestownin saapuminen.

Torpedoveneiden päällystöä valitessa etusija oli purjehdus- tai veneilykokemuksella, mikä toi veneiden kippareiksi Uuden Englannin ja Keski-Atlantin osavaltioiden vauraiden perheiden vesoja. Yksi näistä oli sittemmin presidentiksi noussut John F. Kennedy, jonka terveydentila ei rintamapalvelusta oikeastaan olisi sallinut, mutta vaikutusvaltaisen suvun kontakteilla sekin hoitui. Kennedy ansaitsi kannuksensa Salomonsaariin kuuluvan New Georgian vesillä pelastamalla miehistönsä jäseniä, kun japanilaishävittäjä oli puskemalla katkaissut ja upottanut hänen komentamansa veneen PT-109.

Materiaalisesti torpedoveneiden toiminta jäi Guadalcanalin vesillä melko vaatimattomaksi. Vain yksi japanilaishävittäjä onnistuttiin todistetusti upottamaan, ja toista vakavasti vaurioittamaan. Toisaalta japanilaiset onnistuivat upottamaan kuusi torpedovenettä, mitä kirjoittaja pitää vähäisenä (?). Hieman mysteerisenä loppukaneettina Stille toteaa:

Overall, the level of effort put into the formation and growth of the PT force was considerable. The misery inflicted on the Japanese was much greater.

Sivulla 12 mainitaan, että ELCO-yhtymän valmistama PT-6 olisi myyty ennen sotaa Suomeen, mutta pikainen kuukkelointi ei tuonut vahvistusta asiaan.

Neuvostosukellusveneiden sota Suomesta käsin

Forum Marinumin torstaiesitelmien sarja alkoi Mikko Merosen luennolla Neuvostoliiton Itämerenlaivasto Suomen vesillä 1944-1945.

Punalippuinen Itämeren laivasto oli melko pian jatkosodan elettua ollut suljettuna Suomenlahden pohjukkaan suomalaisten ja saksalaisten laskemien miinoitusten taakse. Pintalaivasto oli myös saanut pommeja niskaansa, eikä ollut kovinkaan taistelukuntoinen. Sukellusvenelaivasto oli paremmassa kunnossa, ja Suomen solmittua välirauhan syyskuussa, sille avautui vihdoin mahdollisuus aktiivisiin sotatoimiin Saksaa vastaan. 

Suomen laivaston, toisin kuin maavoimien, ei edellytetty osallistuvan sotatoimiin Saksaa vastaan. Sen sijaan sen piti raivata miinoista Suomen rannikkovedet punalaivastolle kulkea, antaa satamia ja lentokenttiä venäläisten käyttöön, sekä vartioida avomerelle kulkevia väyliä saaristomerellä. Porkkalan alue luovutettiin neuvostomiehittäjille.

Vaikka Suomen laivasto ei sotatoimiin osallistunutkaan, joutui Suomi luovuttamaan siviilialuksia, lähinnä kaljaaseja ja moottoriveneitä, Saarenmaalle tehtävään puna-armeijan maihinnousuun. Näitä Osasto Arhon aluksia jäi sitten sille tielleen, koska osa pakotettiin ajamaan suoraan rantaan, johon ne haaksirikkoutuivat. Suomen valtio toki maksoi jonkinlaisen korvauksen. Osassa  laivoja oli operaatiossa suomalainen miehistö.

Neuvostolaivaston sukellusveneet saatettiin miinakenttien läpi avomerelle, mutta jatkossa ne pitivät tukikohtinaan suomalaisia satamia, Helsinkiä, Hankoa, Turkua ja Maarianhaminaa. Ulos avomerelle käytettiin aluksi Utön väylää, sittemmin myös Örön, Kökarin ja varsinkin Nyhamnin väylää. Sukellusveneiden mukana tuli vartioveneitä, miinanraivaivaajia ym. pienempää kalustoa. Yhdenlainen erikoisuus oli L-55, brittiläinen ensimmäisessä maailmansodassa palvellut suklari, jonka neukut nostivat merenpohjasta 1928, ja hyödynsivät esikuvana omille veneilleen (sukellusveneet ovat koosta riippumatta aina veneitä, boats).

