Turun linna sisällissodan pyörteissä

Mirkka Lappalainen; Susimessu - 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa (2009).

Turkulaiselle museoammattilaiselle tässä kirjassa mennään aivan asian ytimeen, Turun linnan historian viimeisiin kunniakkaisiin (tai kunniattomiin) vaiheisiin silloin kun se vielä edes jonkinlaisena puolustusvarustuksena palveli. Periaatteessa kuvio oli aika simppeli:

1596-97 talvella käydään nuijasota, jossa Turun linnan Ilkanvankilasta (!) paennut Jaakko Ilkka muiden Pohjanmaan suurtalonpoikien ohella johtaa maakunnan miehet katastrofaaliseen tappioon kolmen kuukauden talvisodassa. Käsiä katkotaan, talonpoikaisarmeija hakataan maahan ja henkiinjääneet johtajat päätyvät teilipyörään.

1597 koko nuijasodan linnaleireillään aiheuttanut Klaus Fleming kuolee. Kaarle-herttua purjehtii Turkuun, nousee maihin nykyisen Katariinanlaakson kulmilla ja marssii piirittämään linnaa. Sitä puolustamaan määrätty Arvid Stålarm tyrii hommansa, ja linna joutuu antautumaan. Tämä on ehkä kuuluisin Turun linnan piiritys, liittyyhän siihen niin tarina Kaarle-herttuasta kiskomassa Fleming-vainajan partaa (jonka täytynee pitää paikkansa, koska esiinnyin aikoinaan sitä esittävässä kuvaelmassa) ja J.J. Wecksellin kirjoittama näytelmä (ja tv-draamakin) Daniel Hjortin petturuudesta. Herttua palaa Ruotsin ja vie mennessään Turun linnan tykit ja Suomen laivaston.

1598 Sigismund III palaa Ruotsiin palauttamaan järjestystä, purjehtien joukkoineen Danzigista Kalmariin. Turun linnan helposti takaisin saanut Arvid Stålarm purjehtii jotenkin kokoon saaduin laivoin myös Ruotsiin nousten maihin Tukholmaan johtavan väylän varrella. Hermot kuitenkin pettävät ja tämä suomalaisten hyökkäys Ruotsiin ("makkararetki/korvståg") päättyy pian vetäytymiseen. Hieman samoin käy alkuun niskan päällä olleelle Sigismundille, joka joutuu häntä koipien välissä palaamaan Puolaan.

1599 on taas Kaarlen vuoro hyökätä Suomeen, ja nyt onkin kovemmat keinot käytössä. Matkalla vallataan Kastelholman linna. Sen komentajan ja kuuden muun upseerin päät lyödään seipäisiin läheiselle mäelle, kaiketi Korppolaismäelle. Linna ei siitä antaudu, ja tällä kertaa herttua nousee maihin hieman kauempana, Sauvossa. Erinäisten manöövereiden jälkeen Turusta itään sijaitsevassa Marttilassa käytiin taistelu, joka on aina kiehtonut itseäni siinä mielessä, että sen voi ajatella olleen uskonsotien vuosisadan (1560-1660) pohjoisin yhteenotto, jos ei nyt ihan ratkaisutaistelu kuitenkaan.

Tämän jälkeen herttuan voittokulkua Suomessa ei pysäytä mikään. Syyskuussa 1599 vallataan Viipurin linna ja sen päällystöön kuuluvat mestataan. Päät pysyvät Viipurin Karjaportilla seipäisiin lyötyinä vielä vuosikaudet. Muut Suomen linnat antautuvat taistelutta, Turun linna sekin vielä syyskuussa.  Turun Vanhalla Suurtorilla toimenpannaan 10. marraskuuta verilöyly, jollaista Englannissa muistettaisiin vieläkin vuosittain, mutta jostain syystä horrible histories -asenne ei Suomeen ole kotiutunut.

Siinäpä se sitten olikin. Viron valtaus sujui yhtä helposti, mutta sen jälkeen olikin vuorossa paljon vaikeampi sota Puolaa vastaan, joka ei enää tähän kuulu. Lappalaisen kirja on sujuvasti kirjoitettua populaarihistoriaa, josta eniten mieleen jäi se, miten tosissaan Roomassa asti oltiin Missio Suetican kanssa, tai, koko Ruotsin takaisin katolilaisuuteen käännyttämisen epäonnistuessa, sitten edes Viron ja Suomen Puolaan liittämisen kelvatessa. Turkin sota vei kriittiseen aikaan katolisen maailman huomion toisaalle, ja joka tapauksessa saamattoman Sigismundin olisi ollut vaikeaa mobilisoida Puolan aatelia sotaretkelle pohjoiseen. 

Hyvin käy ilmi, että sekä Kaarle että Klaus olivat jokseenkin kauheita ihmisiä. Jälkimmäisellä kerrotaan tässäkin kirjassa olleen räkää rinnuksilla ja hihansuissa. Oma diagnoosini on, että hänellä oli polyyppien aiheuttama krooninen poskiontelon tulehdus. Se tekee myös nukkumisesta vaikeaa, kun vähän väliä herää suun kuivumiseen. Klaus oli siis kroonisesti väsynyt, mikä teki hänestä varmasti entistäkin ärtyisämmän.

Ja mikä sitten oli susimessu, selviää kirjan lopusta. Ruotsissa ilmestyi 1610-luvun alussa katolilaisvastainen pamfletti, jossa kuvataan jesuiittojen suorittamaa rituaalia, jossa kuninkaa murhaamaan valittu veljeskunnan jäsen vihitään tehtäväänsä "jesuiittojen susimessussa". 

Uusia militariasarjoja (7)

Paul L Dawson: The Armies of the French Revolution: Uniforms and Equipment (2025)

Sotilaspukukirjallisuudessa Napoleonin sodat on aika kilpailtu genre, tuosta länsimaisten uniformujen kultakaudesta kun on valtava määrä kirjallisuutta. Brittiläinen Paul L. Dawson on kuitenkin urakkaan tarttunut, menemällä alkuperäislähteiden äärelle Ranskan sota-arkistoon kahlaamaan läpi rykmenttien vuosittaisia raportteja vaatetuksesta ja varustuksesta. Kaikkea ei ole käyty läpi, vaan Dawson esittelee otannalla joitain kymmeniä osastoja, ja toki vallankumousaikana raportointi ei aina säilynytkään.

Tuloksena on sitä hardcorempaa uniformologiaa, yksityiskohtaisia listauksia hatuista, takeista, liiveistä, housuista ja kengistä, joita sotilailla oli tai pikemminkin puuttui. Vähän turhan hapokasta itselleni, joten katsotaan mitä kuvitus kertoo. Mukana on muutamia alkuperäisiä hattuja, takkeja ja housuja, kiitettävästi useammasta kulmasta kuvattuna (kuten meilläkin tehtiin kun tekstiilikonservaattorin kanssa inventoimme ja pakkasimme sotilaspukuja muuttoa varten), mutta ei alkuunkaan niin paljon kuin olin toivonut. Pukukappaleet ovat kaikki peräisin ranskalaisen keräilijän ja kauppiaan Bertrand Malvauxin kokoelmasta.

Alkuperäiskuvitus on painatukseltaan korkeatasoista, tosin suurimmalta osin eri ratsuväen lajeista (rakuunat, husaarit jne.). Käsittämätöntä kyllä, piirrosten tekijöitä ei kerrota, ei myöskään mistä kokoelmasta ne ovat peräisin - kontekstista päätellen kait sitten Ranskan sota-arkistosta.  

Lopputulema on vähemmän yllättävästi, etteivät pukuohjesäännöt, säilynyt dokumentaatio ja aikalaiskuvitus kauhean hyvin aina mätsää. Näin on vanhojen aikojen kohdalla aina, ja varsin Ranskan vallankumouksen alkuvuosina. Vuoden 1793 yleistä asevelvollisuuta (levée en masse) seurasi vuoden 1794 alussa yhdistäminen (amalgame), jossa valkotakkinen vanha armeija sulautettiin osaksi uutta sinitakkista armeijaa 1:2 periaatteella. 

Tämä vallankumouksen ahjossa taottu armeija antoi sitten Napoleonille sen aseen, jolla hän voittonsa voitti niin kauan kuin niitä riitti. Ensimmäisen keisarikunnan vormuista Dawson näyttää julkaisseen  puolen tusinaa vastaavaa kirjaa kuin tämä.

