Medelhavsmuseet

Välimerenmuseo on nimensä mukaisesti omistettu Välimeren maiden (ja Lähi-idän) muinaiskulttuureille.

Talo on vanha pankki, ja sen suuri keskisali esittelee Kyproksen monilta tahoilta vaikutteita saanutta mutta omintakeista kulttuuria.

Kyproksella on tullut itsekin poikettua, myös tuolla näyttelyssäkin mainitulla Afroditen syntymärannalla.

Kokoelmat ovat pääosin ruotsalaisen arkeologisen retkikunnan 1927-31 kaivamia.

Ja kyllä niitä olikin. Valtava määrä savifiguureja oli vielä keksitty kaksinkertaistaa peilillä.

Kyproksen rikkaus oli kupari josta saari sai nimensäkin. Sitä vietiin ulkomaille vuodan muotoisina harkkoina.

Erityisen hieno on muinaisen Egyptin osuus. Siitä on tehty selkeästi kierrettävä reitti.

Tuttuja nimiä vuoden 2012 matkalta.

Esillä oli esineistöä Niilinlaakson varhaisimmankin asutuksen ajoilta, hiekkaan sijoitettuna.

Egyptin eläinhahmoisia jumalia.

Hautojen valeovia jotka pitivät elävien ja kuolleiden maailmat erillään.

Näprättävää ei kauheasti ollut, mutta oman nimensä saattoi hieroglyfeistä sommitella.

Silloinen vilja kasvoi huomattavasti nykylajeja korkeammaksi.

Näyttelyn pääsali...

jossa saattoi taas ihmetellä miten hyvin kaikki orgaaninen materiaali Egyptin maaperässä onkaan säilynyt.

Kuolleille kelpasivat ruoaksi puusta ja kivestä tehdyt jäljitelmätkin.

Monenlaisia pelejä tykkäivät egyptiläisetkin pelata...

ja soittimia soitella ja lystiä pitää.

Mutta tuonpuoleinenhan se tietysti tärkeintä oli. Alakerrassa oli egyptiläisille haudoille omistettu osio.

Takaisin ylös jossa oli lyhyt osio Egyptin myöhemmille kulttuureille, koptilaisuudelle ja islamille.

Egyptologiakin sai esittelynsä. Ilmeisesti Tukholman kokoelman synnyssä oli osansa R.G. Gayer-Andersonilla, jonka mukaan nimensä saaneesta British Museumin kissaveistoksesta jo olikin aiemmin puhetta. Gayer-Anderson tykkäsi myös ottaa kipsivaloksia päivällisvieraistaan. Tässä hänen omat kasvonsa pronssiin valettuina.

Museossa on myös kultaesineille omistettu kammio...

sekä kreikkalais-roomalaisen antiikin kokoelma, jonka näemmä melko lailla sivuutin mitä kuvaamiseen tulee. Keramiikan osalta kokoelma jatkui yläkerran kahvila-ravintolan käytävillä, jossa siis saattoi nauttia kahvinsa ja paakelsinsa todellisen esinerunsauden keskellä.

Välimerenmuseon tietokanta.

Keisarin pää voitonmerkkinä

Pitkästä aikaa taas British Museumin Object in Focus -sarjaa, tällä kertaa Thorsten Opperin The Meroë Head of Augustus (2014). Sudanin pohjoisosissa, muinaisen Meroen kaupungin alueella suoritettiin 1910 arkeologisia kaivauksia, joissa löytyi keisari Augustusta esittävän pronssiveistoksen osa, tarkemmin sanoen sen pää.

Octavianuksen/Augustuksen muotokuvia on säilynyt enemmän kuin kenenkään muun keisarin. Tutkijat ovat jakaneet ne kolmeen päätyyppiin (I/Alcudia, II/Forbes, III/Prima Porta), joista Meroën pää edustaa kolmatta ja yleisintä. Sekin esitti keisaria suhteellisen nuorena miehenä eikä hänestä enää vanhempana uusia versioita muotoiltu.