Suomesta toimivien veneiden aseistuksena oli Italiasta kopioitu Tyypin 53 torpedo, jota Suomi oli saanut Saksalta sotasaaliina, ja joita jouduttiin nyt luovuttamaan venäläisten käyttöön. Niitä käytettiin lähinnä Saksan Baltiasta ja Itä-Preussista suorittamissa evakuoinneissa (operaatio Hannibal) käyttämien matkustajalaivojen torpedoimiseen. Tuhot olivatkin massiivisia (niistä seuraavassa esitelmässä), mutta vähäisiä verrattuna siihen, että puna-armeijalta siirrettiin turvaan (turvaan siis vielä siinä vaiheessa käsitettynä) yli miljoona ihmistä. Tämän ohessa upotettiin myös ruotsalainen matkustajalaiva S/S Hansa - Gotlannin ja manner-Ruotsin välisellä merialueella, eli torpedoitiin kaikkea mikä eteen tuli.

Kuten todettiin, myös Turku toimi sukellusvenetukikohtana, ja täältä partioi mm. neukkujen aikoinaan kaappaama, mutta nykyään Tallinnan merimuseossa esillä oleva Viron laivaston sukellusvene Lembit - sellainenkin Turku-Viro-yhteys siis ikävä kyllä on. Valvontakomission Turun yksikkö toimi hotelli Nationalissa ("Natsu") osoitteessa Rauhankatu 8, joka rakennus on siis jo kadonnut. Sukellusvenemiehistöjen majoituspaikkana käytettiin myös suomalaisaluksia S/S Oihonnaa ja S/S Wellamoa.

Turkuun sijoittuu myös erikoinen episodi, kun huhtikuun alussa 1945 Aurajoen jäidenlähtö puski irti jokirannasta kolme alusta, joista yhtenä Sigyn, joka kolhi venäläisiä sukellusveneitä, toki myös oman ahterinsakin - siis toistaiseksi viimeinen suomalaisaluksen Venäjän laivastolle aiheuttama vahinko.

Varsin erikoinen oli myös tilanne Ahvenanmaalla, jota välirauhansopimus vaati palautettavaksi demilitarisoituun tilaansa. Nyhamnin linnakkeen tykit oli jo ehditty poistaa asemistaan, kun neukut vaativat sen uudelleen aktivoimista Saksan uhan vuoksi. Näin tehtiinkin, ja linnake räjäytettiin vasta toukokuussa 1945. 

Neuvostoilmavoimien tilannetta luento käsitteli niukemmin, mutta lend-lease-apuna saamiaan amerikkalaisia Douglas A-20 Havoc -pommittajia neukut joka tapaukksessa käyttivät Suomen alueelta käsin evakuointialusten pommittamiseen.

Aikakautta ei voi käsitellä puuttumatta niihin uhrauksiin, joita palvelukseen astuneet suomalaiset varusmiehet tekivät Suomenlahden miinojen raivauksessa, ja toisaalta saksalaisten torjumiseen  tehdyssä miinoittamisessa (sotahan jatkui vielä). Miinalaiva Louhi upposi tammikuussa 1945 vieden mukanaan 11 merisotilasta.

Tässä vain lyhyt referointi kuulemastani, eikä käsitä ollenkaan kaikkea. Suurin osa Mikon luennosta oli uutta, niin paljon kuin luulin toisesta maailmansodasta tietäväni, ja odotan mielenkiinnolla sarjan jatkoa.

Tyynenmeren sodan viimeiset maihinnousut

Angus Konstam - Edouard A. Groult: Borneo 1945: The Last Major Allied Campaign in the South-West Pacific, Osprey Campaign 406 (2024).

