Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luku. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1800-luku. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. joulukuuta 2024

Väärää rahaa ja rangaistuksia 1800-luvun alun Suomessa

Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen: Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset, WSOY 2024.

Carl Juhonpoika (nimen Grandell hän otti myöhemmin asuessaan Turussa) syntyi 1793 Kemiönsaaren Strömmaan, vakavaraisen lampuodin eli vuokratilan viljelijän perheeseen. Lahjakkaan pojan elämä suistui raiteiltaan perheen tultua häädetyksi tilaltaan. Renkinä itsensä elättämään joutuneen nuoren miehen rikosura alkoi lompakkovarkaudesta, ja johti rahanväärentämisen kautta koko rangaistusasteikon kärsimiseen aina Siperiaan karkotusta myöten. Muttei  enempää spoilereita päähenkilön elämänvaiheista, vaan keskityn muutamiin kirjan kuvauksiin 1800-luvun alun elämästä, jotka itse koin erityisen mielenkiintoisiksi.

Sen toki tiesin että kirkko opetti ihmiset lukemaan, mutta vasta kansakoulu kirjoittamaan. Sitä en tiennyt sen tarkoittavan, että maaseudun rahvas lähtökohtaisesti osasi lukea vain painettua tekstiä, muttei käsinkirjoitettua. Niinpä Grandell ja muutkin väärentäjät yrittivät oikeudessa puolustautua väittämällä etteivät osanneet kirjoittaa.

Seteliraha oli tuon ajan Suomessa jo yleisessä käytössä, mutta itse rahaolot sekavat. Kierrossa oli sekä Ruotsin että Venäjän rahaa, ja lisäksi Suomen Pankin vaihtorahaksi painamia nimellisarvoltaan pieniä  seteleitä. Oikeat setelit olivat painettuja ja allekirjoituksin varmennettuja, mutta väärennökset tehtiin käsin jäljentämällä, eivätkä kestäneet tarkempaa tarkastelua, niinpä niitä yritettiin käyttää mm. markkinoiden hälinässä ja iltahämärän vallitessa.

Seteleiden lisäksi väärennettiin myös papinkirjoja ja päästökirjoja. Jälkimmäiset olivat työtodistuksia, joilla syksyisin haettiin uutta palveluspaikkaa, ja jos edellisen isännän arvio oli vähemmän mairitteleva, pyrittiin se korvaamaan kehuvammalla dokumentilla. Ilman työtä jääminen merkitsi irtolaisuutta, joka taas oli kriminalisoitu. Naisille se merkitsi passitusta varhaisiin naisvankiloihin, Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneisiin. Ensin mainittu sijaitsi Linnankadulla nykyisen Turun klassillisen lukion tontilla.

Grandell sai tuomionsa Perniön käräjillä, jonka - kuten muidenkin vastaavien - istunnot olivat suorastaan julkisia kansanhuveja. Rahvas seurasi oikeudenkäyttööä tiiviisti ja oli sen kiemuroista ilmeisen hyvin selvillä. Tuomioon ei niin vain tyydytty, vaan tuomiosta valitettiin ruotsin- ja kirjoitustaitoisten vankitovereiden avulla korkeampiin oikeusasteisiin, ja aina keisarille asti. Oikeus ei myöskään ollut mielivaltaista, eikä tuomita voitu ilman selvää näyttöä tai syytetyn tunnustamista. Jälkimmäinen tosin johti erikoiseen tunnustusvankeuden käyttöön: syytettyä pidettiin joskus vuosikausia vankeudessa, jossä hänestä vankilapastorin painostamana yritettiin puristaa tunnustus.

Rangaistukset olivat raakoja. Miltä 120 raipaniskua saa selän näyttämään, voi itse kukin kuvitella - Grandell kärsi sen kahdesti. Vedelle ja leivälle joutuminen on nykykielessä vankeustuomion leikkisä synonyymi, mutta alkuperäinen vesileipävankeus täyttäisi nykyään kidutuksen määritelmän. Pelkästä leivästä ei elimistö saanut tarpeeksi suolaa, ja natriumtasapaino häiriintyi jopa hengenvaarallisesti. Maksimimäärä vesileipävankeutta miehille oli neljä viikkoa ja naisille kaksi.