 

Mainettaan parempi maailmansota

Gordon Corrigan: Mud, Blood and Poppycock: Britain and the Great War (2003).

Viimekertaisen postauksen jälkeen on vuorossa siinä esitellyn julkaisun täysi vastakohta: Britannian gurkhajoukoissa palvelleen majuri evp Gordon Corriganin kirja on puolustuspuhe ensimmäisen maailmansodan brittiarmeijalle. Sota oli oikeutettu eikä ensinkään turha, Euroopan joutuminen Saksan hegemonian alle oli estettävä. Brittien tappiot olivat pienemmät kuin muiden Euroopan suurvaltojen, mitään "menetettyä sukupolvea" ei ollut, eliitin public schoolien sotaan lähteneistä oppilaistakin kaatui vain joka viides. Upseeristo johti sotaa niin taitavasti kuin mahdollista, vaikka poliitikot vaikeuttivat urakkaa kaikin tavoin, ja Haig oli ylipäälliköksi ehdottomasti paras.  

Sommessa kyllä kaatui ensimmäisenä päivänä 19000 sotilasta, mutta oppia otettiin koko ajan, ja lopulta sota voitettiin länsirintamalla pääasiassa britti-imperiumin joukkojen toimesta. Asemasotakausina ei elämä juoksuhaudoissakaan niin surkeaa ollut, ei niissä monta päivää kerrallaan tarvinnut olla kun rotaatio toimi. Sotaoikeudet toimivat oikeudenmukaisesti ja pelkurit ja karkurit pitikin ampua*. Veteraanit palasivat kotiin tyytyväisinä voitostaan, komentajaansa Haigia kunnioittaen. Sitä miten käsitys sodasta alkoi rapista Haigin kuoltua 1928, on omat kirjansa; pitkään palvelleen ammattiupseeri Corriganin näkemys lienee jo tässä tullut selväksi.

Ei tämä silti pelkkä pamfletti ole, väitteiden takana on selvästi paljon tutkimusta ja asiantuntemusta. Erityisenä plussana on mainittava, että armeijan organisaatio, aseet, taktiikka ja paljon muuta aina hevostenhoitoa ja kenttäkäymälöitä myöten on esitetty maallikolle ymmärrettävästi, suorastaan rautalangasta vääntäen, ja myös lähdeviitteissä on paljon kaikkea mielenkiintoista. Yksi informatiivisimmista maailmansotakirjoista joita olen lukenut, niin apologeettinen ja kotiin päin vetävä kuin onkin. Toisaalta on todettava, että kun tämä länsirintaman ekspertti eksyy muille sotanäyttämöille, menevät vuosiluvut ja tapahtumat iloisesti sekaisin. Aika helposti olisi voinut tarkistaa vaikka senkin, ettei Kreikan kuninkaan puoliso ollut syntyjään englantilainen, vaan saksalainen. Vertaisarviointi tai kustannustoimittajan skarppaus oli auttanut.

Yksi luku on omistettu myös USA:n Eurooppaan lähettämälle armeijalle (AEF). Sehän ehti mukaan taisteluihin vasta sodan lopussa, mutta pelkkä 1,5 miljoonan sotilaan liittyminen vihollisen riveihin pakotti Saksan sodanjohdon ymmärtämään että peli oli menetetty. Hieman erikoisesti kerrotaan miten "ryöstelyyn taipuvaiset" Ranskan armeijan senegalilaisjoukot** olivat vetäytyessään vohkineet amerikkalaisten tarvikkeitra, mutta jo seuraavalla sivulla amerikkalaiset itse ryöstivät (humalapäissään) hattukauppoja myöten ranskalaiskaupungin johon olivat majoittuneet. Muutoin asenne amerikkalaisiin on melkeinpä mielistelevä, ja suoraan sanotaankin että USA on Britannian ainoa luotettava liittolainen tulevissa sodissa. 2003 ei kukaan tietenkään arvannut millainen toope USA:n johtoon vielä nousisi.

Jos näistä Corriganin teeseistä jonkin ostaisi, niin sen kiistämättömän ongelman, joka briteillä todella oli edessään polkaistessaan maasta massa-armeijan ilman sodanedellistä yleistä asevelvollisuutta ja sen luomaa reserviä. Armeija koostui oikeastaan neljästä kerrostumasta: rauhan ajan pieni, mutta tasokas ammattiarmeija ("Old Contemptibles"), territoriaalijoukkojen "viikonloppusotilaat", 1914-15 vapaaehtoisina liittyneet (ns. Kitchenerin armeija), sekä vuoden 1916 alusta kutsunnoilla riveihin otetut. Kouluttaminen ja kokemuksen saaminen kesti aikansa, mutta jo Sommen jälkeen jalkaväkijoukkueen neljä ryhmää erikoistuivat toiminnoissaan tulen ja liikkeen yhdistämiseksi. Nykyään brittien sotahistoria Corriganin tavoin painottaakin tätä "oppimiskäyrää" (learning curve) vastapainona populaarikulttuurin "hyödyttömille teurastuksille".

 

* Corrigan suhtautuu, kuten arvata saattaa, kirjassaan kielteisesti ajatukseen teloitettujen jälkikäteisestä armahtamisesta (se tapahtui sittemmin 2006), samoin kuin näille pystytettyyn muistomerkkiin.

** Senegalilaisiksi kutsuttiin kaikkia Ranskan Länsi-Afrikasta värvättyjä mustia sotilaita.

 

Maailmansodan historiakiistan äärellä

Denis Winter: Haig's Command: A Reassessment (1991)

Douglas Haig nousi länsirintama brittijoukkojen (BEF) komentajaksi vuoden 1915 lopulla, ja johti niitä sodan loppuun saakka, läpi vuosien 1916 ja 1917 suurten joukkoteurastusten ja vuoden 1918 dramaattisten käänteiden, kun entente horjui tappion partaalla Saksan keväthyökkäyksen edessä, ennen kuin aloite siirtyi sille kesällä ja sota päättyi Saksan ja muiden keskusvaltojen antautumiseen syksyllä.

Haig on ollut kiistanalainen hahmo jo yli vuosisadan ajan, ja englanninkielinen wikipedia omistaa sotamarsalkan jälkimaineelle kokonaan oman sivun. On oltu puolesta ja vastaan, ja Winterin kirja on todella jyrkästi jälkimmäistä, aina naurettavuuteen asti. Jos Winteriä on uskominen, Haig oli vuoden 1909 jalkaväkiohjesääntöön jämähtänyt jäärä, kaikin puolin lahjaton idiootti, joka yleni vain hyväveliverkoston avulla, ja munasi jokaisen taistelunsa. Sodan jälkeen arkistolähteitä vieläpä salattiin ja hävitettiin marsalkan maineen suojelemiseksi.

Tällainen dissaus alkaa jossain vaiheessa jo huvittamaan, ja erityisesti tökkivät varsin helposti tarkistettavat mokat. Vetäytyminen Siegfried-linjalle maaliskuussa 1917 ei vapauttanut saksalaisten reserviin 45 divisioonaa, vaan vain 13-14 divisioonaa. Aika hulppeaa oli myös juttu tonnin painoisia ammuksia ampuvista 16 tuuman tykeistä, järein ententen tykki kun oli 12-tuumainen.

Kuten edellä linkatulta Haigin jälkimaineelle omistetulta sivulta voi lukea, Winterin kirjan väitteet on aika lailla runtattu, mutta olihan tämä omalla tavallaan hauska lukea, ainakin nyt ymmärsin, millä vimmalla maailmansodan aikaiseen sotilasjohtoon on Britanniassa suhtauduttu. Useimmille suomalaisille asia taitaa olla tutuin Blackadder-sarjan satiirista.

Kiitosta saa kirjan lopussa oleva Biographical Sketches, lyhyet luonnehdinnat lukuisista brittiläisistä ja ranskalaisista sodan ajan poliittisista ja sotilaallisista johtohenkilöistä tai tapahtumien kulkuun muuten vaikuttaneista hahmoista.

Pikantti inhimillinen yksityiskohta: vaimo teki aamuisin Haigille mukaan eväät, jotka tämä söi lounaaksi omassa rauhassaan, koska halusi välttää pitkällisiä lounaskeskusteluita esikunnan jäsenten kanssa. Täysin päinvastainen tapa siis kuin vaikkapa Ranskan sodan alun ylipäälliköllä Joseph Joffrella, jonka lounaiden kerrotaan venyneen parituntisiksi, olipa sotatilanne miten kiperä hyvänsä.

