Turun keskiaika 2026 (1466)

Vanhalla Suurtorilla ja sen ympäristössä vietettiin 25.-28.6. taas kerran keskiaikatapahtumaa, kuten on vietetty vuodesta 1996 eli jo 30 vuotta, pois lukien koronavuodet. Välivuoden jälkeen näytelmä (tällä kertaa nimeltään Ora et labora) oli saanut uuden piispan, ja vuonna 1466 piispa oli tietysti Konrad Bitz, tässä vierellään Turun linnan päällikkö Tott.

Piispa siunaa kirkonrakentaja Petrus Muratorin puolisoineen. Petrus muurasi tuomiokirkon holveja juuri vuonna 1466, ja kirkon sulkeuduttua tämän vuoden alussa useammaksi vuodeksi peruskorjauksen takia tämä oli mitä ajankohtaisin teema.

Saman tien alkoi Petrus myös pestaamaan väkeä työmaalle, ja soveltuvuuskokeissa oli mm. tiilien pinoamista kantotelineeseen.

 Näytelmän osioita esitettiin myös viereisellä kaivolla...

 sahtipihalla...

ja Brinkkalan sisäpihan eli porvarinleski Birgitan pihan lavalla. Tässä kaupunginkailottaja, jota haettiin ennen tapahtumaa erityisellä työpaikkailmoituksella.

Tapahtuman 30-vuotisjuhlan kunniaksi samalla lavalla nimitettiin Turun Keskiaika ry:n kunniajäseniksi Benito Casagrande ja Petteri Järvi.

 Musiikkia esittivät mm. Huithapeli...

 Morus Musica...

 Meren Sisaret...

ja Margaretha Ante Porcos.

Musiikkia sisältyi luonnollisesti myös Unikankareen tanssiesitykseen Taiteen talon lavalla.

Noitakuningas esintyi ohjelman ulkopuolelta.

Porthaninpuiston työnäytösalueelta kuva vain Turun Maalarikillan verstaasta, työllistihän tuomiokirkon rakentaminen ja laajentaminen keskiajalla aina myös holveja koristelleita maalareita. 

Maalari Solander valmisti jälleen maalia hiertämällä, tällä kertaa rautaoksidipigmentistä nimeltään caput mortuum. Kuolleen päätä tarkoittava nimi on peräisin alkemisteilta, mutta viittaa myös muumioihin, joita niin ikään käytettiin pigmenttinä.

 

 Aiemmin puistossa olleet historianelävöittäjät oli nyt sijoitettu Katedraalikoulun pihalle.

Pihalla oli myös Wirran Wartijoiden taistelunäytöksiä...

ja lava näytelmää varten. Tässä alkamassa Ludus Latinus -kohtaus teineineen.

Wirran Wartijoiden leirisssä soitti Ulvilasta tullut säkkipilliyhtye Liikistön leikarit.

Aikoinaan Porthaninpuistossa, sittemmin suurtorin puolella ollut Härkäpään sahtitupa oli päätynyt Hjeltin talon sisäpihalle.

Tilaa oli tietysti enemmän ja pöydätkin käytössä, mutta ankeahko paikka puistoon verrattuna. Vaan maistuihan sahti sielläkin.

Vanhan Vaasan nähtävyyksiä

Vuonnan 1606 perustettu Vaasan kaupunki paloi 1852 niin perusteellisesti, että se päätettiin rakentaa uudelleen lähemmäs merta. Autio ei Vanha Vaasa silti ole, sen ruutukaava-alueella on nykyään 1900-luvun pientaloasutusta. Tutustuminen alkoi Vanhan Vaasan museosta (josta toiste lisää), jonka jälkeen askelsimme läheiseen Rauniopuistoon. Näyttävin jäänteistä on Pyhän Marian kirkko, alunperin Mustasaaren pitäjän ja emäseurakunnan kirkko. 1500-luvun alussa rakennettua kirkkoa laajennettiin 1600- ja 1700-luvuilla.

Raunioita on restauroitu jo vuodesta 2020...

mutta sisälle pääsi ihmettelemään jykeviä kivi- ja tiilimuureja.

Aukko oikealla on ollut saarnastuoli. Kulku sinne oli muurin sisällä olevan käytävän kautta, ovi näkyy kuvan keskellä.