Australialaisjoukot olivat kunnostautuneet Pohjois-Afrikan taisteluissa, kuuluisimpana Tobrukin piiritys, mutta Japanin liityttyä sotaan vuoden 1941 lopulla ne vedettiin kotimaan suojaksi. Seuraavat vuodet kuluivat rämpiessä Uuden Guinean viidakoissa amerikkalaiskenraali Douglas MacArthurin ylipäällikkyyden alaisena osana Lounaisen Tyynenmeren sotatoimialuetta.

Kesän 1945 lähestyessä amerikkalaiset olivat vallanneet Filippiinit, ja australialaisjoukkoja uhkasi joutilaisuus odoteltaessa maihinnousua itse Japaniin. Winston Churchill ja Australian pääministeri John Curtin halusivat Australialle kuitenkin suurempaa roolia sodan lopputaisteluissa. MacArthurin kanssa päästiin sopuun joukosta operaatioita Alankomaiden Itä-Intian vapauttamiseksi. 

Suunnitelmia kutsuttiin operaatio Oboeiksi, joita oli kaikkiaan kuusi, kohteina mm. Jaava, Celebes ja Molukit, mutta niistä ehdittiin toteuttaa vain kolme, Oboet 1, 2 ja 6. Kaikki olivat maihinnousuja Borneon saarelle, sekä sen ennen sotaa brittien hallitsemaan pohjoisosaan että hollantilaisten hallitsemaan eteläosaan.

Oboe 1 oli maihinnousu 1.5. Tarakanin saarelle Borneon itärannikolla. Saarelta ei ollut peräytymismahdollisuutta, joten japanilaiset taistelivat jälleen kerran liki viimeiseen mieheen. Saari oli valittu kohteeksi siellä sijaitsevan lentokentän vuoksi, mutta sota ehti loppua ennen kuin se ehdittiin kunnostaa operaatiokelpoiseksi.

Oboe 6:n kohteena 10.6. oli saaren pohjoisranta ja Brittiläisen Borneon Sarawak ja Sabah, molemmat nykyisin Malesian liittovaltion osia, sekä niiden välissä sijaitseva Brunein sulttaanikunta. Täällä japanilaiset vetäytyivät hyökkäyksen tieltä käymään mieluummin sissisotaa viidakossa, lukuun ottamatta Labuanin saarta, josta Tarakanin tapaan jouduttiin ottelemaan kiivaammin.

Oboe 2 kohdistui taas saaren alankomaalaisen osaan (nykyisin osa Indonesiaa nimellä Kalimantan). Balikpapaniin noustiin maihin 1.7., ja vaikka kohde oli saaren parhaiten puolustettu, ajoi amerikkalaisten meri- ja ilmavoimien tulitus jälleen japanilaiset syvemmälle viidakkoon.

Jo seuraavassa kuussa atomipommien pudotus Hirosimaan ja Nagasakiin johti Japanin antautumiseen, ja sodan lopputuloksen kannalta voitot Borneolla osoittautuivat hyödyttömiksi. Australialaiset kärsivät yli 2000 miehen tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Näin siitäkin huolimatta, että omia tappioita yritettiin välttää turvaamalla amerikkalaisliittolaisten massiiviseen tulivoimaan.

Mielenkiintoista kyllä australialaisten panssarijoukkojen kalustona oli brittiläinen Matilda II. Paksupanssarisen jalkaväen tukitankin kunnian päivät olivat olleet jo vuosia aiemmin Pohjois-Afrikan sodan alkuaikoina. Taistelujen siirtyessä Euroopan puolelle ne eivät enää olleet mukana. Kaukoidän viidakkotaisteluissa Matildat olivat vielä 1945 edukseen, varsinkaan kun kuvauksista ei käynyt ilmi että Borneolla olisi kohdattua ainuttakaan japanilaistankkia.

Sumatraa pommittamassa

Angus Konstam - Edouard A. Groult: Sumatra 1944–45: The British Pacific Fleet's oil campaign in the Dutch East Indies, Osprey Air Campaign 45 (2024).