Raivotarten tanssi

Michael S. Neiberg: Dance of the Furies – Europe and the Outbreak of World War I (2011)

Maailmansodan syttymisestä on kirjoitettu paljon kirjoja, ja Neibergin kirjassa näkökulma on se, että sota ei syttynyt kansakuntien vihasta toisiaan kohtaan, vaan viha kansakuntien välille syntyi itse sodasta. Varsin itsestäänselvältä kuulostava väite, jonka tueksi kirjoittaja on koonnut runsaasti sitaatteja keskiluokkaisten kirjeistä ja päiväkirjoista, mutta olihan tässä muutakin kiinnostavaa.

1900-luvun alun toistuvia suurvaltapoliittisia kriisejä (Marokko 1905 ja 1911, Bosnia 1908, Balkanin sodat 1912-1913) pidetään maailmansodan esinäytöksinä, mutta aikalaiset eivät nähneet sitä niin. Päinvastoin ne olivat opettaneet, että kriisit voidaan ratkaista viikkojen tai kuukausienkin diplomaattisella kädenväännöllä, sota kuitenkin välttäen. Sotaa ei todellakaan odotettu, eikä missään nimessä haluttu.

Itävallan esittämä ultimaatumi Serbialle 23.7. 1914, ja sen hylkääminen Serbian toimesta kaksi päivää myöhemmin kohahduttivat uutisina, mutta useimpien eurooppalaisten mielestä kriisiin löytyisi ratkaisu kuten ennenkin. Edes Itävallan sodanjulistusta Serbialle 28.7. ei pidetty lopullisena katastrofina. Vasta Venäjän liikekannallepano 30.7. pyöräytti suursodan pyörät peruuttamattomasti käyntiin, ja liikekannallepanot ja sodanjulistukset sinkoilivat seuraavan viikon ajan.

Sota tuli todellakin kuin kirkkaalta taivaalta, ja ehkä tapahtumien nopeudestakin johtuen kaikki sotaan joutuneet maat katsoivat (toki hallitustensa tietoisen manipuloinnin myötä) joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi ja käyvänsä jaloa puolustustaistelua. Isänmaallisuuden puuskassa luokkaristiriidatkin unohtuivat, ainakin hetkeksi, kun poliittisia linnarauhoja solmittiin kaikissa maissa, ellei parlamenttia sitten suljettu kokonaan. Kaikki olivat ehdottoman vakuuttuneita siitä, että sota olisi lyhyt. Se ei kestäisi, ei voisi kestää, muutamaa viikkoa pitempään.

Sodan alun kuvauksissa on tavallista siteerata aikakauden älymystön (Thomas Mann, Sigmund Freud ym.) innostuneita päiväkirjamerkintöjä sodanjulistusten päivinä. Harvemmin mainitaan, että heidänkin innostuksensa laantui pian, Freudin jo elokuun aikana. Eikä innostus ollut mitenkään universaalia. Maaseudulta sotaan jouduttiin lähtemään kesken elonkorjuun, ja perheiden pojat ja isät lähetettiin rintamalle kaikkialla Euroopassa kyynelten virratessa. Televisiodokkareiden vanhat filmit riemuitsevista sotilaista junanvaunuissa ovat pahasti harhaanjohtavia.

Innostuksen, jos sitä tunnettiinkaan, tilalle tuli pian viha, kun propagandakoneistot levittivät kertomuksia vihollisen julmuuksista, joita kyllä tapahtui oikeastikin, mutta huhumylly paisutti kaiken uskomattomiin mittoihin. Sotasensuuri oli ehdoton, ja lehdistö oli kunkin maan sodanjohdon antamien (mitäänsanomattomien) tiedonantojen varassa. Mediaa ei etulinjaan päästetty, vaan toimittajat sepittivät sankaritarinoita omasta päästään.

Vuoden loppuun mennessä rintamasotilaille oli käynyt selväksi, miten kauheaa käsityskyvyn ylittävä moderni sota oli, ja että se ei todellakaan päättyisi pian. Kuilu kotirintaman ja sotilaiden käsityksestä laajeni niin syväksi, että brittiupseeri saattoi iloita Saksan laivaston pommittaessa Englannin rannikkoa, koska "siviilitkin vihdoin ymmärtäisivät mitä sota on".

Turtumus sotaan ei juoksuhaudoissa tullut vasta Sommen ja Verdunin myötä 1916, vaan se oli todellisuutta jo 1914. Vain velvollisuudentunne sai sotilaat jatkamaan, se vuosisata keskiluokkaista rakkautta muistoineen isoisän viiksistä jne., kuten F. Scott Fitzgerald asian muotoili romaanissaan Tender Is the Night (1934).

Maarian kirkon ja pappilan vaiheita

Heinäkuun alussa julkaistiin Koroisten kirkon muistoristillä kaikkiaan 16 kirjoittajan tuottama julkaisu Maarian kirkko ja pappila - Hengen ja maan viljelyä keskiajalta nykypäivään. (Docendo 2025).

Maaria on yksi Suomen vanhimmista seurakunnista, mitä ilmeisimmin jo 1220-luvun tienoilta, jolloin suuremmat kirkkopitäjät korvasivat Ravattulan Ristimäen kaltaiset paikallisseurakunnat. Varhaisemmat puiset kirkot korvautuivat kivisellä 1440-1450-luvuilla. Kirkko sai Neitsyt Marian lisäksi tuolloin toisenkin suojeluspyhimyksen, Pariisin marttyyripiispan Pyhän Dionysiuksen (Saint Denis) - asialla lienee tekemistä sen kanssa, että Turun piispana tuolloin ollut Olaus Magni (Olavi Maununpoika) oli opiskellut Pariisissa. (Pariisissa opiskelusta lisää blogissa täällä.)

Maarian kirkko on säilynyt varsin hyvin keskiaikaisessa asussaan, ja kuuluisa se on Suomen vanhimmasta (v. 1290) hautapaadesta, sekä erikoisista, tulkintoja uhmaavista rakentajamaalauksista seinillään. Erikoinen on myös länsipäädyn kellotorni, joka on ollut alunperin avoin alaosastaan, ja toiminut ehkä ulkokappelina tai ulkoalttarin katoksena.

Vuonna 1878 salama sytytti kirkon katon tuleen ja se tuhoutui. Holvit kuitenkin kestivät, ja kirkkosali säästyi, samaan tapaan kuin Pariisin Notre Damen katedraalin palossa 2019 - olisiko Pyhä Dionysius suojellut kumpaakin? Kaikki vintillä olleet 18 keskiaikaista veistosta kuitenkin tuhoutuivat, ja niistä on jäljellä vain Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retkikunnan vähän aikaisemmin tekemä dokumentaatio. Keskiajan puuveistoksista on jäljellä vain kaksi krusifiksia ja alttaritaulu. Näistä sekä kirkkoon haudatun Johan Bäckin esineistöstä ja arvoituksellisesta 1500-luvun maalauksesta kuultiin myös helmikuussa kirjoittajien Artefacta 2025 konferenssissa pitämissä esitelmissä.

Kirjan jo ollessa painossa kaivaukset paljastivat kirkon lattian alta lukuisia hautauksia, jotka luultiin poistetun jo aikaa sitten. Kirjan mukana tuli asiaa käsittelevä lisälehti.

Pappila on ollut kirkon vierellä niin kauan kuin kirkkokin, mutta muiden Turun lähikirkkojen tavoin Maaria on saanut toimia vuosisadat palkkapitäjänä eli prebendana, keskiajalla tuomiokirkon papeille (usein itse piispallekin), ja 1640 alkaen akatemian professoreille. Kirkkoherraksi nimitetyt eivät siis enimmäkseen itse virkaa hoitaneet, vaan saarnat ja muut toimitukset piti tehtävään palkattu kappalainen tai apupappi.

Kirkkoherroina on toiminut sellaisia kuuluisuuksia kuin suomennostyöstään tunnettu Jacobus Petri, ja puutarhoistaan ja Amerikan matkastaan tunnettu professorin Pehr Kalm. Ruustinnoista maineikkain on tietysti Jenny Maria Montin-Tallgren, jonka sinnikäs arkeologinen harrastus johti mm. Koroisten piispanistuimen paikan löytymiseen.

