Uusia militariasarjoja (7)

Paul L Dawson: The Armies of the French Revolution: Uniforms and Equipment (2025)

Sotilaspukukirjallisuudessa Napoleonin sodat on aika kilpailtu genre, tuosta länsimaisten uniformujen kultakaudesta kun on valtava määrä kirjallisuutta. Brittiläinen Paul L. Dawson on kuitenkin urakkaan tarttunut, menemällä alkuperäislähteiden äärelle Ranskan sota-arkistoon kahlaamaan läpi rykmenttien vuosittaisia raportteja vaatetuksesta ja varustuksesta. Kaikkea ei ole käyty läpi, vaan Dawson esittelee otannalla joitain kymmeniä osastoja, ja toki vallankumousaikana raportointi ei aina säilynytkään.

Tuloksena on sitä hardcorempaa uniformologiaa, yksityiskohtaisia listauksia hatuista, takeista, liiveistä, housuista ja kengistä, joita sotilailla oli tai pikemminkin puuttui. Vähän turhan hapokasta itselleni, joten katsotaan mitä kuvitus kertoo. Mukana on muutamia alkuperäisiä hattuja, takkeja ja housuja, kiitettävästi useammasta kulmasta kuvattuna (kuten meilläkin tehtiin kun tekstiilikonservaattorin kanssa inventoimme ja pakkasimme sotilaspukuja muuttoa varten), mutta ei alkuunkaan niin paljon kuin olin toivonut. Pukukappaleet ovat kaikki peräisin ranskalaisen keräilijän ja kauppiaan Bertrand Malvauxin kokoelmasta.

Alkuperäiskuvitus on painatukseltaan korkeatasoista, tosin suurimmalta osin eri ratsuväen lajeista (rakuunat, husaarit jne.). Käsittämätöntä kyllä, piirrosten tekijöitä ei kerrota, ei myöskään mistä kokoelmasta ne ovat peräisin - kontekstista päätellen kait sitten Ranskan sota-arkistosta.  

Lopputulema on vähemmän yllättävästi, etteivät pukuohjesäännöt, säilynyt dokumentaatio ja aikalaiskuvitus kauhean hyvin aina mätsää. Näin on vanhojen aikojen kohdalla aina, ja varsin Ranskan vallankumouksen alkuvuosina. Vuoden 1793 yleistä asevelvollisuuta (levée en masse) seurasi vuoden 1794 alussa yhdistäminen (amalgame), jossa valkotakkinen vanha armeija sulautettiin osaksi uutta sinitakkista armeijaa 1:2 periaatteella. 

Tämä vallankumouksen ahjossa taottu armeija antoi sitten Napoleonille sen aseen, jolla hän voittonsa voitti niin kauan kuin niitä riitti. Ensimmäisen keisarikunnan vormuista Dawson näyttää julkaisseen  puolen tusinaa vastaavaa kirjaa kuin tämä.

 

Kalparitarin vihkisormus

Vuonna 1928 Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin kirjattiin neitien Ebba ja Lovisa Wulffin lahjoituksena kultainen vihkisormus. 

Sisälle on kaiverrettu vihkiparin nimikirjaimet G:A:H: ja C:B:B: Kyseessä olivat lahjoittajien äidin vanhemmat Gustaf Adolf Hobin (1764-1824) ja Christina Beata Böcker (1782-1853), jotka vihittiin 6. huhtikuuta 1800. Ikäeroa parilla oli siis saman verran kuin morsiamella ikävuosia, eli 18.

Gustaf Hobin aloitti sotilasuransa vänrikkinä 1788 Kustaa III:n sodan (1788-90) alussa. Hobin osallistui Porrassalmen, Kilpikosken ja Parkuinmäen taisteluihin, joissa viimeksi mainitussa haavoittui ja joutui venäläisten vangiksi, ollen tuolloin luutnantti arvoltaan. Vapaus koitti 1793 ja sen myötä myös ylennys kapteeniksi ja Miekkaritarikunnan ritariksi. Ruotsin armeija soti Kustaan sodan m/1779 univormuissa, ja Hobin kantoi tuolloin Pohjanmaan rykmentin asetakkia. Myös sen lapsenlapset lahjoittivat museolle, mutta jo 1800-luvun puolella.

Malli 1779 perustui edellisvuonna käyttöön tulleeseen, kuninkaan itsensä suunnittelemaan ns. kansalliseen pukuun (nationella dräkten). Museoviraston kuvakokoelmissa on 1890 tehty kopio Carl Gustav Roosin aikalaispiirroksesta, joka kuvaa Pohjanmaan rykmentin sotilasta.