Ospreyn merisotahistoriallisessa Fleet-sarjassa on jo aiemmin käsitelty brittilaivaston osallistumista Tyynenmeren sodan loppuvaiheisiin. Tässä ilmasotahistoriallisen sarjan osassa keskitytään tapahtumiin ennen siirtymistä Tyynellemerelle, siis Intian valtameren operaatioihin.

Brittilaivasto oli japanilaisten käsissä talvella 1941-42 kokemansa selkäsaunan seurauksena joutunut pakenemaan aina Afrikan itärannikolle saakka, ja sieltä Ceylonille (nyk. Sri Lanka) palattuaan viettänyt hiljaiseloa aina vuoden 1944 alkupuolelle saakka. Siihen mennessä taistelut Atlantin ja Välimeren herruudesta oli voitettu, ja laivoja, erityisesti lentotukialuksia, voitiin siirtää itään.

Amerikkalaiset olivat sillä välin kehittäneet tukialussodankäynnin niin pitkälle, että Royal Navyn oli saatava lisäoppia kelvatakseen taistelemaan liittolaisensa rinnalle. Amerikkalaiset lähettivätkin Intian valtamerelle lentotukialus USS Saratogan, jonka opastamaan alettiin harjoitella ilmaiskuja sotilaskohteisiin valtavalla, Andamaanien ja Nikobaarien saaristosta Sumatraan ja aina Jaavalle asti ulottuvalla vyöhykkeellä. Amerikkalaista oli suurelta osin myös lentokalusto. Brittikoneiden lisäksi oli käytössä amerikkalaisia Hellcat- ja Corsair-hävittäjiä sekä Avenger-pommittaja.

Filippiinienmeren (kesäkuu 1944) ja Leytenlahden (saman vuoden lokakuu) taisteluissa Japanin päälaivasto tuhoutui niin perusteellisesti, että sen rippeet vetäytyivät siihen asti tukikohtana pitämästään Singaporesta Okinawalle. Kun merireitti Kaakkois-Aasiasta Japanin kotisaarille oli käytännössä poikki, oli kyseenalaista, kannattiko Sumatran öljynjalostamoja enää tuhota, Yhtä kaikki näin tehtiin, ja Sumatran itärannikolla Palembangissa sijaitsevan jalostamot tuhottiin kahdessa ilmaiskussa tammikuussa 1945. British Pacific Fleet suuntasi tämän jälkeen täysinoppineena tukialusosastona Australian kautta Tyynellemerelle, British East India Fleetin jäädessä tukemaan kansainyhteisön joukkojen etenemistä Burmassa.

Voimasuhteet olivat jo kääntyneet liittoutuneiden hyväksi, eikä Japanin sotavoimista ollut entisenlaista vastusta, mutta esim. Palembangin turvana oli sulkupalloja, runsaasti it-tykistöä sekä hävittäjiä. Tappioitta eivät hyökkääjät selvinneet, mutta milloin kohteena oli satama tai muu rannikon kohde, sijoitettiin sen edustalle aina sukellusvene noukkimaan alasammutut lentäjät talteen. Japanilaisten vangiksi joutuminen merkitsi useimmiten hengenmenoa.

Angus Konstamilta ilmestyy vähän väliä jotain meriaiheista Ospreyn julkaisuihin, ja kiire näkyy.  Sivulla 58 Corsaisit ja Avengerit menevät iloisesti sekaisin - kolmen hengen miehistö oli vain jälkimmäisissä.

Brittilaivasto Tyynenmeren sodassa

Aasian-Tyynenmeren sota (tai pikemminkin sen laajentuminen) 1941 oli katastrofaalinen briteille niin maalla, merellä kuin ilmassa. Syksyllä 1944 tuuli oli jo niin kääntynyt, että Saksa näytti lyödyltä (ennenaikainen arvio tosin), ja Britannian oli aika ottaa osaa Japanin lyömiseen myös merellä, Burmassa käytyjen maataistelujen lisäksi. Tästä kertoo ospreyn uudessa Fleet-sarjassa julkaistu Brian Lane Herderin kirjanen British Pacific Fleet 1944–45: The Royal Navy in the downfall of Japan (2023).