Pappilan nykyinen päärakennus on puolestaan kuuluisa siitä, että se on ensimmäinen tiilestä muurattu pappila Suomessa. Läheisen Kärsämäen tiilitehtaan tiilistä 1700-luvun lopulla valmistuneen rakennuksen piti valmistustavallaan säästää metsiä, mutta sen lämpimänä pitäminen talvisin nieli valitettavasti puuta senkin edestä. Puutarha kukoisti erityisesti Kalmin ja Tallgrenien aikana. Vuosikymmeniin eivät Maarian kirkkoherrat ole pappilassa enää asuneet, verotuksen muutos teki täällä kuten muuallakin virka-asunnossa asumisen liian kalliiksi.

Kirjassa on myös artikkeli kirkkomaan hautakappeleista ja merkittävimmistä vanhoista haudoista, samoin kuin kahden muun Maarian seurakunnan hautausmaan esittely, nehän ovat Maarian keskinen hautausmaa Vähäjoen varrella, sekä Kärsämäen hautausmaa.

Maailmansota yksissä kansissa (5)

Amerikkalainen G.J. Meyer kertoo innostuksensa maailmansotaan syntyneen 13-vuotiaana Ei mitään uutta länsirintamalta -romaanin myötä, ja kasvaneen edelleen reppureissatessa Euroopassa lukemattomia sotamuistomerkkejä ja niiden pitkiä kaatuneiden listoja katsellen. Tarpeeksi hyvää yksiosaista kirjaa sodasta ei kuitenkaan löytynyt, joten hän päätti kirjoittaa sellaisen itse. A World Undone: The Story of the Great War ilmestyi 2006.

Kirjan erikoisuus on siinä, että jokaista sotatapahtumista kertovaa lukua seuraa lyhyempi (ja jopa eri fontilla painettu) taustaluku, Background. Taustalukuihin on saatu informaatiota mm. Euroopan hallitsijasuvuista, poliitikoista ja komentajista, elämästä juoksuhaudoissa, vuoden 1915 ammuspulasta, ilmalaivoista ja lentokoneista, sekä vaikkapa sota-ajan (englantilaisesta) runoudesta.

Kirja on siis kaikenlaisen informaation tietolaari Martin Gilbertin kirjan tavoin, mutta varsin rajoitetusti. Painopiste on jälleen länsirintamalla, itärintama ja Italia on jotenkuten käsitelty, mutta Lähi-itä ja Afrikan tapahtumat saavat tuskin mainintaa. Kirjan lopussa sivunumeron avulla merkityt lähteet, mutta vain suorille lainauksille, ärsyttävä tapa, jota joskus näkee.

Tässä kuten kaikissa muissakin maailmansodan historioissa taivastellaan Brest-Litovskin rauhan (1918) kohtuuttomuutta. Venäjän imperiumi menetti ehkä 1/3 väestöstään, 1/3 maatalousmaastaan ja 3/4 teollisuudestaan, mutta metriäkään venäläistä maata se ei menettänyt, kaikki nuo alueet olivat venäläistämisen kohteena olevien vähemmistökansallisuuksien (Suomi mukaan lukien) asuttamia.

Maailmansota yksissä kansissa (4)

John Keegan (1934-2012) oli englanninkielisen sotahistorian tärkein edustaja ennen Antony Beevoria. The First World War ilmestyi 1998, siis 80 vuotta maailmansodan päättymisen jälkeen.

Sodan tausta, syttyminen, vuodet 1914-1915, ja kaukaisemmat rintamat käsittävät kirjan 10:stä luvusta ensimmäiset 7. Loput kolme on omistettu kukin omalle vuodelleen: 1916 "The Year of Battles", 1917 "The Breaking of Armies, 1918 "America and Armageddon".

Ei huono yleisesitys, ja kaikenlaista pientä ennestään tuntematonta yksityiskohtaa löytyy (niitä tuki suuressa sodassa riittää jokaiseen kirjaan), mutta ehkä olin odottanut jotain enemmän näinkin kuuluisalta tekijältä.

Sivusotanäyttämöiden osalta kurkotetaan aina Trans-Kaukasian ja Trans-Kaspian kiehtoviin kuvioihin, mutta Suomen tapahtumat sisällissotineen ovat sinne päin, vaikkeivät ihan totaalisesti väärin. Ja taas (!) Suomenmaalaisia (mutta etnisyydeltään venäläisiä) tarkk'ampujarylmenttejä kutsutaan "suomalaisiksi eliittijoukoiksi" (to-do listalle: mistä tämä väärinkäsitys sai alkunsa).

Viime kädessähän tämä on taas yksi anglo-saksinen, lännestä käsin nähty tulkinta maailmansodan "katastrofista". Jopa Itä-Euroopan kansojen vapautuminen kolmesta keisarikunnasta on käsien vääntelyä aiheuttavaa surkuttelua, entisten etnisten enemmistöjen jäämistä vähemmistöiksi ja päinvastoin, ja miten tämä joudutti toisen maailmansodan tuloa (vaikka sen aloittivat tappion kärsineet ja revanssia himoinneet entiset suurvallat Saksa ja Venäjä yhdessä tuumin).

Tässä ja muissakin WWI-kirjoissa muistetaan aina mainita Itävalta-Unkarin etninen heterogeenisyys (tai monikulttuurisuus, jos sen niin tahtoo nimetä), ja miten se sodan lopulla hajotti koko kaksoismonarkian, huolimatta siitä, että Tonavan monarkian kansat saivat ajan oloon yhä enemmän autonomiaa. Oikeastaan koskaan ei mainita, että Venäjän lukuiset vähemmistöt joutuivat samaan aikaan aina vain pahemman venäläistäminen kohteiksi, ja vaikkapa Suomen ja muut "reunavaltioiden" kansat pelasti vain ensimmäinen maailmansota.

Harpataksemme 110 vuotta eteenpäin ja omiin mietelmiini: miksi Venäjälle löytyy niin paljon ymmärrystä Unkarissa ja Serbiassa? Kaikki kolme ovat kokeneet jossain vaiheessa romahduksen, jossa ovat menettäneet puolet tai jopa 2/3 osaa valtioalueestaan (Serbian osalta tarkoitan tietysti Jugoslaviaa) - ja joissa kaikissa tapauksissa menetetyilltä alueilla asui aivan muuta kuin ns. pääväestöä.

Loppukaneetiksi vielä Keeganin loppuluvun toteamus, en pilkatakseni, vaan vain todetakseni miten kirjan kirjoitusajankohtana todella ajateltiin:

Europe is once again, as it was in 1900, prosperous, peaceful and a power for good in the world. 

Maailmansota-trilogia (2)

Nick Lloydin trilogian toinen osa The Eastern Front: A History of the First World War (2025) ilmestyi pokkarina sitten näinkin äkkiä, länsirintamaa käsitelleestä ykkösosasta tuli postattua reilu vuosi sitten. Varsinaisen Venäjän rintaman lisäksi mukana on Italian ja Balkainin tapahtumat, ja vaikka hieman huoletti, Lloyd on hyvin onnistunut haukkaamaan näinkin laajan palan, ja kerronta pysyy hyvin kasassa, erittäin mielenkiintoisena aiheen tuntevallekin.

Lännessä rintama jähmettyi jo syksyllä ja lähti liikkeelle vasta maaliskuussa 1918, mutta idässä tilanne pysyi liikkuvana koko ensimmäisen sotavuoden. Valtavia taisteluja käytiin Itä-Preussissa, Puolassa, Galitsiassa ja Karpaateilla, kunnes venäläiset työnnettiin Riianlahdelta Bukovinaan ulottuvalle linjalle ja varsinainen asemasota alkoi. Venäjä osallistui vielä kesällä 1916 (Brusilovin hyökkäys) ententen suureen yleishyökkäykseen (The Big Push), joka alun menestyksen jälkeen pysähtyi, ja seuraavana vuonna vallankumous teki lopun koko Venäjän sotimisesta alkuunsa tyrehtynyttä Kerenskin hyökkäystä heinäkuussa 1917 lukuun ottamatta.