Ilari oli saanut vinkin tekijänleimalla merkitystä tiilestä ulkoseinässä, mutta se oli jäänyt jonnekin suojauksen taakse.

Vieressä sijainneesta raatihuoneesta oli jäljellä vain kivillä merkityt ääriviivat, eivätkä nekään erotu tässä kuvassa.

1675 valmistuneesta kirkon kellotapulista oli sentään jäänyt vähän enemmän, nimittäin kivinen alaosa.

Kun tiilistä nyt oli puhe, niin huomasimme, että kellotapulia oli paikattu teollisemmin valmistetuilla tiilillä. Samanlaisia, kumisen kuljetusmaton nystyröiden aiheuttamia painanteita löytyy myös Turun kaupunginkirjaston vanhan osan seinästä.

Vuonna 1691 valmistuneesta triviaalikoulusta oli jäljellä komea kivijalka.

Triviaalikoulua ja sen kuuluisinta oppilasta, J.L. Runebergia, oli muistettu monumentilla 100 vuotta palon jälkeen, 1952. 

Vähän matkan päässä on muistomerkki Vaasan taistelussa 1808 kaatuneille ruotsalaissotilaille ja surmansa saaneille vaasalaissiviileille.

Monumentin kyljessä oli kovasti uniformun nappien näköisiä pronssilevyjä, ja todella ne ovatkin Överhankmon maihinnousuun ja Vaasan taisteluun osallistuneiden ruotsalaisrykmenttien tunnukset.

Loisteliain nähtävyys on alueen kaakkoiskulmalla sijaitseva Mustasaaren kirkko, aikoinaan (1786) Vaasan hovioikeuden rakennukseksi valmistunut.

 

Palon jälkeen lisätty kellotapuli näyttää nousevan suoraan katosta, mutta on itse asiassa kirkon takana. 

Kirkon takana, pitäjäntuvan vieressä, on myös Mustasaaren (Mussor) 600-vuotismuistomerkki, Theodor Schalinin teos on vuodelta 1958, mutta 600 vuotta on laskettu vuodesta 1348. Sen koommin on siis ehditty viettää jo 650-vuotisjuhlatkin.

Pronssiveistos kuvaa hylkeenpyytäjiä työntämässä venettään jäällä. (Matkalla Ilari oli siteerannut keskiaikaisia kertomuksia, joissa pyhimyksen rukoilu pelastaa jäälautalle ajelehtimaan joutuneet pohjalaiset hylkeenpyytäjät.)

Kirkolta taivalsimme länteen pitkin Vanhan Vaasan kirkkokujannetta, jolla on kunnia olla Suomen vanhin yhä olemassa oleva puistokatu ja julkinen puisto. Alkuperäiset haavat korvattiin neljällä rivillä lehmuksia 1836-42, ja ne siis selvisivät palosta. Puistokujan molemmin puolin oli aikoinaan hovioikeudenneuvoston tontteja.

Kirkkokujanteen toinen pää päättyy maakumpuun, joka on kaikki mitä 1300-luvulla perustelusta Korsholman linnasta on näkyvillä. Muistoristi on vuodelta 1896.

Kauan luultiin, ettei keskiaikaisesta Korsholmasta mitään jäljellä olisikaan, mutta 2022-2025 suoritetuissa arkeologisissa kaivauksissa tehtiin löytöjä aina 1200-luvulta asti. Vuosisatoja maaperässä säilyneiden hullukaalin siementen kerrottiin itäneen ja kasvaneen kaivausten myllerrettyä maaperän.

Kummun juurella avautuvalla peltoaukealla lainehti meri linnan perustamisen aikoihin.

Lopuksi poikettiin vielä Vanhan Vaasan torille. Aikoinaan se oli Nya torget, ja ehdittiin kivetä vain vähän ennen 1852 paloa, jonka jälkeen se hautautui maakerrosten alle. Paikallinen asukas löysi kiveyksen jo vuosikymmeniä sitten, esiin se kaivettiin kokonaan 2019.

Hyvin säilynyt kiveys toi turkulaiselle tietysti mieleen Turun kauppatorin alle jääneen paloa edeltäneen ajan kiveyksen, joka kaivettiin esiin samoihin aikoihin.