Turun linna oli yksi Suomen 11:stä kruununvankilasta, jossa tuomioita kärsittiin. Vankilan käytössä oli esilinnan eteläpuoli, pohjoispuoli oli venäläisen varuskunnan kasarmina. Pyöreän tornin alimmassa kerroksessa kävijä saa yhä käsityksen vankien oloista. Tungos oli melkoinen, mutta paradoksaalisesti säännöllinen siivoaminen, peseytyminen ja liinavaatteiden vaihto saattoi tehdä elämästä jopa puhtaampaa kuin rahvaan köyhimmissä tölleissä. Grandellin vankeusaikaan linnassa sattui myös vihatun vanginvartijan murha 1822, mutta mies itse ei siihen ilmeisesti ollut osallisena.

Vankilat ovat aina olleet rikollisten korkeakouluja, ja sitä oli myös Turun linna, ja vielä enemmän Viaporin linnoitus, jossa vankilana toimi Hamilton-Polhemin kurtiini, nykyinen Tullimuseon rakennus. Saarilta ei saanut poistua, mutta niillä sai liikkua vapaasti, ja raskas rakennustyökin hiljeni talvikuukausiksi. Aikaa ja tilaisuuksia väärentäjäntaitojen kehittämiseen siis riitti, ja vankien joukossa oli todellinen alan osaamiskeskittymä.

Kuolemanrangaistus korvattiin Suomessa karkotuksella Siperiaan 1826. Tuomituille se merkitsi 7000 kilometrin talsimista pakkotyöhön Nertšinskin kaivokseen. Sinne myös kovaonnisen Grandellin jäljet katoavat.

sunnuntai 29. lokakuuta 2023

J.J. Reinbergin valokuvia 1800-luvun Turusta Aurajokimaisemassa kesällä 2023

Johan Jacob Reinbergin juhlavuosi kääntyy loppuaan kohden, luennot pääkirjastossakin ovat päättyneet, ja keskustan alueelle kesäksi pystytetyt valokuvasuurennokset ovat jo poissa, joten kierretään ne nyt yhden kesäisen päivän mittaan, ja aloitetaan aivan Aurajoen suusta, Telakkarannan asuinalueen rannasta.


Seuraava oli förin kohdalla. Kakolan keskusvankila oli peittynyt puiden ja rakennusten taakse.


Sitten vain förillä yli, ja ylös Kakolanmäelle. Reinbergin kuvaamasta näkymästä ei nähnyt täällä vilaustakaan.


Alas taas, ja Myllysillan yli toiselle rannalle. Ennen siltaa tässä oli ylinen föri, jonka näemme Reinbergin kuvassa.


Sitten taas kiipeämään, ylös Samppalinnanmäelle. Reinberg joutui sentään kantamaan paljon painavampia kuvausvälineitä, vai olikohan hänellä joku apunaan? Näkymä oli täälläkin puiden peitossa. Reinbergin ajan paljaat kalliot muutettiin myöhemmin puistoiksi kuskaamalla niille valtavat määrät maata.


Sittemmin museoiduissa Luostarinmäen taloissa asuttiin vielä täyttä päätä Reinbergin aikana.


Näkymä joelle Vartiovuorelta, tässä kohde sentään vähän näkyy puiden välistä.


Alas rinnettä ja Auransillalle. Silta on Turun vanhin, mutta Reinberg kuvasi näkymän sen vielä vanhemman version päältä.


Sillan yli kaupungintalon tai olikohan jo ns. rahatoimikamarin edustalle, josta näkymä Samppalinnan mäen ja silloisen ylisen höyrylaivasataman suuntaan. Saaristolaivat ovat sitten Reinbergin ajan korvautuneet ravintolalaivoilla.


Pitkin Aurakatua torin kulmalle, jossa Reinbergin kuvassa näkyi turkulaisten niin ikävöimä hotelli Phoenixin talo.


Muutama kortteli kävelyä rautatieasemalla, jossa Reinbergin kuva esitti sen varhaisempaa versiota.


Tässä vaiheessa flaneur hieman lintsasi ja hurautti bussilla Turun linna luokse. Täällä "kaikki päivässä" -projekti vaarantui koska puisto oli suljettu festarirakentamisen ajaksi, mutta hartaasti maanittelemalla sain luvan livahtaa kuvan ottamaan.


Takaisin keskustaan ja Vähätorille. Reinberg kuvasi toki myös tämän klassisen postikorttinäkymän.


Tuomiokirkkosillan kulman kuvassa näkyivät Gylichin pylväikkö, Katedralskolan ja Vartiovuoren tähtitorni, kaikki nämä jäljellä, mutta kesän vehreydessä lehtien peittäminä.