Pää kuului veistokseen joka pystytettiin imperiumin kaakkoisrajalle, vasta valloitettuun Egyptiin. Naapurina siellä oli Kushin kuningaskunta, eivätkä välit aina olleet rauhanomaiset. 25/24 eKr. roomalaisen sotavoiman ollessa sidottuna Arabiassa, kushilaiset hyökkäsivät ja ilmeisesti tällöin tuhosivat jossain roomalaisvaruskunnassa kohtaamansa Augustuksen patsaan. Pää vietiin Meroëen ja haudattin temppelin lattian alle jotta voitokkaat asukkaat voisivat tallata sitä symbolisesti päivittäin. Siellä keisarin päänuppi seuraavat kaksi vuosituhatta viettikin.

Vuosisatoja aiemmin Kushin hallitsijat olivat hallinneet myös Egyptiä sen 25. dynastiana. Sattumoisin Kush on saanut edustuksen myös uusimpaan Asterixiin.

Mikään ihme ei ollut että keisarin kuva pirstottiin, nämä hallitsijan patsaat oli nimenomaan pystytetty Rooman vallan merkeiksi eri puolille valtakuntaa. Opperilla on kertoa mielenkiintoinen verrokkitapaus imperiumin pohjoisreunalta, jossa Germania Magnaan ehdittiin perustaa mm. Waldgirmesin kaupunginalku. Myös sinne pystytettiin Augustuksen ratsastajapatsas, jonka valloittamatta jääneet germaanit Teutoburgin taistelun (9 jKr.) jälkeen tuhosivat.

Kirjassa verrataan tapahtunutta myös Saddam Husseinin patsaan kaatamiseen Bagdadin valtauksen jälkeen 2003, kuin myös Saddamin käskystä sitä ennen bagdadilaishotellin lattiaan tallottavaksi teettämän George Bush vanhemman mosaiikkimuotokuvaan (jonka amerikkalaiset voittonsa jälkeen pian poistivat).

Mieleen tulivat myös Itä-Euroopan patsaankaatamiset 1989-91, joskin tuorein esimerkki taitavat kuitenkin olla Yhdysvalloissa konfederaation johtohahmoja esittäviin veistoksiin kohdistetut ja osin toteutetutkin kaatamishankkeet.

Isojen kivien siirtelyä

Obelisk: A History (2009) on neljän kirjoittajan yhteistyönä syntynyt kirja egyptiläisten monoliittien vaiheista. Muinaisesta Egyptistä innostunut lukija joutuu hieman pettymään: obeliskien valmistus käsitellään varsin lyhyesti (keskeneräinen obeliski tosin mainitaan) ja itselleni jäi epäselväksi sekin ovatko kaikki Assuanin seudulta. Suurin osa säilyneistä on joka tapauksessa Uuden valtakunnan ajoilta.

Muinaisesta Egyptistä hypätään roomalaisiin jotka kuljettivat suuren joukon obeliskeja Roomaan (tai Konstantinopoliin) ja teettivätpä niistä kopioitakin. Hämmentävin on väite että kaikkiaan niitä ehti antiikin ajan loppuun mentyä kertyä Rooman kaupunkiin lähes viisikymmentä, mutta jäljellä on vain 8 aitoa ja 5 roomalaisten joko Egyptissä tai Roomassa teettämää. Ehkä suurin osaa makaa edelleen syvällä maan alla, tai on kierrätetty peruskiviksi uudempiin rakenteisiin. Kaikki joka tapauksessa kaatuivat tai kaadettiin, niin että koko keskiajan pystyssä säilyi vain Pietarinkirkon edustalla ollut obeliski.

Sen siirtämisestä kirjan tarina vasta vauhtiin pääseekin, sillä keskeinen teema on uudelle ajalla ajalle asti säilyneiden monoliittien myöhemmät vaiheet. Pietarinkirkon uudelleenrakentamisen johdosta paikalla olleen ja ns. Neron kilpa-ajorataan  kuuluneen monoliitin siirtäminen oli aikamoinen riski. Monumentin rikkoutuminen olisi ollut paaville arvovaltatappio, mutta 1586 tapahtunut siirto onnistui täydellisesti ja tempauksesta tuli suoranainen vastauskonpuhdistuksen triumfi. Uudella paikallaan obeliskista manattiin vielä pahat henget pois ja kivi oli valmis julistamaan kristinuskon voitokkuutta, niin alunperin aivan toisesta kulttuuripiiristä kuin se olikin.