Winston Churchill halusi myös rakentaa uudelleen britti-imperiumin ja palauttaa sen arvovallan, eli amerikkalaisten mukaan lähtemiselle oli myös poliittisia perusteita, olkoonkin että Churchillin lisäksi Britannian poliittisessa tai sotilasjohdossa juuri kukaan muu ei siihen uskonut, sen verran musertava arvovaltatappio Singaporen antautuminen 1942 oli ollut. USA:n ylimmän laivastojohdon taholta tarjousta aluksi vieroksuttiin, Pearl Harbour kun haluttiin kostaa kokonaan omin voimin, mutta presidentti Roosevelt toivotti kaiken avun tervetulleeksi.

Marraskuussa Ceylonin Trincomaleen tukeutunut British Eastern Fleet jaettiin kahtia. Satamaan jäänyt osa sai nimen East Indies Fleet. Uusimmista lentotukialukista, taistelulaivoista ja pienemmistä aluksista koostunut British Pacific Fleet seilasi uuteen tukikohtaansa Australian Sydneyyn, pommittaen matkalla pariin kertaan japanilaisten miehittämiä Alankomaiden Itä-Intian öljynjalostamoja Sumatran saarella (operaatiot Meridian I ja II)

Brittilaivastolla olikin aika sopeutuminen Tyynenmeren sotaan sellaisena kuin sen suurempi liittolainen USA sitä kävi. Brittilaivat oli suunniteltu korkeintaan viikon mittaisiin operaatioihin, olihan imperiumilla tukikohtia ympäri maailmaan, ja pääasialliset viholliset perinteisesti olleet Atlantin/Pohjanmeren sekä Välimeren varsin pienillä merialueilla. Myös ilmastointi puuttui, mikä teki olosta tropiikissa tukalaa, tosin sellainen oli saattuetukialuksissa, eikä sitä toisaalta kaikissa jenkkialuksissakaan ollut.

USA oli sen sijaan jo 1900-luvun alusta varautunut sotaan Japania vastaan Tyynenmeren suunnattomilla ulapoilla. Laivoissa oli satsattu suuriin polttoainesäiliöihin ja "asuttavuuteen" (habitability), merisotilailla oli punkat, kun britit nukkuivat riippumatoissa kuin Nelsonin aikoina, ja moni muukin asia toimi modernimmin. 1944 US Navylla oli myös käytössään suuri joukko huoltoaluksia, jotka mahdollistivat taisteluoperaatiot jopa kuukausien ajan.

Sydney oli sekin kaukana sotatoimialueelta, joten eteen työnnetyiksi tukikohdiksi saatiin amerikkalaisilta Amiraliteettisaarien Manus, sekä Filippiinien Leyte-Samar. Britit ottivat keväällä 1945 amerikkalaisten rinnalla osaa maihinnousuun Okinawalle (operaatiot Iceberg I ja II) tehden ilmaiskuja japanilaisten lentokentille Riukiusaarilla ja Taiwanilla. Niskaan satoi kamikazelentäjien ohjaamia koneita, ja tappioita tuli, mutta apua oli siitä, että brittien lentotukialusten kannet olivat panssaroituja, toisin kuin amerikkalaisten.

Kun mukaan tulleita vahvistuksia oli koulutettu harjoitusammunnoilla Trukin saarroksiin jäänyttä japanilaistukikohtaa vastaan (operaatio Inmate), oli aika palata taisteluun, tällä kerralla Japanin pääsaarten rannikolle. Japania oli jo hyvän aikaa pommitettu raskailla pommikoneilla Mariaanien saarten tukikohdista käsin. Valmisteluna tulevaa maihinnousua varten amerikkalais-brittiläinen laivasto moukaroi nyt Japanin maaperää laivatykein ja ilmaiskuin. Tällä kertaa vastassa oli vain it-tykkien tulta, sillä Japanin sodanjohto oli päättänyt säästellä viimeisiä lentokoneitaan itse maihinnousun torjuntaa, piilottaen niitä usein kauaskin itse kentiltä.