Ja vihdoin viimeinen kuva, näkymä tuomiokirkolle tällä kertaa yläjuoksun suunnasta. Joku oli jo ehtinyt tussata kylttiin ilmeisesti rakkaudenosoituksen Turulle.

Lopuksi vielä Citynomadin kartta, jonka avulla nä kaikki tuli etsittyä.

.


sunnuntai 20. elokuuta 2023

Turun empirearkkitehti

Carlo Bassi oli 1800-luvun alun Turulle sitä mitä Engel Helsingille. Esa Piironen on kirjoittanut tästä yleisten töiden intendentinkonttorin (myöhemmän Rakennushallituksen, nykyisen Senaatti-kiinteistöjen) ensimmäisestä johtajasta kirjan Carlo Bassi 1772-1840: Suomen ensimmäinen arkkitehti (2023).

Kirjan alussa on lyhyesti esitelty mm.  Bassin elämänvaiheita, hänen asuntojaan Turussa, intendentinkonttorin työskentelyä ja kirkkojen rakentamista. Italialaissyntyisen Bassin varhaisista vaiheista ei paljon tiedetä, mutta hieman alkoi kiinnostamaan että hän palattuaan opiskelemaan Italiaan 1790-luvulla joutui Roomassa pidätetyksi paavin vartioston ja jakobiinimielenosoittajien välisessä kahakassa, "oltuaan sattumalta paikalla", mutta noinkohan myöhemmin areänä äijänä tunnetulla intendentillä olisi ollut kapinallinen nuoruutensa?

Suomeen Bassi päätyi 1802 valvomaan Turun uuden akatemiatalon rakentamista. Ruotsin vallan viimeisinä vuosina häneltä tilattiin piirustuksia varsinais-suomalaisiin kartanoihin, ja ovatpa Bassin kynästä mm. Maarian kirkkomaan kaksi porttiholvia. Autonomian ajan alussa luodusta intendentinkonttorista lähti suuri joukko piirustuksia itä- ja pohjoissuomalaisiin puukirkkoihin. Ristikirkkojen ongelmana oli huono näkyvyys sivusakaroista alttarille, ja sitä pyrittiin parantamaan sisäkulmia eri tavoin loveamalla, ja erityisellä itäsuomalaisella kirkkotyypillä, kahtamoisella. Epäselvää ilmeisesti on, missä määrin konttorista lähteneet piirustuksen olivat Bassin vai hänen apulaisensa Anton Wilhem Arppen työtä.

Turun palon jälkeinen jälleenrakennus oli Bassille tilaisuus painaa leimansa Turun keskustan arkkitehtuuriin. Se käsitti suuren osan Läntisen Rantakadun "Varför Paris, vi har ju Åbo" -osuudesta seurahuoneelta (nyk. kaupungintalo) vanhan pääkirjaston kulmalle. Usein ei tule ajatelleeksi että kauppatorin kulman Teerenpeli-ravintolan rakennus on sekin Bassia. Joen toisella puolella jäljellä ovat akatemiatalon lisäksi Trappin talo (Åbo Akademin päärakennus) ja ns. maaherran makasiinit (nyk, ravintola- ja galleriatilana). Bassilta on myös Kupittaan lähdepaviljonki, ainoa säilynyt osa aikoinaan laajasta kylpyläkompleksista.

Suurin osa kirjasta käsittää valokuvin ja osin pohjapiirustuksin varustetun listauksen Bassin tuotannosta. Kirkoista useampikin on palanut, onnettomuuden tai sodan seurauksena. Turussa ehdittiin yksi taloista purkaakin Brahenkatu 2:ssa, mutta toisaalta läheinen Trappin talo (ei pidä sekoittaa em. Trappin taloon joen takana) Läntinen Rantakatu 5:ssä oli ensimmäinen muutoin kuin museoimalla suojeltu rakennus Turussa.

Mutta palataan vielä akatemiataloon. Piirosen kirjassa mainitaan asia, jonka muistan lukeneeni aiemmin Harri Kalpan kirjoista:

Rakennusalustaksi tuli hirsiristikko, jota jouduttiin jatkuvasti kastelemaan. Tätä varten rakennuksen länsipäähän rakennettiin kaivo. Meidän päiviimme saakka on tällä sivulla säilynyt kivi, jossa olevasta reiästä vesi laskettiin rakennuksen alla oleviin kanaviin.