Sotilasuransa jälkeen Hobin, paitsi avioitui, myös viljeli tilojaan Jurvassa, teki mm. aloitteen Jurvan kirkon rakentamisesta ja toimi Suomen Talousseurassa. Hän kuoli toimiessaan Pietarsaaren tullinhoitajana, mutta halusi tulla haudatuksi Jurvaan. Kirkon vieressä onkin komea hautamuistomerkki tälle uskolliselle jurvalaiselle, nimeltäänkin "kalparitarin hautamuistomerkki".

Kuva: Kyösti Koivuniemi, Visit Seinäjoki Region 

Gustavin ja Christinan tytär  Lovisa Aurora Hobin (1819-1873) avioitui turkulaisen hienotaeseppämestari Karl Johan Wulffin (1824-1898) kanssa. Lapsista Ebba Elisabeth (1858-1935) ja Lovisa Christina (1856-1940), "fröknarna Wulff", eivät koskaan avioituneet, Lovisan Geni kertoo työskennelleen kansakoulun opettajana. Sisarukset osoittivat kiitettävää kulttuuritahtoa lahjoittamalla museoon kauniin sormuksen lisäksi myös arvokkaan lisän sotilaspukukokoelmaan.  

Ensimmäisen maailmansodan uniformuja

Kymmenen vuoden takaisella Youtube-kanavalla esiteltiin myös sotaa käyneiden maiden sotilaspukuja, tässä kooste niistä.

Itävalta-Unkari.

Serbia.

 Saksa.

 

 Venäjä.

 Romania.

 

 Turkki.

Belgia.

Ranska.

Iso-Britannia.

Lisään jos muitakin löytyy.

Suomen sodan sotilaspukuja

Suomen sodan 210-vuotismuistelu on ymmärrettävästi jäänyt sisällissodan muistovuoden varjoon. Kaksisataa ja kymmenen vuotta on joka tapauksessa syksystä jolloin suomalaiset rykmentit taistelivat viimeiset taistelunsa Suomen maaperällä Ruotsin lipun alla.  Alla kaikkien suomalaisrykmenttien sotilaspuvut Turun museokeskuksen arkiston kuvatauluina (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Syksyllä 1808 olivat univormut epäilemättä jo melko rähjääntyneitä.

Turun läänin rykmentti, Pohjanmaan rykmentti, Karjalan jääkärijoukko, Kajaanin pataljoona, Suomen kadettikunta, Savon rykmentti, Vaasan rykmentti

Uudenmaan jääkäripataljoona, Hämeen rykmentti, Uudenmaan jalkaväkirykmentti, Karjalan rakuunat, Uudenmaan rakuunat

Porin rykmentti, Savon jääkärit, Suomen tykistö

Itse sotilaspukuja ei museon kokoelmissa Suomen sodan ajoilta juurikaan ole. Turun linnan raha- ja mitalikabinetissa on kuitenkin esillä tämä Gustaf Adolf Finckenbergille kuulunut Turun läänin rykmentin takki.

.

Uusia militariasarjoja (3)

Tai no uusi ja uusi, ranskalaisen Histoire & Collections -kustantamon Officers and soldiers -sarja on ilmestynyt jo ainakin vuosituhannen vaihteesta asti, mutta koska vauhtiin päästiin ja trilogia, niin käsitellään sitäkin tässä.

Kaksia aivan ensimmäistä osaa kertoivat, voitteko uskoakaan, Unionin ja Konfederaation sotilaita, mutta sittemmin on pysytty tiukasti Ranskassa. Sarja on jo liian laaja kaikkien osien luettelemiseen, mutta painopiste on ollut kuningasvallan ja Napoleonin sotien ratsuväessä, sekä Napoleonin kaartinjoukoissa. Maailmansotia on käsitelty parin niteen verran kumpaakin.

Kirjoissa on huikea määrä piirroksia, jotka ovat täynnänsä pikkutarkkoja yksityiskohtia. Sotilailla on vain mannekiinin rooli, kuvattuina jäykästi suoraan edestä tai sivusta. Informaation määrässä nämä voittavat Ospreyn läpyskät mennen tullen. Itse asiassa skeptisempi alkaa epäillä miten tarkkaan jokainen nappi ja nauha voidaankaan tietää? No, uskotaan että kaikki Ranskan armeijan pukuohjesäännöt 1600-luvulta alkaen ovat tallella, mutta silti sitä miettii miten millin tarkasti niitä noudatettiin.

Uniformologian raskasta sarjaa.