Amerikkalaiset halusivat itse upottaa viimeiset satamissa viruvat Japanin sotalaivat (trauma Pearl Harbourista vaikutti suorastaan pakkomielteenä), joten briteille jäi maaliksi mm. soitintehtaan kiinteistö - sotilaallinen kohde, sillä puurakentamisen osaajat valmistivat siellä potkureita sotilaskoneisiin. Materiaalisia tuhoja enemmän tuotantoa tosin lamautti jo se, että työntekijät muun väestön tavoin pakenivat joukoin sotaa maaseudulle.

Taistelut jatkuivat Hirosimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista huolimatta aina 15. elokuuta saakka, jolloin keisari kuuluisassa radiopuheessaan kehotti kansakuntaa laskemaan aseensa. Brittiläisen laivasto-osaston amiraali oli mukana 2. syyskuuta allekirjoittamssa Japanin antautumissopimusta. Hänen laivastoonsa kuulunut kanadalaisalus HMS Uganda oli laskenut aseensa jo aiemmin: Kanadan hallituksen linjattua uudelleen laivastonsa palvelussopimuksia miehistö oli äänestänyt kotiuttamisen puolesta, ja laiva oli seilannut Kanadaan sodan vielä ollessa kesken.

Fleet-sarja on Osprey Militaryn uusin tulokas, vasta muutama osa ilmestynyt, kaikki 1900-luvun laivastoja käsitteleviä. Nähtäväksi jää, mennäänkö siinä myös vanhempiin aikoihin. Sivuja on 80, ja kuvituksena valokuvien ja laivastomuodostelmien kaavioiden lisäksi kaksi piirroskuvaa brittilaivoista jysäyttelemässä tykeillään.

Ilmasotaa ja puutarhanhoitoa

Taustaksi Michael John Claringbouldin Ospreyn Air Campaign -kirjalle Operation Ro-Go 1943: Japanese air power tackles the Bougainville landings (2023) on taas kerran palattava ensimmäiseen maailmansotaan. Sen tuloksena keisarillisen Saksan laajat siirtomaaomistukset Tyynellämerellä jaettiin niin, että Japani sai päiväntasaajan pohjoispuoliset saaret, ja brittiläiseen imperiumiin kuuluvat dominiot Australia ja Uusi Seelanti eteläpuoliset.

Japanin liityttyä sotaan 1941 se valtasi seuraavan vuoden alussa nopeasti Australian saamat alueet, jotka nykyään kuuluvat Papua-Uuteen-Guineaan ja Salomonsaariin, mukaan lukien Uuden Britannian, jonne se perusti eteen työnnetyn Rabaulin tukikohdan. 

Vuoden 1943 jälkipuolella Japani oli menettänyt aloitteen sodassa. Marraskuun 1. päivänä se lennätti Karoliineihin kuuluvalta Trukin (nykyiseltä nimeltään Chuuk) tukikohtasaarelta sinne ankkuroiduilta lentotukialuksilta Rabauliin hävittäjiä sekä syöksy- ja torpedopommittajia. Tarkoitus oli torjua liittoutuneiden eteneminen Uuden Guinean suunnalla lounaassa, mutta samana päivänä amerikkalaiset joukot nousivat maihin Rabaulista kaakkoon sijaitsevaan Bougainvilleen.

Vastaoffensiivi Uuteen Guineaan muuttui siis taisteluksi Bougainvillen sillanpääasemaa ja sitä tukevia meri- ja ilmavoimia vastaan. Kirja käsittelee pari viikkoa kestäneet ilmataistelut lento lennolta, mutten kertaa niitä tässä, riittäköön sanoa, että japanilaisosastojen palatessa aluksilleen Trukiin 13. marraskuuta ne olivat menettäneet vahvuudestaan 70 %. Tässä kuten muissakin molempien osapuolten lähteitä käyttäneissä ilmasotakirjoissa huomautetaan, että kumpikin osapuoli arvioi vihollisen tappiot roisisti yläkanttiin. Ilmeinen tappio tämä silti japanilaisille oli.