Koska Kalpan kirjat ovat olleet Piiroisen lähteenä, epäilen että "meidän aikamme" tässä viittaa Kalpaan joka kirjoitti Muuttuva kaupunki -kirjasarjansa vuosikymmeniä sitten. Ainakaan itse en haeskelusta huolimatta ole moista kastelureikää löytänyt. Onkohan perustusten kastelun korvannut uudelleenpaalutus jossain vaiheessa?

 EDIT: Ja näinhän se todella olikin, kuten tarkkaavainen lukija sai selville: "Puisten perustusrakenteiden pitäminen veden alla oli rakenteiden toimivuuden lähtökohta. Tästä johtuen kaikki puurakenteet täkättiin huolella savella ja lisäksi rakennuksen alle tehtiin kanavisto, johon saatettiin syöttää vettä rakennuksen länsipään edessä olevan katutasoon upotetun ”kaivon” kautta. Tämä kaivo oli nähtävissä katukiveyksessä aina vuoteen 1981 saakka, kun pohjavettä patoavien töiden yhteydessä kaivon kansi poistettiin. Savella suojatun puisen perustusrakenteen päälle ladottiin kerros ”harmaakiveä”, sen päällä sokkelikivet." (Rakennushistoriaselvitys 2009; Arkkitehtitoimisto OKULUS, s. 44).

lauantai 4. kesäkuuta 2022

Mukana kuljetettava karttapallo 1800-luvun alusta

Digitoimattomasta osasta museon säilytystiloja löytyy tuon tuostakin, noin vain, kaikenlaista harvinaista ja mielenkiintoista. Tällä kertaa se oli Berliinissä 1832 valmistettu ilmalla täytettävä karttapallo, Pneumatisch Portativer Erd-Globus.


Pienellä pähkäilyllä myös laitteen toimintaperiaate selvisi. Käyttäjä pumppaa palloon ilmaa laatikon pohjalla olevilla palkeilla...


ja pallon pohjassa oleva läppä pitää ilman sisällä.


Vastaava läppä löytyy palkeitten pohjasta.


Karttapallo itse ei enää ilmaa pitäisi, sen saumat ovat ratkeilleet, vaikka itse paperi onkin vielä hyväkuntoista ja värit kirkkaat.


Kokonaisuutta ei siis paljon voinut availla, mutta näkyvissä olevista kaistaleista ilmeni kartan erikoisuus: sille on ikuistettu merelliset löytöretket, mm. Tyynellemerelle tehdyt, aina lähes kartan valmistumiseen asti, uusimmat 1820-luvulta.


Yksi purjehdus ei ole kuitenkaan mukaan ehtinyt. Näkyvissä olevalle kaistalle osuivat myös Galápagossaaret, ja on sykähdyttävää ajatella että HMS Beagle oli kartan mennessä painoon Berliinissä 1832 lähtenyt kuuluisalle matkalleen jo edellissyksynä. Galápagossaarille Charles Darwin ehti tekemään maailmankuvallemme käänteentekeviä havaintojaan vasta 1835.


Etelämanner oli 1832 vielä suurta tuntematonta. Purjehtijat raportoivat jäävuorista ja kiintojäästä. Eteläisen mannerjään rapautuminen ilmaston lämpenemisen myötä tuli väistämättä nykykatsojan mieleen.


Karttapallo oli omistettu, kaiketi niin mielistely- kuin mainosmielessäkin Preussin tuolloiselle kuninkaalle Fredrik Vilhelm III:lle.


Sisäkansi kertoo varsin modernista markkinoinnista: karttaa sai niin paperisena kuin kankaisena, todella upmarket oli atlassilkkinen. Ennakkotilaamalla ennen pääsiäistä sai tuotteen edullisemmin.


Idean mukana kuljetettavasta karttapallosta oli saanut englantilainen keksijä ja eksentrikko George Pocock (1774-1843). Hänet tunnetaan paremmin charvolantista, leijan vetämistä vaunuista, joiden idea oli välttää tietulleja, jotka maksettiin hevosten lukumäärän mukaan. Keksintö ei lyönyt itseään läpi, mutta karttapallon ilmalla täytettävästä matkamallista vaikuttaa tulleen lyhytaikainen villitys.

Paperisina matkakarttapalloilla oli tietysti jo lähtökohtaisesti heikommat mahdollisuudet säilyä historian myrskyissä, ja olivatko valmistusmäärätkään kovin suuria? Suhteellisen harvinaisia nämä nykyään lienevät. Julkisista kokoelmista niitä löytyy ainakin Lontoosta, Berliinistä ja Prahasta. Antiikkimarkkinoilla hyväkuntoiset näyttävät maksavan tuhansia euroja.