Itävalta-Unkari oli aloittanut sodan hyökkäämällä Serbiaan, huonolla menestyksellä, ja sota muuttui asemasodaksi, johon muutos tuli vasta syyskuussa 1915, kun Saksan joukkojen tultua avuksi ja Bulgarian  liityttyä sotaan keskusvaltojen puolella, Serbian armeija joutui vetäytymään Adrianmeren rantaan ja edelleen Korfun saarelle. Samaan aikaan Ranska ja Britannian joukot olivat nousseet maihin Kreikan Salonikassa (nyk. Thessaloniki), ja uudelleen varustetut serbijoukot liittyivät samaan rintamaan. Tämä Makedonian rintama vietti seuraavat vuodet asemasodan hiljaiseloa, kunnes syyskuussa 1918 alkanut hyökkäys johti Bulgarian antautumiseen ensimmäisenä keskusvalloista.

Varsin tapahtumaköyhää oli myös Italian rintamalla, jossa sotaan keväällä 1915 teki Itävallan asemia vastaan kerrassaan 11 (!) Isonzon taisteluina tunnettua rynnäkköä. Lokakuussa 1917 Saksa tuli vihdoin Itävallan avuksi ja Caporetton taistelussa italialaiset karkoitettiin Piave-joelle. Italia näytti jo sodasta pois lyödyltä, mutta ylipäällikön vaihduttua ja Ranskan ja Britannian lähetettyä apua, armeija sai aikaa toipua, ja Vittorio Veneton taistelu loka-marraskuussa johti Itävalta-Unkarin antautumiseen, vain viikkoa ennen Saksaa.

Romania liittyi sotaan ententen puolella elokuussa 1916, mutta sai vielä samana syksynä selkäänsä ja menetti puolet alueestaan. Venäjän tehtyä Brest-Litovskin rauhan, joutui Romaniakin tekemään pakkorauhan, mutta sodan päätyttyä keskusvaltojen tappioon maa sai voittajapuolelle jääneenä alueita sekä Unkarilta että Venäjältä.

Vuoden 1917 lopussa näytti siis siltä, että keskusvallat oli voittanut sodan itärintamalla. Alkavana vuonna se kuitenkiin päättyi Saksan tappioon, suuren keväthyökkäyksen alkumenestyksestä huolimatta. Läntisessä Euroopassa itärintaman merkitystä on tästä syystä tullut tavaksi vähätellä, sotahan todella ratkaistiin länsirintamalla, ja tämän olivat johtavat kenraalit tienneet kummallakin puolen rintamaa jo sodan aikana. Sodan seurauksia itäisessä Euroopassa on käsitelty lyhyesti vain jälkipuheessa, silti maailmansota oli ratkaiseva tekijä kansojen vapautumiseen "kolmen keisarikunnan" otteesta, joka tosin jatkuu Ukrainassa edelleen.

Kuten ensimmäisessäkin osassa, kirjassa liikutaan ylimpien esikuntien neuvotteluissa ja päätöksenteossa. Saksan osalta se esikunta oli Oberste Heeresleitung (OHL), Itävalta-Unkarin Armeeoberkommando (AOK). Merkittävä rooli oli myös Saksan itärintaman ylijohdolla Ober Ostilla, jota voimakaksikko Hindenburg & Ludendorff johti Tannenbergin taistelusta elokuusta 1914 aina syksyyn 1916 asti, jolloin otti OHL:n johtoonsa.

Nolostuttava moka oli maininta suomalaisista Venäjän eliittijoukkoina. Kyse on mitä ilmeisimmin Suomenmaalaisista tarkk'ampujapataljoonista, joiden sotilaat nimestä huolimatta olivat venäläisiä.

Ihan kiinnostuneena jää odottelemaan trilogian kolmatta osaa Turkin rintamilta ja Saksan siirtomaista.

Vuosisata opiskelijaelämää

Tyylikkäät vuodet - Turun yliopiston ylioppilaskunta 100 vuotta (Topi Artukka / Liisa Lalu / Otto Latva / Panu Savolainen), 2022.

Turun yliopisto perustettiin 1920, mutta opetus alkoi vasta 1922, ja samaan aikaan perustettiin Turun yliopiston ylioppilaskunta. Vuonna 2022, pandemian varjossa, oli siten 100-vuotishistoriikin aika. Kirja jakautuu kuuteen temaattiseen kokonaisuuteen, eli koko TYYn vuosisata tulee käytyä kuuteen kertaan läpi, mutta kertaushan on opintojen (!) äiti. Kirja on niin hyvin kirjoitettu, että ahmin sen yhdessä viikonlopussa, olihan tässä nyt omaakin historiaani kaukaisilta opiskeluvuosilta.

Yliopisto toimi ensimmäiset kolme vuosikymmentään kauppatorin laidan Phoenixin talossa, ja sieltä myös oppilaskunta sai ensimmäiset tilansa. Tilanahtaus pakotti pian kiertolaiselämään eri puolille Turkua ennen kuin 1937 tilat löytyivät Kaskenkatu 3:sta, josta vasta 1950-luvulla muutettiin yhdessä yliopiston kanssa nykyiseen olinpaikkaan. Tämä maantieteellinen ulottuvuus herätti flaneurin huomion, ja itse asiassa tuo Kaskenkadun paikkahan taitaa olla nyt uutisissa kovasti ollut puutalo. Ja Puolalanmäen rinne lakituspaikkana juontuu juurikin Phoenixin sijainnista, mitä ei niin tule ajatelleeksi.

Sataan vuoteen on mahtunut monenlaista aktivismia, juhlimista ja harrastamista. Jos elämä on juna, johon jokainen nousee vuorollaan jääden lopulta pois, niin vielä enemmän vertaus sopii lyhytaikaiseen opiskelijaelämään. Vuonna 1982 laillani opintonsa aloittaneelle opiskelijaelämä näyttäytyi varsin toisenlaisena kuin vaikka 1972 tai 1992 aloittaneelle. 1980-luvulle osuivat mm. TYYn Rock-klubi ja Kylä-TV. Edellisen vuosikymmenen puoluepoliittinen innostus oli jo hiipumassa, ja aktivismi etsi jo uusia kanavia.

Monet akateemiset traditiot olivat omana opiskeluaikanani katkolla, ja ne elvytettiin vasta 1990-luvulla, seremonioiden kulkua jopa arkistoista selvittäen, kuten kirjassa mainitaan. Frakit ja sitsit eivät siis olleet osa omaa opiskelijaelämäni, eivätpä nykyään kaikkialla näkyvät haalaritkaan, tosin historian ainejärjestö Kritiikki valitsi sittemmin asukseen mustan viitan.

Kirjaa on elävöitetty lukuisilla tietolaatikoilla, samoin kuin kuvituksella, josta en onneksi löytänyt itseäni.

Väärää rahaa ja rangaistuksia 1800-luvun alun Suomessa

Kirsi Vainio-Korhonen & Mikael Korhonen: Wäärentäjä Grandellin elämä ja lankeemukset, WSOY 2024.

Carl Juhonpoika (nimen Grandell hän otti myöhemmin asuessaan Turussa) syntyi 1793 Kemiönsaaren Strömmaan, vakavaraisen lampuodin eli vuokratilan viljelijän perheeseen. Lahjakkaan pojan elämä suistui raiteiltaan perheen tultua häädetyksi tilaltaan. Renkinä itsensä elättämään joutuneen nuoren miehen rikosura alkoi lompakkovarkaudesta, ja johti rahanväärentämisen kautta koko rangaistusasteikon kärsimiseen aina Siperiaan karkotusta myöten. Muttei  enempää spoilereita päähenkilön elämänvaiheista, vaan keskityn muutamiin kirjan kuvauksiin 1800-luvun alun elämästä, jotka itse koin erityisen mielenkiintoisiksi.

Sen toki tiesin että kirkko opetti ihmiset lukemaan, mutta vasta kansakoulu kirjoittamaan. Sitä en tiennyt sen tarkoittavan, että maaseudun rahvas lähtökohtaisesti osasi lukea vain painettua tekstiä, muttei käsinkirjoitettua. Niinpä Grandell ja muutkin väärentäjät yrittivät oikeudessa puolustautua väittämällä etteivät osanneet kirjoittaa.

Seteliraha oli tuon ajan Suomessa jo yleisessä käytössä, mutta itse rahaolot sekavat. Kierrossa oli sekä Ruotsin että Venäjän rahaa, ja lisäksi Suomen Pankin vaihtorahaksi painamia nimellisarvoltaan pieniä  seteleitä. Oikeat setelit olivat painettuja ja allekirjoituksin varmennettuja, mutta väärennökset tehtiin käsin jäljentämällä, eivätkä kestäneet tarkempaa tarkastelua, niinpä niitä yritettiin käyttää mm. markkinoiden hälinässä ja iltahämärän vallitessa.