Saksan Itä-Afrikka sodassa ja populaarikulttuurissa

Jatkona taannoiselle postaukselle Saksan siirtomaajoukoista kirjanen jo vuosikymmenen takaa, 2002 ilmestynyt Armies in East Africa 1914-18, kirjoittajana Peter Abbott ja kuvittajana Raffaele Ruggeri.

Saksan Itä-Afrikan joukkoja (Schutztruppe) johtanut kenraali von Lettow-Vorbeck onnistui johtamiensa saksalais- ja afrikkalaisjoukkojen (askari) avulla torjumaan ympärysvaltojen operaatiot sodan lopuun asti, vieläpä siirtämään sotatoimet vihollisten siirtomaiden alueelle. Suurimpana vastuksena kummallekin osapuolelle olivat hankala maasto ja trooppiset taudit, joiden aiheuttamat menetykset olivat taistelutappioihin verrattuna moninkertaiset.

Sotaretken erikoisimpia tapahtumia olivat mm. Tangan taistelu, jossa pesistään häirityt mehiläiset kävivät kummankin osapuolen kimppuun, ja yritys lähettää Euroopasta huoltotäydennyksiä saksalaisjoukoille ilmalaivalla (Das Afrika-Schiff ), se tosin joutui kääntymään takaisin Sudanin kohdalla.

Itse kirjaan palatakseni se sisältää lyhyen selostuksen sotatoimista, sekä väripiirroksina esimerkkejä Saksan, Britannia, Belgian ja Portugalin joukkojen sotilaspuvuista - kaksi viimeksimainittua siksi että Saksan Itä-Afrikkahan rajautui Belgian Kongon ja Portugalin hallitsemaan Mosambikiin.

Aihetta koskevasta suomennetusta kirjallisuudesta tulee mieleen vain William Boydin romaani Jäätelösota. Ehtikö Corto Maltese koskaan Saksan Itä-Afrikkaan saakka? Ainakin nuori Indiana Jones taisteli siellä TV-sarjansa jaksossa Oganga, The Giver and Taker of Life. Kaikkein tunnetuin populaarikulttuurin tuotos on tietysti elokuva Afrikan kuningatar, jossa Humphrey Bogart ja Katharine Hepburn ikimuistettavasti upottavat fiktiivisen saksalaisen tykkiveneen Königin Luisen. (Elokuvasta löytyy Youtubessa myös legoversio.)

Kolmannen tasonsa tarina saa Katharina Hepburnin kirjassa Afrikan kuningatar eli Miten menin Afrikkaan Bogartin, Bacallin ja Hustonin kanssa ja olin tulla hulluksi (suom. 1988). Se kertoo miten tehtiin elokuva, joka kertoi fiktiivisistä tapahtumista oikean sodan aikana. Vai onko tässä jo neljäs taso?

Saksan siirtomaajoukkoja ja muuan fiktiivinen kolonisaatioyritys

Jälleen vormukirja 1800-luvulta, tosin ulottuen 1900-luvun puolelle eli aiheena ovat keisarillisen Saksan siirtomaajoukot, niin saksalaiset kuin kolonioista värvätyt. Kirjanen on Alejandra de Quesadan kirjoittama ja Stephen Walshin kuvittama ja nimeltään Imperial German Colonial and Overseas Troops 1885-1918.

Saksa ehti mukaan kilpajuoksuun siirtomaista varsin myöhään ja sille jäikin lähinnä rippeitä, Afrikasta nykyiset Togo, Kamerun, Namibia sekä Tansanian, Ruandan ja Burundin muodostama Saksan Itä-Afrikka. Kiinassa Saksan lippu liehui Tsingtaon satamakaupungissa sekä koko joukolla Tyynenmeren saaria, jotka sittemmin nousivat otsikoihin toisessa maailmansodassa niiden jäätyä ensimmäisen maailmansodan seurauksena Japanin hallintaan.

Joidenkin edellämainittujen paikkojen saksalainen historian vaihe saattoi teille olla ennestään tuttu, ja ainakin sotahistorian harrastaja on selvillä siitä miten muiden kolonioiden kukistuttua ympärysvaltojen offensiiveihin,  Saksan Itä-Afrikka piti puoliaan sodan loppuun asti ja antautui vasta sodan Euroopassa päätyttyä.

Päivitys:

Tämän postauksen alkuperäisessä versiossa kerrottiin kirjan tietoiskulaatikossa mainitusta yrityksestä perustaa siirtokunta Klein Curacaon saarelle, mutta asian tarkempi tutkiskelu osoitti de Quesadan joutuneen nettihuijauksen uhriksi: tieto perustui vain virheelliseen väitteeseen englanninkielisessä Wikipediassa! Asia, josta sietäisi ottaa opikseen niin Ospreyn kuin itsenikin.