Miten se on kokoelmiin päätynyt? Museon alkuaikojen dokumentointi ei kovin tunnollista ollut, eikä tätäkään esinettä pääkirjasta tai manuaalikortistosta löydy, mutta onneksi rasian kannessa on seuraavanlainen merkintä.


Gåfva af Majorskan Jack... kyseessä on majuri Alexander Jackin puoliso Hedvig Rosalie Jack (o.s. Siercken, 1829-1903), jonka J.E. Lindhin maalaama muotokuva nuoruusvuosilta kuuluu Turun kaupungin taidekokoelmaan ja on esillä (miehensä muotokuvan rinnalla) Turun linnan ns. Koriston huoneessa.

Jäljet johtavat siis Koriston jo kadonneeseen kartanoon Kaarinassa, mutta se on ehkä jo oman postauksensa aihe.

maanantai 14. helmikuuta 2022

Karl Kristian Ranau - Hivan ja Kokandin kaanikuntien kukistaja

 

Otsikossa voi hieman liioitella, mutta aloitetaanpa aivan alusta. Karl Kristian (kirjoitetaan myös Carl Christian) Ranau syntyi 28. elokuuta 1828 turkulaisen ruokatavarakauppiaan eli höökarin perheeseen. Aatelittomana sotilasura piti aloittaa sotamiehenä, ja Ranau teki sen värväytymällä jo 17-vuotiaana Sirkkalan kasarmille Turussa majoittuneeseen Suomen krenatööritarkk'ampujapataljoonaan (joukko-osaston takki löytyy Turun museokeskuksen kokoelmista).

Krimin sodassa yksikkö puolusti 1854 Bomarsundia, jossa Ranau haavoittui ja joutui sotavangiksi Englantiin, mutta sai myös ensimmäisen kunniamerkkinsä. Ura jatkoi vankeudesta päästyä Venäjän armeijassa, ja aliupseeriksi kohonnut mies suoritti myös upseeritutkinnon. Luutnanttina Ranau osallistui Puolan kapinan kukistamiseen 1863-64.

Tie vei Turkestaniin ja siellä 2. Turkestanin tarkk'ampujapataljoonan komppanianpäälliköksi. Vuonna 1873 Venäjän joukot marssivat useampana kolonnana kukistamaan Hivan kaanikuntaa, joka joutuikin alistumaan Venäjän suojeluvaltion asemaan. Retken jälkimainingeissa Ranau osallistui turkmeeneja vastaan tehtyyn rankaisuretkikuntaan vt. pataljoonankomentajana sen (niin ikään suomalaissyntyisen) komentajan kuoltua tapaturmaisesti. Tšandyrin luona käydyssä taistelussa Ranau torjui turkmeenien vastahyökkäyksen niin mallikelpoisesti että sai ylennyksen ja kunniamerkin lisäksi myös otsikkokuvan kultakahvaisen miekan. Sen kahvaan on venäjäksi kaiverrettu Za Hrabrost - Urheudesta.

Ranau osallistui vielä Kokandin kaanikuntaa vastaan käytyihin taisteluihin, ja palveli muuallakin idässä ennen eroamistaan palveluksesta everstinä. Hän kuoli Turussa 1904.

1800-luvun Suomessa ei itsesyytöksiä kolonialismista tunnettu, ainakaan sotilaiden parissa. Kun sotilasaikakauslehti Finsk Militär Tidskriftissä kirjoitettiin Hivan retkestä vuoden 1899 tammikuun numerossa, otsikoitiin artikkeli henkseleitä paukautellen "maanmiestemme urotöinä kaukaisessa idässä": Landsmäns bedrifter i fjärran östern. Turun museokeskuksen arkistossa säilytettävien Ranaun sotilasuraa koskevien papereiden joukosta löytyy sen eripainos.

Eversti Ranaun tyttären Carla Ranaun testamenttilahjoituksen mukana 1975 Turun museokeskuksen kokoelmiin tuli isän muistoja sotilasvuosilta. Kultaista miekkaa säilytettiin pietarilaisen kultasepänliike J.W. Keibelin leimoin varustetussa punaisella nahalla päällystetyssä kotelossa.


Ranau oli säilyttänyt myös komentamansa 2. Turkmenistanin tarkk'ampujapataljoonan everstiluutnantin epoletit, niin juhlapuvun...


kuin kenttäpuvunkin.