Seteleiden lisäksi väärennettiin myös papinkirjoja ja päästökirjoja. Jälkimmäiset olivat työtodistuksia, joilla syksyisin haettiin uutta palveluspaikkaa, ja jos edellisen isännän arvio oli vähemmän mairitteleva, pyrittiin se korvaamaan kehuvammalla dokumentilla. Ilman työtä jääminen merkitsi irtolaisuutta, joka taas oli kriminalisoitu. Naisille se merkitsi passitusta varhaisiin naisvankiloihin, Turun ja Lappeenrannan kehruuhuoneisiin. Ensin mainittu sijaitsi Linnankadulla nykyisen Turun klassillisen lukion tontilla.

Grandell sai tuomionsa Perniön käräjillä, jonka - kuten muidenkin vastaavien - istunnot olivat suorastaan julkisia kansanhuveja. Rahvas seurasi oikeudenkäyttööä tiiviisti ja oli sen kiemuroista ilmeisen hyvin selvillä. Tuomioon ei niin vain tyydytty, vaan tuomiosta valitettiin ruotsin- ja kirjoitustaitoisten vankitovereiden avulla korkeampiin oikeusasteisiin, ja aina keisarille asti. Oikeus ei myöskään ollut mielivaltaista, eikä tuomita voitu ilman selvää näyttöä tai syytetyn tunnustamista. Jälkimmäinen tosin johti erikoiseen tunnustusvankeuden käyttöön: syytettyä pidettiin joskus vuosikausia vankeudessa, jossä hänestä vankilapastorin painostamana yritettiin puristaa tunnustus.

Rangaistukset olivat raakoja. Miltä 120 raipaniskua saa selän näyttämään, voi itse kukin kuvitella - Grandell kärsi sen kahdesti. Vedelle ja leivälle joutuminen on nykykielessä vankeustuomion leikkisä synonyymi, mutta alkuperäinen vesileipävankeus täyttäisi nykyään kidutuksen määritelmän. Pelkästä leivästä ei elimistö saanut tarpeeksi suolaa, ja natriumtasapaino häiriintyi jopa hengenvaarallisesti. Maksimimäärä vesileipävankeutta miehille oli neljä viikkoa ja naisille kaksi.

Turun linna oli yksi Suomen 11:stä kruununvankilasta, jossa tuomioita kärsittiin. Vankilan käytössä oli esilinnan eteläpuoli, pohjoispuoli oli venäläisen varuskunnan kasarmina. Pyöreän tornin alimmassa kerroksessa kävijä saa yhä käsityksen vankien oloista. Tungos oli melkoinen, mutta paradoksaalisesti säännöllinen siivoaminen, peseytyminen ja liinavaatteiden vaihto saattoi tehdä elämästä jopa puhtaampaa kuin rahvaan köyhimmissä tölleissä. Grandellin vankeusaikaan linnassa sattui myös vihatun vanginvartijan murha 1822, mutta mies itse ei siihen ilmeisesti ollut osallisena.

Vankilat ovat aina olleet rikollisten korkeakouluja, ja sitä oli myös Turun linna, ja vielä enemmän Viaporin linnoitus, jossa vankilana toimi Hamilton-Polhemin kurtiini, nykyinen Tullimuseon rakennus. Saarilta ei saanut poistua, mutta niillä sai liikkua vapaasti, ja raskas rakennustyökin hiljeni talvikuukausiksi. Aikaa ja tilaisuuksia väärentäjäntaitojen kehittämiseen siis riitti, ja vankien joukossa oli todellinen alan osaamiskeskittymä.

Kuolemanrangaistus korvattiin Suomessa karkotuksella Siperiaan 1826. Tuomituille se merkitsi 7000 kilometrin talsimista pakkotyöhön Nertšinskin kaivokseen. Sinne myös kovaonnisen Grandellin jäljet katoavat.

Juomista ja syömistä vanhassa Turussa

Kiltatupia, krouveja ja kahviloita - Turun ravintolaelämän historia 1300-1827. Turun Historiallinen Arkisto 75, 2024, 165 s.

Suomalaiset alkoivat opetella kaupunkielämän tapoja maansa ensimmäisessä kaupungissa 1300-luvun alusta lähtien. Katolinen usko oli tuolloin jo tuonut ruokavalioon omat paastomääräyksensä: varsinaisten paastoaikojen lisäksi lihasta, munista ja maitotuotteista olisi pitänyt pidättäytyä perjantaisin ja lauantaisin.

Muutoin syömistä ja juomista sääteli maallinen valta kaupunkilakeineen. Jokaisessa kaupungissa piti olla ainakin kaksi kestikievaria matkaajien majoittamiseen ja ruokkimiseen. Viinintuonti oli kaupunginraadin hallinnassa, ja raatihuoneella oli oma "kellari" sen anniskeluun. Tämä ja myöhemmätkään kellarit eivät olleet maan alla vaan katutasossa. Raati saattoi myös myydä viiniä eteenpäin muihin viinikellareihin, joiden tunnuksena oli kuusenhavukranssi oven yllä. Olutta myytiin krouveissa, joiden tunnuksena oli oven yllä oleva ruukku (krug). Tavernat palvelivat nälkäisiä eräänlaisina katuruokaloina ja nakkikioskien edeltäjinä.

Killat olivat kukin oman nimikkopyhimyksensä ympärille rakentuneita yhteisöjä, joita Turusta tunnetaan kuusi. Tuomiokirkossa olevan ko. pyhimyksen alttarista huolehtimisen lisäksi kilta järjesti jäsenilleen vuosittaisia juhlia, ja kiltatalot toimivat myös julkisina kokous- ja juhlatiloina. Kiehtovasta kiltakulttuurista ei Turussa paljon lähteitä ole säilynyt, ja niin keskiajalla kuin myöhemminkin anniskelutilojen ilonpito näyttäytyy vain ikävän kautta, kun humalan aiheuttamä rähinä vahinkoineen on jättänyt jäljen tuomiokirjoihin - näin keskiajalla ja pitkälle sen jälkeenkin. Arkeologiset löydöt osoittavat, että viiniä juotiin kalleista tuontilaseista, ja kasvi- ja eläinjäänteet todistavat ruokavalion koostumuksesta.

Reformaatio lopetti paastoamisen, ja lakkautti myös killat 1544. Tästä eteenpäin ravintolaelämä alkaa kuitenkin rikastua uusilla nautintoaineilla, ja 1600-luvulla niitä olivat paloviina ja tupakka. Ei käy ilmi, aiheuttiko ärhäkämpi juoma enemmän tappeluita kuin ennen, tosin lienee niitä tarpeeksi jo viinin ja oluenkin voimalla tullut. Liitupiiput alkoivat kertyä arkeologisiin kerrostumiin viimeistään 1630-luvulta lähtien, ja kapakoissa savuttelu jatkui aina vuoteen 2007 saakka. Vuosi 1640 toi Turkuun akatemian professorit ja opiskelijat kosteine illanviettoineen.

Reipas juominen jatkui 1700-luvulla. Periaatteessa kapakoitseminen olisi pitänyt lopettaa talvisin klo 21 ja kesällä klo 22, kun kaupunginvartiosto rummutti iltasoiton ja yritti sen jälkeen valvoa mainittua sääntöä. Rikkomuksia oli usein, ei vähiten siksi, että anniskelua harjoitettiin kapakoitsijan asuintiloissa, ja rajan vetäminen yksityisen ja julkisen välille ei ollut ollenkaan selvää.

1700-luvun uutuus oli kahvi, joka löi Turussa itsensä läpi vuosisadan jälkipuoliskolla. Tasokkaampien kellareiden sekä kansanomaisempien krouvien ja ruokaloiden (spisqwarteret)  joukkoon liittyivät nyt kahvihuoneet, joissa voi tupakoida, nauttia uutuusjuomaa ja lukea sanomalehtiä, uutuus nekin. Lauta- ja korttipelien seuraksi tuli tilaa vaativampi sisäpeli, biljardi.