Uskomuksia 1800-luvulta

Yhdysvaltain sisällissodan puhjettua keväällä 1861 presidentti Abraham Lincoln kutsui osavaltioiden nostoväestä (militia) vapaaehtoisia kukistamaan etelävaltioiden kapinaa. Optimistisesti palvelusajaksi määriteltiin vain 90 päivää - myöhemmin kesällä värvätyille se oli jo 3 vuotta.

Näistä 3 kk vapaaehtoisista on Ron Field kirjoittanut Ospreyn Men-at-Arms-sarjaan kirjasen Lincoln's 90-Day Volunteers 1861: From Fort Sumter to First Bull Run. Itse asiassa melkoisen kuivahko vormukuvaus, joita sodan osapuolten (ja varsinkin Konfederaation) vermeistä Osprey on suoltanut jo varsin paljon, eikä olisi ollutkaan bloggauksen arvoinen ilman paria mieleen jäänyttä detaljia.

Sivulla 33 on nimittäin valokuva sotilaasta (sotilaiden studiopotretteja on sisällissodan ajalta säilynyt valtavat määrät) tyttärensä kanssa. Tytön hiukset on leikattu lyhyiksi, ja kuvatekstin mukaan tämä voi tarkoittaa hänen olevan toipilas, koska "hiusten leikkaamisen uskottiin laskevan kuumetta". Mielenkiintoinen uskomus, josta en ollut kuullutkaan, olikohan tuollainen käsitys joskus vallalla Suomessakin?

Terveyteen liittyi myös sotilaspukujen yksityiskohta, takin alla käytetty leveä flanellinen kangasvyö, joka kiedottiin vatsan ympäri torjumaan ripulia, koleraa ja muitakin vatsaan liittyviä sairauksia. Tämäkin käsitys tuli minulle puskasta, vaikka alaviitteen mukaan tapa oli käytössä useammassakin armeijassa. Kirjoittajan mukaan vyöstä saattoi olla hyötyäkin, tiukasti kiedottuna se tuki alaselkää.

Ehkä voisi kirjata kolmannenkin tiedonsälän. Yhden ennallistuspiirustuksen taustana on Yhdysvaltain kongressin rakenteilla oleva kupoli, ja kas, sitä todella korotettiin noihin aikoihin.

Rooma ja sen vastustajat

Olin varma, että Amerikan vapaussodan, Napoleonin sotien, 1800-luvun ja ensimmäisen maailmansodan sotilaspuvuista kertovien Lorenz Books -kustantamon julkaisujen jälkeen olisi ollut vuorossa toinen maailmansota. Eipä ollutkaan, vaan ilahduttavasti harpattin ajassa taaksepäin ja oikein reilusti, nyt on tullut ulos kirja nimeltä An Illustrated Encyclopedia of the Uniforms of the Roman World - A detailed study of the armies of Rome and their enemies, including the Etruscans, Samnites, Carthaginians, Celts, Macedonians, Gauls, Huns, Sassanids, Persians and Turks. Turkkilaiset? Kyllä, Rooman keisarikunta jatkui Konstantinopolin kukistumiseen saakka vuonna 1453, joten mukana ovat myös Bysantti ja sen moninaiset viholliset osmaneihin asti.

Kirja koostuu Rooman historian esittelystä aikakausittain, niihin liittyvistä aikajanoista sekä hulppeasta määrästä ennallistuspiirustuksia selittävine teksteineen. Muista sarjan kirjoista sanottu pätee tähänkin, kunhan muistaa ettei käytettävissä nyt ole ollut valokuvia ja sotilaspukuohjesääntöjä, vaan lähteinä ovat olleet fragmentaariset arkeologiset löydöt ja usein vaikeatulkintaiset kuvalliset esitykset.

Esimerkkinä jälkimmäisistä on jälleen kerran Bayeuxin tapetista tuttu rengashaarniskan rintamuksen kuvio, joka mahdollisesti esitti auki roikkuvaa kasvojen suojana ollutta rautapaidan osaa (tai sitten ei, asiasta on kiistelty pitkään), mutta on tässä taas piirretty funktioltaan käsittämättömäksi nahkahihnaksi.

Mielenkiintoista kyllä tunnistin  useita kuvaa hieman muunnelluiksi kopioiksi Ospreyn taiteilijoiden töistä. Näitä esikuvia ei ole mainittu, eikä kirjassa ole sen puoleen minkäänlaista lähdeluetteloakaan. Ehkäpä tekijänoikeuksia ei loukata piirtämällä sama hahmo hieman eri asentoon.