Samaan syssyyn kaivettiin esiin, nostettiin ja pystytettiin muitakin obeliskeja Rooman kaupunkikuvan maamerkeiksi, ja toiminta seuraavina vuosisatoina. Obeliskeihin hakattuja hieroglyfejähän ei tuolloin osattu lukea, vaan niiden arveltiin olevan salaisia symboleja kaikesta viisaudesta ja mystiikasta johon muinainen Egypti eurooppalaisessa mielikuvituksessa kiedottiin. Champollionin viimein onnistuttua tulkitsemaan hieroglyfien sanoman kävi varsin tylsästi ilmi, että obeliskeissa kerrottiin vain kuka ne on pystyttänyt, miksi ja milloin. Obeliskit olivat faaraon vallan muistomerkkejä, ja 1800-luvun suurvalloilla oli niille taas kysyntää.

Ranskalaiset siirsivät jo vuosisadan alkupuolella toisen ns. Luxorin obeliskeista Place de la Concordelle. Ranskan silloinen kuningas halusi monet nimenvaihdot ja verilöylyt kokeneelle aukiolle jotain epäpoliittista, ja obeliskin uudessa jalustassa kuvattiinkin kuvin (hieroglyfienomaisesti) kiven siirtoa ja pystytystä insinööritaidon näytteenä.

Aleksandriassa olleet ns. Kleopatran neulat (jotka olivat ajalta kauan ennen Kleopatraa) oli jo varhain luvattu eurooppalaisille siirtomaavalloille. Englantilaiset veivät yhden Thamesin rannalle 1800-luvun jälkipuolella, ja amerikkalaiset pian sen jälkeen toisen New Yorkiin. Jälkimmäisissä tapauksissa kyseessä olivat jo enemmän yksityisten tahojen rahoittamat tempaukset, jotka herättivät jo enemmän hilpeyttä kuin juhlavuutta. Mainostajat ottivat aiheesta kaiken irti Atlantin molemmin puolin.

Jonkinlaisena jälkikirjoituksena on tarina Mussolinin valtaamastaan Etiopiasta siirrättämästä Aksumin obeliskista joka vuosikymmenet Roomassa seistyään palautettiin kotimaahansa kymmenkunta vuotta sitten.

Monoliittien siirtelystä tuli monesti mieleen viime vuonna julkaistu kirja Pietari kaupungin suurista kiviprojekteista, joista aikoinaan tehtyjen muistojulkaisujen innoittajina lienee hyvinkin ollut Pietarinkirkon obeliskin siirrosta vastanneen arkkitehdin juhlakirja. Vielä enemmän mieleen tuli se, miten ikuista on kivien historia: nykyään Lateraanikirkon edustalla oleva Rooman korkein obeliski, yli 3000 vuotta vanha muistomerkki, joka tuosta ajasta ehti olla tuhannen vuotta Circus Maximuksen alle hautautuneena.

Brian A. Curran, Anthony Crafton, Pamela O. Long, Benjamin Weiss: Obelisk: A History (2009). Kustantajana on ollut Burndy Library, jolla kuuluu olevan maailman suurin kokoelma obeliskeja käsittelvää kirjallisuutta.

Egyptiläinen kissaveistos

Saadessaan lahjoituksena tämän (museon oman ilmoituksen mukaan komeimman säilyneen) muinaisegyptiläisen pronssisen kissaveistoksen British Museum myöntyi lahjoittajan asettamaan ehtoon. Niinpä veistos tunnetaankin nyt lahjoittajansa mukaan "Gayer-Andersonin kissana".

Harmillista kyllä kissan alkuperäinen jalusta mahdollisine kirjoituksineen on kadonnut, eikä sen alkuperäistä kontekstia tunneta. Vertailemalla muihin vastaaviin kissa on ajoitettu muinaisen Egyptin myöhäiskaudelle, 664–332 eKr. Ilmeisesti se kuvaa kissanpäistä Bastet-jumaluutta, ja on korkean tasonsa vuoksi ollut hyvin varakkaan henkilön votiivilahja temppelille.