Muiden Venäjän tarkk'ampujajoukkojen tapaan laattojen pohjaväri oli määritelty vadelmanpunaiseksi.

maanantai 31. tammikuuta 2022

Meriekipaasin esineistöä Finnassa

Suomen meriekipaasi perustettiin 1830, sai 1841 nimen 1. Suomen meriekipaasi, muutettiin 1862 Suomen kaaderiekipaasiksi, ja lakkautettiin 1880. 2. Suomen meriekipaasi perustettiin 1853 Krimin sodan uhatessa, ja lakkautettiin sen jälkeen 1856.

Haku sanoilla meriekipaasi tai sjöekipaget antaa tulokseksi varsin vähän joukko-osastoihin liittyvää materiaalista kulttuuria (toki Sotamuseon esinekokoelmat eivät Finnassa olekaan). Löytyypä kuitenkin matruusin kovitettua nahkaa oleva hattu Kansallismuseon kokoelmista.

Lähitaisteluun vihollisalusta vallatessa (ns. entraus) tarvittiin jotain kättä pitempää. Leveteräiset hukarit ovat olleet siinä suosittuja kuten merirosvoelokuvia katselleet tietävät. Tämä valmistuspaikka on Zlatoust Venäjällä (Kansallismuseo).


Karl Juhan Otto Gagneurin (1806-1847) muotokuvassa näemme 1. meriekipaasin epolettien tunnuksen, numeron 1 ja venäläisen F-kirjaimen (Kansalliskokoelma). Traagista kyllä Gagneur ampui itsensä "hulluuden vallassa".


Epoletteja oli kahta mallia. Arkipuvun olkalaatat olivat yksinkertaisemmat. Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluvat nämä olkalaatat, joiden kerrotaan kuuluneen Suomen meriekipaasin lääkintäupseerille.

Peräti mielenkiintoinen on tämä vuodelta 1908 oleva kuva neiti Anna Lindströmin omistamasta talosta osoitteessa Siltasaarenkatu 4. Talon oikeanpuoleisen osan kerrotaan olevan rakennettu Suomen meriekipaasin (1830-1880) viimeisestä aluksesta peräisin olevasta materiaalista. (Helsingin kaupunginmuseo).


Niin, ne laivat. Ensimmäisen vuosikymmenensä meriekipaasin sotilaat purjehtivat venäläisten laivojen mukana, tai miehittivät pieniä tullialuksia. Vuonna 1842 meriekipaasi sai Venäjän laivastolta kokonaan omakseen kolme alusta, 74-tykkisen linjalaiva Leipzigin (lempinimeksi tuli pian Leipäsäkki), 44-tykkisen fregatti Melpomenen ja 16-tykkisen kuunari Meteorin.

Tämä Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva F.O. Liewendalin v. 1859 litografia esittää Katajanokan merikasarmia Kruununhaan Liisantorilta nähtynä...

ja kasarmin edustalla olevan aluksen kerrotaan joissain lähteissä oleva linjalaiva Leipzig, takilan yläosa tosin riisuttuna.


Kaksi tykkikanttahan linjalaivassa vähintään oli. Ihmettelenpä vain eikö näiden alusten muotokuvat löytyisi Pietarin merisotamuseon kokoelmista?

Meriekipaasi palveli viimeisen puisen ja pelkästään purjeilla liikkuvan sotalaivasukupolven aikana. Höyry teki tuloaan, ja myös meriekipaasille tilattiin 12-tykkinen siipiratashöyryfregatti Turun telakalta. Varat siihen saatiin siten että Suomen lupaamien neljän krenatööritarkk'ampujatapaljoonan sijasta perustettiin vain yksi (Turkuun), ja säästyneillä rahoilla rakennettiin laiva. Rurikiksi ristitty laiva laskettiin vesille Aurajokeen 30.10.1851, sitä kuvaava J.J. Reinbergin laveeraus kuuluu Forum Marinumin kokoelmiin.


Harmi kyllä suuriruhtinas Konstantin piti aluksesta niin paljon että se otettiin keisarillisen perheen huvialukseksi. Helsingin Ullanlinnan telakalta valmistui seuraavana vuonna höyryfregatti Olaf, jonka aseistuksena oli 16 raskasta tykkiä ja 2 järeää mörssäriä. Lyhytikäiseksi jäänyt 2. Suomen meriekipaasi sai sen käyttöönsä 1854.