Päiväkirjojen, palovakuutusasiakirjojen ja sanomalehtien ansiosta Ruotsin ajan lopun ja Venäjän vallan alun ravintolaelämästä on jo paljon runsaampi lähdeaineisto käytettävissä. Vielä ennen Turun paloa 1827 ravintolaelämä koki suurimman kukoistuksensa, toimihan Turku pääkaupunkina vuodet 1809-1819. Ravintolat saivat nykyisen muotonsa menuineen ja pöytiintarjoiluineen, ja erityisen hieno oli tietysti 1812 valmistuneen Seurahuoneen (nyk. kaupungintalo) ravintola. Kahvihuoneiden tilalle tulivat kahvila-konditoriot eli sveitseriat, joissa tarjoiltiin niin makeita leivonnaisia kuin makeita juomia, liköörejä ja punssia. 

Kirjan kirjoittajina on joukko turkulaisia historioitsijoita: Ilari Aalto ja Kirsi Salonen (keskiaika), Veli Pekka Toropainen ja Mari Välimäki (1600-luku), Panu Savolainen (1700-luku), sekä Topi Artukka (1800-luvun alku). Kunkin aikakauden ravitsemusliikkeiden sijaintia on havainnollistettu omalla kartta-aukeamallaan. Kuvituksena on piirroksia ja maalauksia lähinnä Ruotsin museoista, sekä esinekuvia Turun museokeskuksen ja Aboa Vetus & Ars Novan kokoelmista.

Voimakaksikko Saksan johdossa

Robert B. Aspreyn kirjan The German High Command at War: Hindenburg and Ludendorff Conduct World War I (1991) otsikko kertoo olennaisimman, mutta käsittelee myös Hindenburgin yleisesikunnan päällikkyyttä edeltävää aikaa aikaa. Helmuth von Moltke nuoremman ura katkesi jo sodan alussa Marnen tappioon ja hermoromahdukseen. Hänen jälkeensä vastuu lankesi Erich von Falkenhaynille, joka johti sotaa seuraavat kaksi vuotta.

Paul von Hindenburg ja Erich Ludendorff kohtasivat kuuluisasti elokuun 23. päivänä 1914 Hannoverin rautatieasemalla klo 3 yöllä, kun ensin mainittu nousi junaan, jossa jälkimmäinen matkasi kohti itärintamaa. Hindenburgista tuli Saksan 8. armeijan komentaja ja Ludendorffista hänen esikuntapäällikkönsä. Vielä samassa kuussa he voittivat sodan ainoan varsinaisen saarrostustaistelun tuhoamalla Venäjän 2. armeijan Tannenbergissa. Voimakaksikon (kirjan "Duo") legenda oli syntynyt.

Duo sai johtoonsa Saksan sotatoimet idässä (Ober Ost), ja alkoi myös juonitella Falkenhaynia vastaan saadakseen koko sodan hallintaansa.  Tämä johti sotaa kuitenkin menestyksekkäästi: linjat pitivät länsirintamalla, ja idässä työnnettiin Venäjä kauemmas Saksan ja Itävallan rajoilta sekä kukistettiin Serbia 1915. Falkenhaynin kuningasidea lyödä Ranska Verdunin kulutustaistelussa 1916 osoittautui kuitenkin katastrofaaliseksi, ja lopullinen niitti oli Romanian liittyminen sotaan ententen puolella elokuussa 1916.

Hindenburgista tuli 29. elokuuta 1916 sodanjohdon (Oberste Heeresleitung, OHL) esikuntapäällikkö (ylipäällikköhän oli keisari itse), ja Ludendorffin titteliksi tuli ensimmäinen päämajoitusmestari. Työparin suhde oli kuin "onnellinen avioliitto", kuten usein mainitaan. Rauhallisesta ja itsevarmasta Hindenburgista tuli keulakuva, jonka takana hermoherkkä työmyyrä Ludendorff teki tärkeimmät operaatiosuunnitelmat.

Kirja kuvaa elämää eri puolilla Saksaa ja miehitetyillä alueilla olleissa esikunnissa. Asprey on käyttänyt lähteenään mm. taiteilija Hugo Vogelin muistelmia, mikä tuo kuvaukseen omanlaistaan keveyttä. Kulttimaineeseen noussut Hindenburg piti tarkkaa huolta maineestaan, ja poseerasi aamupäivisin Vogelin muotokuvia ja taistelumaalauksia varten. Paljon aikaa vei työn tarkkuuden arvostelu uniformujen ja kunniamerkkien osalta, nappien lukumäärää laskettiin pedanttisen tarkasti.

Duo oli idässä ollessaan painottanut itärintaman tärkeyttä, mutta koko sodan vastuulleen saatuaan joutui myöntämään että sota voitettaisiin tai hävittäisiin lännessä.  Saksan joukot olivat kuitenkin kuluneet taistelussa, joten maavoimat siirtyivät puolustukseen lyhennetyn länsirintaman taakse, ja laivasto aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan helmikuun 1917 alusta. Saksan yhteiskunta piti myös organisoida totaalisen sodan käyntiin (Hindenburg Programme).

Länsivallat jatkoivat kuitenkin kulutustaisteluitaan, sukellusvenesota onnistui vain tuomaan USA:n mukaan sotaan, ja yhteiskunnan militarisointi pahensi entisestään vastarintaa sotaa kohtaan. Venäjän vallankumous ja bolsevikkien irtautuminen sodasta tarjosi kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden voittoon.

Maaliskuussa 1918 Saksan armeija aloitti suurhyökkäysten sarjan, joka uusinta tykistö- ja jalkaväkitaktiikkaa hyödyntäen venytti liittoutuneiden rintamia muttei murtanut niitä missään. Duon uhkapeli kulutti armeijan voimat, ja kun virta kääntyi heinäkuussa, vyöryi ententen vastahyökkäys vastustamattomasti kohti Saksaa.

Syksyllä Saksan armeija oli lopussa, asia jota Duo oli liian pitkään kieltäytynyt näkemästä, ja teki nyt maalleen vihonviimeisen karhunpalveluksen. Duon johdolla Saksa oli liukunut sotilasdiktatuuriin, kun keisari ohitettiin sotilaallisesta päätöksenteosta, ja valtakunnankanslerin virasta tuli heittopussi voimakaksikon käsiin. Nyt aselevon tekeminen sysättiinkin siviileille jotta "armeijan kilpi pysyisi puhtaana", ja jälkeenpäin sepitettiin asiaan sopiva tikarinpistolegenda.

Hindenburg-kultti selvisi tappiosta ja avitti miehen vielä presidentiksi sodan jälkeen, hän kuoli 1934. Ludendorff hengaili natsien kanssa mm. vuoden 1923 putschissa, sekosi sittemmin esoteriaan ja kuoli 1937.

Mainio opus, ja paljon myöhemmässä kirjallisuudessa siteerattu.

Maailmansota-trilogia (1)

Nick Lloydin kirjan The Western Front: A History of the First World War (2021) takakannesta saa lukea tavanomaisia kehuja siitä miten teos mm. tulee olemaan perusteos (standard account) länsirintaman taisteluista. No, sellainen jää tietysti nähtäväksi, mutta ei kirja ansioitta jäänyt blogistinkaan mielestä.

Esipuheessaan kirjoittaja sanoo keskittyneensä korkeimman sodanjohdon tekemisiin ja päätöksiin, ja näiden usein hankaliin suhteisiin maidensa poliitikkoihin. Ja totta kai, brittien osalta, on tavoitteena debunkata myyttiä "aasien johtamista leijonista" kuten tavaksi on tullut.

Entente oli suuren osan sotaa hyökkääjä tilanteessa, jossa tulivoima oli tehnyt puolustamisesta tehokkaampaa kuin hyökkäämisestä. Hyökkääjien taktiikka kehittyi koko ajan, mutta niin kehittyi myös saksalaisten puolustus. Vasta vuoden 1918 jälkipuoliskon taistelut toivat ratkaisun ententen hyväksi, kun tehokas yhteistoiminta jalkaväen, tykistön, tankkien ja ilmavoimien kesken lopulta löi saksalaiset.

Kirjan painopiste on siis erilaisissa neuvotteluissa ja konferensseissa, joita britit ja ranskalaiset sodan aikana pitivät, ja esipuheessa mainitusti korostaa myös ranskalaisten osuutta: Ranskan armeija vastasi koko sodan ajan suurimmasta osasta länsirintamaa, ja kärsi myös suurimmat tappiot (tiesittekö muuten että ensimmäisessä maailmansodassa kaatui lähes seitsemän kertaa enemmän ranskalaissotilaita kuin toisessa?).