.

Pyhimykset legendoina ja taiteena

Turun linnan Bryggman-salissa oli tänään esitelmätilaisuus Pyhimyslegendoista taidehistoriallisiksi legendoiksi.

Marika Räsänen kertoi Turun linnan perusnäyttelyssä esillä olevasta Legensa aureasta, Turun kaupunginmuseon kirjakokoelman vanhimmasta edustajasta, 1485 painetusta inkunaabelista eli kehtopainatteesta. Jacobus de Voraginen 1200-luvulla laatima pyhimystarinakokoelma oli aikansa suosikkilukemistoa, ja tarinat rankkoja. Päivän nimikkopyhimys Pyhä Lucia uhattiin joukkoraiskata, mutta kun ei tuhatkaan miestä pystynyt viemään häntä nurkan taakse toimitusta varten, virtsattiin hänen päälleen oikein joukolla, koska arveltiin sen tepsivän moiseen noituuteen. Loppu Lucialle tuli sitten tulessa, mutta tarinaa irtirevityistä silmistä ei Jacobuksen versiossa ole.

Keisari Konstantinuksen äitiä Helenaa pidetään arkeologian suojeluspyhimyksenä, mutta kovakouraista oli arkeologian alkukin. Jeesuksen ristiä etsinyt Helena heitätti paikan tienneen (juutalais)miehen kaivoon ja piti tätä siellä kuusi päivää nälässä ja janossa, ennen kuin sijaintipaikka heltisi. Ristejä löytyi kolme, mutta mikä oli oikea? Asia testattiin koskettamalla (tai kopauttamalla) vakavasti sairasta miestä kullakin, jolloin oikea risti paransi sairaan, ryövärien ristit eivät.

Alunperin latinankielinen Kultainen legenda on säilynyt lukuisina käsikirjoituksina, myös jo keskiajalla kansankielille käännettynä, mukaan lukien ruotsi, ei kuitenkaan suomi. Alkuperäinen kokoelma käsitti 182 tekstiä, ja keskiajan lopulla sitä vielä täydennettiin niin, että kertomuksia oli lopulta 243. Ne oli tarkoitettu erityisesti saarnaajille, joiden kansankieliset esitykset vaikuttavat olleen suosittu show, ja rankat tarinat niihin omiaan.

Turun kaupungin historiallisen museon alkuaikoina kirjakokoelma karttui vailla kunnollista dokumentointia, niinpä tämäkin Legenda aurea sukelsi esiin vasta 1981, kun kirjakokoelmaa siirrettiin Turun linnasta pois remontin tieltä. Etulehtimerkintöjen mukaan se on ollut Turussa viimeistään 1700-luvun puolivälissä, ja selvinnyt siis Turun palosta.

Katri Vuola kertoi ruotsalaisesta taidehistorioitsijasta Johnny Roosvalista, joka 1920-luvulla vieraili Turussa tutustumassa tuomiokirkon restaurointiin ja historiallisen museon kokoelmiin, ja kirjoitti jopa 3-osaisen artikkelin Studier i Finland Suomen keskiajan taiteesta (1927-28). Kirjoituksissaan Roosval totesi Suomen osaksi "baltilais-pohjoismaista taidemaailmaa". Tuon taidemaailman keskus oli Roosvalin mielestä nimenomaan Gotlanti, ja Roosval jatkoi jo Carl af Ugglasin 1915 kehittelemää ideaa tunnistaa eri "mestareita" Visbyn museossa oleville veistoksille.

Roosval kehitteli koko joukon mestareita lisää, antaen näille mm. sellaisia nimiä kuin Egypticus ja Fabulator. Turun linnan veistoksiin tutustuessaan lennokas humanisti totesi kuin Visbyhyn tulleensa. Tuomiokirkon veistokset oli 1893 tuotu historialliseen museoon, missä ne sekaantuivat museon omiin, ja itse asiassa kokoelmien omistajuus saatiin järjestykseen vasta 1960-luvulle tullessa. Roosval mm. ajatteli Sundista peräisin olevien apostolien Paavalin ja Johanneksen olevan hampurilaisen Bertram von Mindenin ateljeen tuotantoa, ja olleen osa 12 veistoksen sarjaa tuomiokirkon kuorikäytävällä. Luonnontieteellisin menetelmin on sittemmin todistettu veistosten olevan 1380-luvun Pohjois-Saksasta, mutta muutoin ei Roosvalin teoria ole kestänyt.