Lähteenä Tapani Mattila - Olavi Vitikka: Uhka lännestä - Suomen meripuolustus autonomian aikana (1996).

maanantai 10. toukokuuta 2021

1800-luvun alun tanssiva Turku

Viime lauantaina tarkastettiin Topi Artukan väitöskirja Tanssiva kaupunki - Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla. Teos jakaantuu kolmeen osaan: seurapiirin toimijat ja rakenteet, seurapiirin tilat ja seurallisuuden kulttuuri - siis lyhyesti ketkä, missä ja miten osallistuivat Turun seuraelämään autonomian ajan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tärkeimpänä lähteenä on ollut Johan Winterin päiväkirja, mutta tutkimuksessa on hyödynnetty kaikkea käytettävissä olevaa materiaalia kutsuvieras- ja ruokalistoja myöten.

Ensinnäkin on todettava kyseessä olleen todellinen Turun historian suuruuden aika. Ainoana Ruotsin kaupunkina Turussa oli ollut sekä yliopisto, hovioikeus, piispanistuin että lääninhallinto. 1809 niiden jatkoksi tuli vielä kenraalikuvernööri ja senaatti, jotka (vaikka pääkaupunkiaikaa muodollisesti kestikin vain 1809-1812) muuttivat Helsinkiin vasta 1819.

Herroja ja herrasväkeä siis riitti, ja 1810-luvun Turku vaikuttaa olleen todellinen Suomen bilepääkaupunki. Erityisesti tämän teki mahdolliseksi Suomen ensimmäinen seurahuone, nykyinen kaupungintalo, joka oli omistettu kokonaan tanssiaisille ja muulle viihteelle, johon seurapiirit aikaansa kuluttivat (sitä voi sanoa myös Turun ensimmäiseksi oikeaksi hotelliksi, ja omistusmuodoltaan se oli myös ensimmäisiä osakeyhtiöitämme). Vuonna 1817 valmistui puolestaan kaupungin ensimmäinen alunperin teatteriksi rakennettu talo Karl Gustav Bonuvierin toimesta nykyisen Åbo Svenska Teaterin paikalle. Myös konsertit olivat keskeinen osa huvituksia.

Seuraelämä uudistui ja monipuolistui myös muutoin. Ruokaravintolat siinä muodossa kuin me ne tunnemme, alkoivat yleistyä samaan aikaan (myös seurahuoneeella toimi ravintola). Niissä alettiin istua erillisissä pöydissä ja käyttöön tulivat menut, joilta annokset tilattiin. Niissä ja yksityisillallisillakin ruoat alettiin tarjoilla kullekin ruokailijalle valmiiksi lautaselle annosteltuna.

Ruokaa ja alkoholijuomia aterioilla riitti, ja jälkimmäistä kulutettiin runsaasti. Aikakauden satiirisissa pilakuvissa oksennellaan usein lattialle (tai virtsataan, kuten kuuluisassa kuvassa Cajsa Wahllundin pidoista, joka ei niin autenttinen kuvaus lopulta ollutkaan), mitä ei niinkään ihmettele jos tarjolla oli mm. juomasekoitus, joka koostui teestä, punaviinistä ja rommista. 

Myös käyttäytyminen teatterissa noudatti vielä edelllisten vuosisatojen käytäntöä. Näytökseen tultiin ja mentiin milloin huvitti, permannolla ja aitioissa pyörittiin tervehtimässä tuttuja, ja yleisö oli esillä melkeinpä yhtä paljon kuin näyttelijätkin - näyttäytyminen ja nähdyksi tuleminen oli aivan keskeinen osa ajan "seurallisuutta".

Vierailuja, illallisia ja tanssiaisia aamusta iltaan riitti niin paljon, että jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä miten Winterin kaltaiset virkamiehet (hän itse työskenteli hovioikeudessa) ehtivät työpöytiensä ääressä ollenkaan istumaan - tuleepa oikeastaan mieleen netin "classy if you're rich, trashy if you're poor" -meemit.

Niin, se tanssiminen. Artukka kertoo itse yllättyneensä miten paljon sitä todella harrastettiin. Turussa tanssittiin joka ilta jossakin, seurahuoneella tai yksityiskodeissa. Tanssit olivat perinteisesti olleet koreografialtaan hyvin muodollisia ryhmätansseja, mutta tähän aikaa muotiin alkoi tulla varsinainen paritanssi valssi, jossa saattoi pysyä koko tanssin ajan partnerin läheisyydessä, ja flirttailla tämän kanssa muiden kuulematta.