Jos tähän saadaan jatkoksi Euroopan keskiaikaa ja uuden ajan alkua esittävät opukset niin aika hyvä sarja olisi koossa.

Suojeluskunta- ja lottanäyttely Liedon Vanhalinnassa

Liedon Vanhalinnan museossa vietettiin viime keskiviikkona jo perinteistä museon ja Arma Aboan yhteistyönä toteutetun näyttelyn avajaisia. Tällä kertaa aiheena ovat olleet suojeluskunta- ja Lotta Svärd -järjestöt ja niiden esineistö. Vain hieman yli 20 vuotta toimineet, mutta Suomen historiaan suuresti vaikuttaneet järjestöt jättivät jälkeensä paljon erilaista asiakirja-aineistoa ja esineistöä, joita asialleen omistautuneet keräilijät ovat sittemmin kokoelmiinsa koonneet. Tässä muutamia näytteitä.

Samana iltana avattiin myös Vanhalinnan ns. härkätallissa taiteilija Rauno Luttisen maalauksia esittelevä näyttely.

Vanhalinna on auki yleisölle sunnuntaisin klo 13-16, ja ryhmille sopimuksen mukaan.

Leskikuningattaren henkirykmentti

J.E.O. Screeniltä (1939-2009) ilmestyi postuumisti vuonna 2010 kirja Leskikuningattaren henkirykmentistä, The Queen Dowager's Life Regiment in Finland 1772-1808. Ruotsiksi joukko-osasto tunnettiin nimellä Änkedrottningens livregemente. Rykmentti perustettiin värvätyksi joukko-osastoksi vuonna 1742, ja kantoi ajan tavan mukaan komentajansa Hamiltonin nimeä. Myöhemmin se tunnettiin myös Lillieswärdin ja von Liewenin rykmenttinä.

Rykmentin upseeriston tuki oli tärkeä Kustaa III:n vallankaappaukselle 1772, ja siitä pitäen rykmentti sai kunnian kantaa Leskikuningattaren henkirykmentin nimeä. Tuo leskikuningatar oli Kustaa III:n äiti ja Preussin kuninkaan Fredrik Suuren sisar Loviisa Ulriika (1720-82), josta tässä kuva leskeysvuosiltaan:


Kuva: Wikimedia Commons

Ruotsin maa-armeija koostui kolmenlaisista joukoista: ruotuväestä, värvätyistä kokoaikaisista sekä värvätyistä osa-aikaisista. Näistä ruoturykmentit muodostivat enemmistön. Leskikuningattaren lisäksi Suomessa oli vuoden 1808 sodan syttyessä kaksi muuta värvättyä kokoaikaista rykmenttiä, Jägerhornin ja Adlercreutzin, ja myös Suomen tykistörykmentti kuului samaan kategoriaan. Savon ja Karjalan jääkärit olivat värvättyjä osa-aikaisia, ne kokoontuivat harjoituksiin kesäisin, mutta elättivät itsensä renkeinä jne. Värvätyt kokoaikaiset jalkaväkirykmentit oli tarkoitettu ensi sijassa linnoitusten varuskunniksi, ja sellaisena Leskukuningatarkin palveli Sveaborgissa (Suomenlinna) vuodesta 1753 lähtien.

Mitä itse kirjaan tulee, niin tunnustan lukeneeni alkupuolen kuvaukset upseeristosta, aliupseeristosta ja miehistöstä ns. kursorisesti, ja keskityin enemmän arkielämän (daily life), koulutuksen (training), ja sodanaikaisten tapahtumien (active service) osuuteen. Noloa kyllä, niistäkin jäi päällimmäisenä mieleen vain pari musiikkiin liittyvää seikkaa, kuten se, että Bernhard Henrik Crusellin (1775-1838) kerrotaan poikasena soittaneen klarinettia rykmentin orkesterissa. Rykmentti soitti myös ensimmäisenä Suomessa sittemmin porilaisten marssina tunnettua marssia, joka vielä Suomen sodan aikaan tunnettiin siitä syystä nimellä Leskikuningattaren marssi.

Takakansi kertoo kirjan paljastavan, että rykmentti oli "competent unit which merited a better fate". Tämä viittaa Sveaborgin antautumiseen. Ilmeistä olikin, että rykmentin sotilaat olisivat halunneet jatkaa taistelua, toisin kuin sen komentaja.

Kirjaa aasinsiltana käyttäen on nyt aika mennä asiaan ja esitellä yksi Turun museokeskuksen sotilaspukukokoelman harvinaisuuksista, Leskikuningattaren rykmentin takki M1779:

Takki on Kustaa III:n käyttöön ottaman ns. kansallisen puvun mallia, jollaiseksi sen helposti olkapäiden koristeista tunnistaa. Itse uniformut eivät järin käytännöllisiä olleet, ja niistä luovuttiin kuninkaan kuoltua. Takin väri on tummansininen (melkeinpä musta) ja käänteet (engl. facings) vaaleanpunaiset. (Kirjan kannessa on kuvattuna Suomen sodan aikainen malli.)