Populaarissa sotahistoriassa nämä mittelöt ovat jääneet melko lailla katveeseen, kuuluisampien samalla suunnalla käytyjen Guadalcanalin taistelujen, ja toisaalta samassa marraskuussa Tarawan atollilta alkaneen keskisen Tyynenmeren sotaretken väliin. Jälkimmäinen johti sitten 1945 käytyihin Iwo Jiman ja Okinawan taisteluihin sodan lopussa.

Kiintoisin luku on taas viimeinen, taistelun jälkeistä aikaa kuvaava. Tyynenmeren sota muistetaan japanilaisten fanaattisesta vastarinnasta viimeiseen mieheen keskisen Tyynenmeren saarilla käydyissä lyhyissä, mutta raa'an intensiivisissä taisteluissa. Suurimmalta osin amerikkalaiset kuitenkin ohittivat hankalimmat vastarintapesäkkeet tuhottuaan niissä olleet meri- ja ilmavoimat.

Näin kävi myös Rabaulin (ja Trukin) osalta, sillä liittoutuneet valtasivat vain Uuden Britannian länsipään, ja Bougainvillestakin vain saaren keskikohdan, molempien päiden jäädessä japanilaisille. Huollon katkettua, ja takaisinvaltauksen osoittauduttua mahdottomaksi, japanilaissotilaat alkoivat viljellä ruokansa itse, ja sadot tropiikissa lienevätkin olleet hyviä. 

Sodan päätyttyä japanilaiset antautuivat Australian sotilasjohdolle, olivathan alueet alunperin olleet Australian hallinnassa. Kaikkiaan alueella antautui 139300 japanilaissotilasta, yli viisi kertaa enemmän kuin australialaiset olivat arvioineet. Sotavankien kotiutus venyi pitkälle vuoden 1946 puolelle, mutta kuri säilyi, ja vankileireiksi muuttuneissa varuskunnissa alkoi upseerien johdolla koulutus siviiliammatteihin. Samalla militaristinen henki alkoi korvautua koulutuksen ihanteella, mikä palautti tappion kärsineiden ylpeyden ja pohjusti sodanjälkeistä jälleenrakennusta.

Loppuun tavanomainen valitus karttojen ja maantieteellisten kiintopisteiden laiminlyönnistä tällä eurooppalaisille varsin vieraalla alueella. Googlekartoista piti käydä tarkistamassa, että Australian ilmavoimien (RAAF) pommikoneiden käyttämä Kiriwinan tukikohta sijaitsi Trobriandsaarilla.

P.S. Nippelitietona se, että taistelut olivat debyytti Yhdysvaltain viimeiselle syöksypommittajamallille, varsin paljon haukutulle Curtiss SB2C Helldiverille.

Jalkaväkimuseo

Yksi aselajimuseoistamme, Jalkaväkimuseo, sijaitsee vanhalla kasarmilla Mikkelissä.

Kun oli ensin saatu alustava esitys museon tehtävästä ja toiminnasta kaikki Mannerheim-ristin ritarit esittelevässä ritarisalissa...

alkoi erinomainen opastus halki sotahistorian, alkaen vuoden 1918 veljessodasta.

Kirjoista tuttu punaisten rakentama Varkauden tykki oli täällä, en ollut ajatellut että se on todella jäljellä.

Konekivääriä kutsuttiin tuolloin vielä kuularuiskuksi.

Talvisota 1939-40. T-26:n moottori pärähti käyntiin kun kävijä tuli sen lähelle.

Summan taistelijoiden kuuluisuutta saanut kypärä.