Arkeologi C.A. Nordman otti kuitenkin kopin mestari-ajatuksesta, mutta kehitti sen pitäjännimien ympärille, ja niinpä meillä sitten on ollut viimeistään Medeltida skulptur i Finland (1965)  -teoksesta lähtien näitä Liedon ym. mestareita, joista on tullut suorastaan paikallisidentiteen rakennuspuita. Toinen, jo useasti mainittu myytti oli ajatus koivusta "kotimaisten mestareiden" materiaalina. Materiaalianalyysit viittaavat siihen, ettei ainuttakaan veistosta ole tehty koivusta, sen sijaan mm. lehmus on ollut suosittua.

Kuva Turun linnan Nunnakappelista. 

Olavinlinna

Kesämatka suuntautui Savonlinnaan, ja siellä tietysti pääkohteena oli Olavinlinna. Saapuminen osui Eino Leinon syntymäpäiväksi 6.7., runon ja päiväksi, niinpä liehui salossa Suomen valtiolippu, valtion eli Museoviraston hallinnoima paikka kun on kyseessä.

Opastukset alkavat heti sisäänkäynnin luota vesiportin bastionin sisäpihalta. Torneihin pääsee vain ryhmän mukana, muuten linnaa voi kierrellä itsekseenkin. Opastus oli tiukan asiallista, ei seinään muurattuja neitoja tai mustan pässin legendaa. Somessa kävi myöhemmin ilmi, että opastuksia oli reippaasti siivottu vuosisatamme alussa, kun kansainvälisen medievalistikongressin osallistujat olivat joutuneet kuuntelemaan em. satuiluja ja kaikkea muutakin pöljää "keskiajan elämästä".

Keskushalli sijaitsee Kellotornin ja Kirkkotornin välissä. Alaosassa on ollut väentupa, yläkerrassa voudin asunto.

Hallissa on Ville Vallgrenin versio Pyhästä Olavista, kristinuskoon kääntyneestä viikinkikuninkaasta, jota esittäviä veistoksia löytyy runsaasti Suomen kirkoista. Tämä 1912 valmistunut veistos seisoi aikoinaan ulkona, eli värit ovat kovin kärsineet.

Ja sitten ylös torneihin. Kellotorni ja Kirkkotorni ovat keskiaikaisia, niistä vähän etäämpänä sijaitseva, linnanpäällikkö Nils Pederinpoika Kijlin 1609 rakennuttama torni tunnetaan hänen mukaansa Kijlin tornina. Kuvassa kirkkotorni.

Alhaalla pieni linnanpiha ja venäläisvallan aikana rakennettu adjutantin rakennus.

Tornien kyljissä on privettejä (käymälöitä), tuttuja Turun linnastakin.

Kaikkien tornien ylin, katettu kerros on venäläisajalta. Tässä blogisti vihdoin huipulla.

Paluumatkalla alas käytiin linnan kirkossa, Pyhälle Olaville nimetyssä kappelissa. 

Seinämaalauksista on vain rippeet jäljillä. Ainoana paikkana Suomessa täällä on hagioskopi, seinässä oleva aukko, josta rikolliset, sairaat ym. epäpuhtaat ja syntiset saivat pyhiä toimituksia seurata.

Ulos tultua kierreltiin vielä alhaalla bastionien valleilla.

Alkuperäiset keskiaikaiset tornit muodostivat tiiviin kolmion. Pyhän Eerikin tornista on jäljellä vain perustukset. Torni purettiin suuren Pohjan sodan jälkeen 1700-luvun alussa.

Vieressä sijaitsevassa Riihisaaren museossa käytiin myös, mutta sieltä vain nämä veikeät enkeliveistokset.

Ja koska Savossa oltiin, piti tehdä myös järviristeily. Niissä vaikutti tarjonta ylittävän kysynnän, sen verran etelämaalainen sisäänheittomeininki laitureilla oli.

Ja tietysti piti syödä muikkuja!

.