Takki oli aikoinaan esillä muutaman vuoden Suomenlinna-museon perusnäyttelyssä, mutta kovin pitkäänhän vanhoja tekstiilejä ei esillä voi pitää, joten se on palautettu nyttemmin museomme säilytystiloihin.

Turun rykmentin sotilaita vuonna 1765 (3)

Kolmannen kuvan sotilas on trumslagare eli rumpali. Heitä oli aina kaksi jokaista jalkaväkikomppaniaa kohden, lyömässä tahtia taktiikan vaatimalle muodostelmamarssille.

Krigsarkivet Uniformsritningar Serie 1: Jacob Gillberg; svenska och finska uniformer.

Rivisotilaasta rumpalin erottavat hihojen kirjailu ja olkapäiden "pääskysenpesät", joista jälkimmäiset kuuluvat sotilasmuusikon asuun vielä nykyäänkin. Kuten aiemmilla hahmoilla, myös hänellä on jalkaväen sivuase, jalkaväkimiekka eli hukari (huggare). 1700-luvulla muotiin tuli kaareva, sapelimainen malli, ja Ruotsin armeijalle kaareva hukarimalli vahvistettiin vuonna 1748. Säilää lyhennettiin v. 1757, jonka vuoden mallina tämä ase myöskin tunnetaan. Turun museokeskuksen kokoelmissa nitä on useita.

Itse asiassa rumpaleille oli tuolloin vahvistettu ihan omakin sivuasemalli, suorateräinen metsästysmiekka eli hirschfängare. Kaikissa Gillbergin piirroksissa rumpaleilla on kuitenkin samanlainen musketöörin hukari. Messinki yleistyi kahvan materiaalina eurooppalaisissa miekoissa 1700-luvulla. Sitä ennen ne olivat yleensä rautaa.

Miekka on sotilaan symboli, ja melkeinpä sellaisina nämä 1700-luvun hukarit täytyy nähdä. Lähitaistelussa pistimellä varustelulla musketilla ylsi luonnolllisesti kauemmas, joten hukarin arvo aseena oli varsin vähäinen. Ennen Suomen sotaa se otettiinkin pois useimmilta jalkaväkisotilailta.

Entäs sitten rumpu? Museomme kokoelmissa on myös sellainen...

...perimätiedon mukaan "Turun läänin rykmentille kuulunut", mutta mene ja tiedä. Ainakin nuo kylkeen maalatut aakkoset ovat aina olleet minulle arvoitus.

Turun rykmentin sotilaita vuonna 1765 (2)

Sarjan seuraavassa kuvassa on soldat med gevär.


Krigsarkivet Uniformsritningar Serie 1: Jacob Gillberg; svenska och finska uniformer.

1700-luvun jalkaväkimusketit eivät suuresti poikenneet toisistaan. Sen verran yksityiskohdat vaihtelivat, että on tapana puhua eri vuosimalleista. Kuvan vuonna modernein malli oli M1762, sellainen on myös Turun museokeskuksen kokoelmissa.

Piipunsuuhun kiinnitettävä sokkapistin pidensi pitkää asetta entisestään.

Lähikuva pistimen kiinnittämisestä. Sokka pujotettiin piipunsuuhun oikeasta kohdin, käännettiin ja varmistettiin siipiruuvilla.

Huomionarvoista on myös latauspuikko. Aiempi puinen malli oli tässä vaiheessa korvattu kestävämmällä teräksisellä.

Turun rykmentin sotilaita vuonna 1765 (1)

Ruotsin sota-arkistossa säilytetään Jacob Gillbergin piirroksia Ruotsin armeijan rykmenteistä vuonna 1765. Turun läänin ruotujakoisesta jalkaväkirykmentistä on kolme piirrosta, niistä ensimmäinen soldat med hillebard, oikeastaan aliupseeri pertuskoineen:


Krigsarkivet Uniformsritningar Serie 1: Jacob Gillberg; svenska och finska uniformer.

Aliupseeripertuska (joskus myös nimellä ristikivääri eli korsgevär tunnettu) periytyi esinemuotona myöhäiskeskiajan salkoaseista. Turun museokeskuksen kokoelmissa on niitä muutamia, myös yksi kokonaisena säilynyt:

Aseeksi ei tästä vehkeestä enää juuri ollut, vaikka saattoi sillä tietysti kalauttaa vastustajaa kuten millä seipäällä hyvänsä.