Jatkosodan tulitoimintaaa ja juoksuhautoja korsuineen.

Venäläistankkien kohtalo Kannaksen torjuntataisteluja 1944 kuvaavassa dioraamassa toi mieleen Ukrainan 2022. Tässä kuten muissakin dioraamoissa oli valoja ja ääniä.

Lapin sota.

Museo käsitti myös toisen rakennuksen, sen näyttely käsitti historiaa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan.

 Porrassalmen taistelu 1789 oli paikallista sotahistoriaa, se käytiin nykyisen Mikkelin alueella.

Yksi autonomian ajan tarkk'ampujapataljoonista sijaitsi Mikkelissä.

Lisäksi näyttelykäsitteli mm. suojeluskuntia...

suomalaista SS-pataljoonaa...

sotilaskotitoimintaa...

ja YK-joukkoja.

Paljon oli siis nähtävää ja opastus asiantunteva. Pihalla oli vielä komsomolets-vetovaunu pst-tykkiä hinaamassa.

.

Päämajamuseo

Suomena armeijan päämaja toi Mikkelissä vuosina 1939-40 ja 1941-44. Päämajamuseo juontaa juurensa vuoteen 1974, jolloin Mannerheimin työhuone avautui yleisölle. Sittemmin museo on useampaan otteeseen laajentunut ja toimii yhdessä Sodan ja rauhan keskus Muistin kanssa.

Suomen sodan ajan johto.

Päämajan operatiivisen osaston maavoimatoimiston karttahuone toi mieleen Lontoon vastaavan, josta tosin johdettiin sotatoimia ympäri maailman, täällä vain Suomen itärajalla.

Johtamisessa viestiaselajilla on keskeinen tehtävä. Päämajan tietoliikennettä palveli viestikeskus Lokki läheisen Naisvuoren uumenissa. 

Salakirjoitus oli viestinnässä välttämätöntä.

Kaikkein pyhin näyttelyssä on toki marsalkka Mannerheimin työhuone.

En nyt rohkene sanoa että tämä oli toiseksi pyhin, mutta...

.

Sodan ja rauhan keskus Muisti

Muisti toimii samassa entisessä koulurakennuksessa kuin aikoinaan Suomen armeijan päämaja ja nykyään Päämajamuseo. Näyttelyt limittyvät toisiinsa, mutta tässä postauksessa vain Muistin näyttelystä.

Vierailun aluksi toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen esitteli Muistin toimintaideaa ja syntyvaiheita. Keskus avautui yleisölle vuoden 2021 kesällä.

Koska Muisti on pääosin virtuaalinen elämys, eivät valokuvat tee sille oikeutta, mutta muutama kuva tähän kuitenkin.

Tarinoitaan kertoivat elävöitettynä suomalaiset piiasta presidenttiin, niin sotilaat kuin siviilit, kuten Muistin idea on.

Taisteluihin olisi saanut tuntumaa VR-laseilla, mutta itsellä on niistä sen verran pyörryttäviä kokemuksia että jätin muille.

Toisen maailmansodan väestötappiot havainnollistettuina. Neuvostoliitto ja Kiina johtavat kirkkaasti.

 

Kosketusnäytöt olivat suuria ja helppokäyttöisiä.

Aivan esineetön ei Muistinkaan näyttely ollut. Puvut ovat lainassa muista museoista, omia kokoelmia ei keskuksella ole.

Evakkokuorma ja -kertomuksia.

Evakkoon joutuivat kanatkin.

Sanapilvi kenttäpostissa kulloisinakin sotavuosina eniten puhuttaneista asioista. Kenttäpostia kuljetettiin kerrassaan miljardi lähetystä.

Sotaa kuvina.

Sodasta rauhaan.

Pömpeleissä saattoi syventyä eri aiheisiin sodanjälkeisessä maailmassa.

Näyttelyn loppuunhan pitää keksiä aina jotain hauskaa. Muistissa sai kuvauttaa pärstänsä muiden kävijöiden joukkoon.

.