Ajatus sitä että egyptiläiset arvostivat kissoja niin paljon että palsamoivat niitä, on toki romanttinen, mutta vuoden 1000 eKr. jälkeen ei vain kissoja vaan myös koiria, käärmeitä, lintuja, krokotiilejä, apinoita ym. palsamoitiin miljoonittain. Eläimiä siis yksinkertaisesti tarhattiin ja surmattiin palsamoitavaksi uhri- ja votiivilahjoiksi niiden suuren kysynnän vuoksi. Muumioita röntgenkuvaamalla on käynyt ilmi että kissat surmattiin jo muutaman kuukauden ikäisinä kuristamalla tai iskulla päähän. Kissoja haudattiin erityisesti Ala-Egyptissä, Niilin suistossa olevaan Bubastis-nimiseen kaupunkiin, ja kenties tämä veistoskin on peräisin sieltä.

Näissä British Museumin kirjaissa myös esineiden provenienssi on usein hyvin kiinnostava, niin tässäkin tapauksessa. Sotilaslääkäri Robert Grenville Gayer-Anderson eläköityi brittiarmeijasta nelikymppisenä vuonna 1920 ja asettui Kairoon 1500-luvulta peräisin olevaan taloon johon keräsi vuoteen 1942 mennessä vaikttavan antiikkikokoelman. Kissan hän osti "vanhalta ystävältään" 1934, jolloin tämä tuli Gayer-Andersonin taloon, kaiveli kuormastaan ensin kaikenlaista rojua ja loppuhuipennuksena mainitun veistoksen, kuin minkäkin "Maltan haukan". Kissa oli ilmeisen huonossa kunnossa, emmekä Gayer-Andersonin kovakouraisen restauroinnin jälkeen enää esimerkiksi voi sanoa millainen sen pinta alunperin oli.

Gayer-Anderson lahjoitti huomattavia osia kokoelmastaan eurooppalaisiin museoihin, mukaan lukien Tukholman Medelhavsmuseet. Jäljelle jäi kuitenkin niin paljon esineistöä, että Kairon kotitalo toimii nykyään Gayer-Andersonin nimeä kantavana museona.

Neal Spencer: The Gayer-Anderson Cat (British Museum Objects in Focus)

Kunsthistorische Museum: Ägyptisch-Orientalische Sammlung

Wienin taidemuseo rakennettiin alunperinkin jo museoksi, niinpä sen egyptiläis-itämaalaiset kokoelmat sisältävässä osassa seinät ja katto on maalattu (Berliinin Neues Museumin tavoin) teemaan liittyvästi.

Ensimmäisen hallin kolme lootuspylvästä ovat aitoja, Egyptin kediivin lahja Suezin kanavan avajaisissa 1869 vierailleelle Frans Joosef I:lle. Ne ovat osa kantavia rakenteita, ja ainoina muinaisesta Egyptistä peräisin olevina ko. käytössä Egyptin ulkopuolella.

Esillä on monenlaista mielenkiintoista. Ensimmäinen veistos Wienin kokoelmiin tuli jo 1560 Istanbulista, mutta varsinainen innostus, niin täällä kuin muallakin Euroopassa, alkoi ranskalaisten Egyptin-retkestä 1798-1801.

Sarkofageja oli niin kivisinä...

kuin puisina.

Gizan alueen malli on näyttelyssä paikallaan, sillä varsin suuri osa egyptiläisestä kokoelmasta on peräisin siellä suoritetuista kaivauksista vuosina 1912-1929.

Egypti-kokoelman ikoniksi on jostain noussut tämä sympaattinen virtahepo Keskivaltakunnan ajoilta n. vuodelta 2000 eKr. Sen kylkeen on maalattu vesikasveja (papyrus, lootus) ja lintuja antamaan vaikutelma että eläin kulkee luontaisessa elinympäristössään Niilissä.