Terän kiinnitys on varmistettu kahta puolta ns. kiskoilla. Ne suojasivat myös vartta esim. miekaniskuilta. Maalinjäämistä päätellen varsi on alkuperäinen. Salkoaseet ovat usein museossa uudelleen vartettuja.

 Mielenkiintoista kyllä, tämän pertuskan alakappale oli säilynyt.

Varren alapään kärki suojasi vartta kulumiselta, ja ainakin teoriassa varren katkettua tarjosi "varaterän" jolla puolustautua. Nämä kärjet tunnettiin jo antiikin aikana, ja esim. Kreikassa niillä oli leikkisä nimi "liskontappaja".

Miniatyyri Suomen sodan sotilaasta

Toissaviikkoisen antiikkiteeman jatkoksi miniatyyri Turun museokeskuksen kokoelmista. Kooltaan 7 x 6 cm maalauksen mallina on ollut kapteeni Henrik Johan Finckenberg (1776-1859). Tämä Turun läänin rykmentin upseeri osallistui Siikajoen ja Ruonan (Salmen) taisteluihin ja sai ansioistaan Miekkaritarikunnan kunniamerkin 1809. Sodan jälkeen hän palasi Lokalahden Palkkisten kartanoon, jossa asui kuolemaansa saakka.

Kuvassa Henrikillä on 1800-luvun alun univormu ja hulmuava empirekampaus. Palanen tummia kutreja on säilynyt miniatyyrin takana:

Emme tiedä miniatyyrin maalaajaa tai maalausaikaa, mutta kehyksen on valmistanut Turussa 1803-17 toiminut kulta- ja hopeaseppä Gabriel Holming. En ole miniatyyrien(kään) asiantuntija, joten kysyin etevämmältä kollegalta. Kävi ilmi, että näin suurikokoiset miniatyyrit ovat yleensä miesten lahjoja naisille, eivät tarkoitettuja kannettavaksi mukana (vaikka sekin oli mahdollista) vaan säilytettäväksi telineellä kaapin päällä. Naiset taas antoivat miehille pienempiä kuvia, joita kannettiin takin sisällä sydämen kohdalla - myös niissä saattoi olla kuvan henkilön hiustupsu.

Miniatyyri saattoi olla lahja Henrikin äidille, mikä selittäisi sen myöhemmän periytymisen. Museon kokoelmiin esine on tullut Henrikin veljen tyttärentyttären lahjoittamana.

Kuvat: TMK

Karjalan jääkäreitä Suomen sodasta

Jälleen kuva teoksesta Kulturhistoriska bilder, utgifna på föranstaltande af bestyrelsen för Åbo stad historiska museum (1910), esittäen Karjalan jääkärijoukon (Karelska jägarecorpsen) kahta upseeria, kapteenia (vasemmalla) ja luutnanttia (oikealla). Ruotsin armeijan suomalaisten rykmenttien asepuvun värinä oli tuolloin harmaa. Päähine vasemmalta ylös laelle ulottuvine käänteineen muistutti itävaltalaisten jääkärijoukkojen "korsikalaishattua" (Korséhut). Upseerit kantoivat vasemmassa käsivarressaan valkoista nauhaa muistona Kustaa III:n vallankaappauksesta vuonna 1772.

Painokuva perustuu akvarelliin, jonka 7. Hämeen tarkk'ampujapataljoonan museo lahjoitti Turkuun kun pataljoona lakkautettiin 1901.

Napoleonin Egyptinretki (1)

Napoleon's Egyptian Campaigns 1798-1801 on Ospreyn vanhempaa vuosikertaa ja ilmestyi Men-at-Arms-sarjassa jo vuonna 1978. Aikajanan jälkeen kirjanen keskittyy taistelevien osapuolten sotilaspukuihin. Mamelukit on jätetty vähemmälle ja colour platet jaettu tasan ranskalaisten ja brittien kesken.

Koska ranskalaisten yhteydet kotimaahan katkesivat heti saapumisen jälkeen Abukirin meritaistelun vuoksi, oli selvää että heidän oli pian viriteltävä vormujaan miten parhaiten taisivat. Tässä näkyy mennyn usean kokeilun kautta. Kevyet puuvillapuvut havaittiin kylmiksi aavikon öissä, joten niiden jatkeeksi oli hankittava mantteli. Puuvilla kului myös äkkiä, joten jälleen palattiin villaan. Takinvärejäkin oli lopulta melkoinen kirjo. Omintakeisin keksintö oli tupsulla varustettu nahkainen lippis, jollainen näkyy kansikuvan oikeanpuoleisen hepun päässä. Briteillä huoltolinjat toimivat koko ajan eikä paikallisten varianttien luomiseen ollut aihetta.