Aikakaudesta puhuttaessa ei voi ohittaa venäläisten sotilaiden osuutta. Akatemian ylioppilaat tappelivat sotamiesten kanssa, kuten he olivat jo aiemmin tehneet käsityöläiskisällien kanssa, mutta venäläinen upseeristo (usein baltiansaksalaista aatelia kuten kenraalikuvernööri Steinheil) omistautui jollekin jota myöhemmin olisi kutsuttu hearts and minds -kampanjaksi. Venäläiset pistivät tanssiksi heti Turun valloitettuaan, ja rauhan tultua seura- ja yhdistystoimintaa rahoitettiin ja siihen osallistuttiin ahkerasti.

Ei sillä että kaikki miehittäjät olisivat kauhean rakastettavasti käyttäytyneet. Kenraali Nikolai Ivanovits Demidov kidnappasi Ahvenanmaalta vangikseen 13-vuotiaan tytön, ja Winterin päiväkirjan mukaan ruoski hengiltä kuskinsa. Kenraalin asemaa seurapiireissä eivät moiset pikkuseikat vaarantaneet.

Erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, jolla on paljon annettavaa myös materiaaliseen kulttuuriin keskittyneelle museolaiselle 1800-luvun alun Turun kaupunkimaiseman osalta.

Lisää muualla:

Seurapiireissä valssattiin puolison perässä ja Venäjän keisarin puolesta liputtaen – 1800-luvun Turku oli Suomen seuraelämän keskus

maanantai 4. toukokuuta 2020

Kärsämäen tiilitehtaan raunioilla

Huomaan kirjoittaneeni jo neljä vuotta sitten että Kärsämäen tiilitehtaan raunioilla pitäisi poiketa, mutta niin vain venähti tähän kevääseen ennen kuin paikalle ennätin. Turussa, entisen Maarian aluella, Vähäjoen rannalla sijainnut tehdas lopetti toimintansa 1930 eli kaikki puurakenteinen on ehtinyt jo aikaa sitten hävitä. Jäljellä on lähinnä sortunutta ja umpeenkasvanutta betonia.


 

Paikan kuvatuin muodostelma ovat nämä betonisten perustusten vaikuttavat rivit, jota itselleni leikillisesti toivat mieleen kerrassaan Carnacin menhirit.



Betonia näyttää säästetyn jatkamalla sitä kivenmurikoilla.


Tehtaan olemassaolon ajoilta ei juuri kuvia ole. Tunnetuin on tämä Turun museokeskuksen kokoelmissa oleva, Viktor H. Auerin 1912 ottama talvinen kuva.


Kuvan tiedot kohteesta kannattaa siteerata kokonaisuudessaan:
Armeijan rahastonhoitaja ja kihlakunnankirjuri Fredrik Wilhelm Forsgren perusti tehtaan omistamansa Hiiden (Hiisin) eli Kärsämäen kartanon maille 1780-luvulla. Johan Walfrid Marjalin siirsi tehtaan hevoskiertoisista ranoista höyryvoimaan. Hän muutti 1870-luvun puolivälissä tehtaan yhtiömuotoiseksi nimellä Kärsämäki Ångtegelslageri. Marjalinin kaudelta ovat myös useimmat Turun seudun rakennukset, joissa Kärsämäen tiilitehtaan tuotteita on lehtitietojen mukaan käytetty. Näitä ovat mm. Turun Kauppahalli, Mikaelin kirkko (muut kuin Ruotsista tilatut julkisivutiilet), Turun vanha kaupunginkirjasto sekä Turun kauppatorin länsinurkassa edelleen oleva jugend-tyylinen Uuden Auran talo. Omistajanaan Juho Piipanoja tehdas lopetti toimintansa 1930.
Toisaalla mainitaan tehtaan ensimmäisten tiilien käyttökohteeksi Maarian pappila, jota tuolloin 1700-luvun lopussa rakennettiin. Tiiliä voitiin valmistaa vain  kesäisin, jolloin tehtaalle kertyi siirtotyöläisten, tai kuten tuolloin sanottiin, kulkumiesten (joihin tosin kuului naisia ja lapsiakin) levoton joukko, joka vapaa-aikanaan joutui selkkauksiin paikkakunnan nuorten miesten kanssa.

Kärsämäen tiilitehdas Kulttuuriympäristön palveluikkunassa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...