Vanhempaa vuosikertaa ovat luonnollisesti myös kirjan tekijät. Kirjoittaja Michael Barthorpin kerrotaan olleen eläkkeellä brittiarmeijasta vuodesta 1968 lähtien, ja niiltä main on kuvioissa ollut kuvittaja Gerry Embletonkin.

Vahdinvaihto Whitehallissa

Britanniassa on kaksi kaartin ratsuväkirykmenttiä, joiden päivittäinen vahdinvaihto (ma-la klo 11, su klo 10) Whitehallissa on suosituimpia turistinähtävyyksiä. Naislukijoille selvennykseksi, että punatakkisten rykmentti on Life Guards ja sinitakkisten Blues and Royals.

Siniset tulivat siis vaihtamaan vartiossa olleet punaiset. Tapahtuma eteni ihan rivakasti, mutta sitten punaisten johtaja meni antamaan sinisten johtajalle raporttia, jonka brittiarmeijan perinteiden mukaisesti pitää ilmeisesti kestää loputtomiin (mistä he oikeasti puhuvat, lienee anybody's guess kuten siellä päin sanotaan). Aurinko porotti niin armottomasti (pääsiäisenä, Lontoossa!), ettemme jaksaneet jäädä sen loppumista pölyiselle kentälle kuulemaan vaan jatkoimme matkaamme. Jos ketä kiinnostaa, niin Williamin ja Katen häävaunut ajoivat tämän samaisen kentän halki ja läpi portista josta punaiset sille toisessa kuvassa ratsastivat.

2. Turun tarkk'ampujapataljoonan alikapteenin epoletit

Perjantaiesine jatkaa samalla linjalla kuin kaksi viikkoa sitten, mutta nyt on siirrytty päällystön pariin. Numero kakkonen kertoo osaston olevan edelleen 2. Turun tarkk'ampujapataljoona. Yksi kapea raita keskellä rajoittaa arvon ns. komppaniaupseereihin vänrikistä kapteeneihin. Tuolla välillä oli keisarillisen Venäjän armeijan jalkaväessä viisi eri arvoastetta:

kapteeni (kapitan) - ei yhtään tähteä
alikapteeni (stabs-kapitan) - 4 tähteä
luutnantti (poruchik) - 3 tähteä
aliluutnantti (podporuchik) - 2 tähteä
vänrikki (praporshik) - 1 tähti

Olkalaatoista (pogoni) tuli v. 1917 vallankumouksen aikana niin selkeä upseerisäädyn tunnus, että pelkkä niiden kantaminen saattoi vaarantaa hengen. Puna-armeija ottikin käyttöön kauluksiin sijoitetut arvomerkit ja olkalaattoihin palattiin vasta 1943. Arvot karsittiin kuitenkin neljään ja tähtiä riitti nyt kaikille: kolme eri tason luutnanttia (lejtenant) saivat niitä 1-3 ja kapteeni 4 kpl. Praporshikista tuli aliupseeriarvo.

Kuva: TMK

2. Turun tarkk'ampujapataljoonan korpraalin olkalaatat

Perjantaiesineenä lupailemaani autonomian ajan militariaa Turun museokeskuksen kokoelmista: Turussa sijainneen asevelvolvollisen 2. suomalaisen tarkk'ampujapataljoonan olkalaatat. Mitä niistä on luettavissa? Ensinnäkin kaikkien pataljoonien olkalaattojen (samoin kuin pukujen tereiden jne.) väri oli sininen, varsin "suomalainen" siis, vaikka sinivalkoisen lipun värit olivat silloin vasta ehdotus muiden joukossa. Kukin pataljoona jakautui aktiivipataljoonaan, joka palveli ympäri vuoden koko palvelusaikansa (1-3 vuotta), ja toisaalta neljään reservikomppaniaan, jotka harjoittelivat vain kesäisin. Olkalaattaan maalatun numeron väri kertoo eron: aktiivipataljoonalla se oli keltainen kuten tässä, reserviläisillä valkoinen. Laattaa kiertävä musta-valko-oranssi nauha kertoo puolestaan kantajansa palvelleen vapaaehtoisena. Valkoinen poikittainen nauha kertoo vielä hänen olleen korpraali. Venäjästä lainattuna tämä arvo tunnettiin myös jefreitterinä. Se taas oli lainaa saksan sanasta gefreiter, vapautettu, ts. henkilö oli vapautettu tupapalveluksesta.

Kuva: TMK