Kaikki olennaiset taistelut vuodesta 1914 vuoteen 1918 käydään läpi, rintamasotilaankaan näkökulmaa unohtamatta. Karttoja on kohtuullisesti, kuvituksena aikalaisvalokuvia, plussaa lopun henkilöluettelosta, josta voi tarkistaa kuka mikäkin kenraali taas olikaan.

Lloyd aikoo kirjoittaa koko sodasta trilogian, mutta jatkoa blogissa saa vielä odottaa. Itärintamaa, Italiaa ja Balkania käsittelevä toinen osa on ilmestynyt vasta kovakantisena, ja Lähi-itää ja Afrikkaa käsittelevä kolmas osa ei vielä ollenkaan. Maailmansodan 110-vuotissyklin alkaessa on siis todettava, että vielä siitä kirjoja ilmestyy.

Elämää ja kuolemaa Linnanfältillä

Kannakselaissyntyinen, mutta Uudessakaupungissa vaikuttanut Eva Illoinen (1934-1987) julkaisi 1978 romaanin Rinkeblummat kukkivat. Kirjan päähenkilö on nimellisesti Vikke Ström, mutta käytännössä koko Linnanfältille 1900-luvun alussa rakennetun työväenasuntoyhtiö Onnelan väki. Kertomuksen kaari kattaa Viken elämän vuosisadan alusta sodanjälkeiseen aikaan ja kuolemaan.

Aika haikeaa ja surumielistä kirjan kerronta on, eikä itselleni erityisempi lukuelämys. Aloitin Turku-romaanien sarjan tästä kirjasta oikeastaan siksi, että Linnanfältin alueella on kirjassakin mainittu Kalastajankatu, jossa sijaitsevassa Turun maakuntamuseossa, sittemmin museokeskuksessa, olen käynyt töissä jo yli 30 vuoden ajan, niin että nämä romaanin henkilöiden kadut tuntuvat jo melkein toisilta kotikulmilta.

Linnanfältin nimellä markkinoidaan nykyään alueen uusia puukerrostaloja, mutta alunperin alueelle syntyi Portsan tavoin työväen puutalo-osakeyhtiöitä. Portsaan alue ei kuitenkaan kuulu, vaikka joku joskus niin luulee, ja romaanissa kerrotaankin miten alueen pojat tappelivat portsalaispoikien kanssa.

Tässä alue nykyisellään, museokeskuksen tilat vasemmassa reunassa alhaalla.

Sama alue hieman suurempana vuoden 1905 kartalla. Telakka ja satama antoivat työtä Linnanfältin asukkaille.

Illoisen romaanissa tuntuu olevan ikuinen kesäaika, sen verran paljon asuntoyhtiön elämä tapahtuu korttelin sisäpihalla maailman melskeiden kommentoinnin, kinastelun ja muun yhdessäolon, joskus traagisempienkin tapahtumien merkeissä. Epäilemättä näin olikin paljon enemmän kuin nykyään. Työväenluokkaisen asukkaat eivät ole maan mahtavia, mutteivät köyhimpiäkään, ja oma asunto-osake on ylpeyden aihe.

Linnanfältin alueella elämä paljolti eletäänkin, joskus käydään keskustan humussa, muutaman kerran läheisessä Pahaniemessä, ja jopa Nummenpakan Kuuvuorella saakka. Työtä telakalla tai satamassa ei juuri kuvata. Läheisellä Turun linnalla ei tarinassa juuri roolia ole, paitsi lopussa kun teollisuuskoulua käyvä sukulaispoika kommentoi näkemäänsä:

- On siinä kivee, sanoi poika ja katseli arvioiden linnan muureja. - On tehty paljon turhaa työtä. Nykyaikaiset menetelmät...

(...)

- Mut ajattele mikä energiahukka! Ja on sen täytyny kestää jumalattoman kauanki. Ja nyt sillä ei sit tee yhtään mitään. On tossa vaan tiellä. Ja ne meinaa ruveta sitä entistämään. On se hullua.

Loppuun sarja tänään kuvattuja näkymiä Linnanfältiltä sellaisena kuin sen vanha osa on jäljellä.

Ja niin, ne rinkeplummat, ne ovat tietysti kehäkukkia.

Maailmansota yksissä kansissa (3)

David Stevensonin kirjan 1914-1918: The History of the First World War (2004) takakansiteksti lupaa sen olevan "The best comprehensive one-volume history of the war yet written". Paljon luvattu, ja kyllä kirja mielenkiintoinen onkin, vaikka - tai koska - keskittyy myös paljon muuhun kuin taisteluihin.

Aristoteliaanisesti Stevenson jakaa sodan alkuun (Outbreak), keskikohtaan (Escalation) ja loppuun (Outcome), taitekohtina liikuntasodan loppuminen lännessä loppuvuodesta 1914, ja Venäjän vallankumous sekä USA:n liittyminen sotaan keväällä 1917. Suurin osa luvuista osuu "tylsään" keskikohtaan, ja käsittelevät mm. teknologiaa, talouttta, strategiaa, rauhantunnusteluja jne.

Melkeinpä kiinnostavin on neljäs osa (Legacy), jossa käsitellään rauhan solmimista, jälleenrakennusta ja suistumista uuteen sotaan kahta vuosikymmentä myöhemmin. Loppuluvussa kerrataan sodan historiografiaa ja tulkintojen heilahtelua kulloisenkin aikakauden mukaan.

Suomikin on saanut lyhyen maininnan, tosin nolosti kokonaan virheellisen. Saksa tuli Suomeen nikkelin vuoksi (Petsamon nikkeli löydettiin vasta 1921), Wilhelm II halusi poikansa Suomen kuninkaaksi (ei halunnut) ja Saksa lähetti Suomeen 70000 sotilasta (lähetti 14000). Tällaista se pienten maiden historia suursodassa on.

Maailmansota yksissä kansissa (2)

Kun maailmansota mahdutetaan yksiin kansiin, pitää siltä vaatia ainakin kohtuullista sivumäärää. Tämän ehdon Martin Gilbertin The First World War - A Complete History täyttää, sivuja on 615 ja lähdeluettelo alkaa sivulta 544.

Kirja ilmestyi alunperin 1994, kun sodan alkamisesta oli siis kulunut 80 vuotta. Vuonna 1936 syntyneellä juutalaistaustaisella Gilbertillä oli ollut kuitenkin tilaisuus tavata runsaasti sodan kokeneita, aina omista yliopisto-opettajistaan alkaen, sota oli hänelle siis vielä "living memory".

Kirja on yhtämittainen kronologinen narraatio, ansiokas yksityiskohtien rikkaudessa, mausteena mm. Gilbertin tuttavapiiriin kuuluneiden Britannian pääministereiden sotakokemuksia länsirintaman juoksuhaudoissa. Suorastaan pikantti yksityiskohta ovat filosofi Ludwig Wittgensteinin sotakokemukset. Tämä palveli Itävalta-Unkarin ratsuväessä aina sodan alun Galitsian taisteluista sodan viimeiseen vuoteen, jolloin jäi italialaisten sotavangiksi. Sodan aikana hän myös kirjoitti tunnetuimman teoksensa ja sen tuskastuttavuuteen asti siteeratun (ja jopa lauletun) lauseen "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava."

Paljon on mukana myös (englantilaisia) runoilijoita, useimmiten siteeratun runon kera, ja useimmiten on myös tieto miten mainittu runo jäi tekijän viimeiseksi. Toisen maailmansodan kenraalit palvelivat sodassa nuorina upseereina, joten Rommelit, Göringit ja koko joukko brittejä löytyy myös. Kaikki maailmansodan rintamat ovat mukana, mutta Suomen tapaisten obskuurien maiden kohdalla yksityiskohdat pakkaavat sekaantumaan: saksalaiset valtaavat Helsingin huhtikuussa 1917, ja taas huhtikuussa 1918.

Kirjan makkarapötkömäisyys korostuu siitäkin, että meri- ja ilmasota on upotettu muiden tapahtumien sekaan, laivoja uppoaa ja kaupunkeja pommitetaan, kuolonuhrien määrät täsmällisesti ilmoittaen. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, alaviitteissä on useimmiten tietoja mainitun henkilön myöhemmistä elämänvaiheista.

Maailmansota-aficionadolle kirja on kyllä herkkua. Itse sain virikkeen sen hankkimiselle kun Indy Neidell kertoi vuosikymmenen takaisilla The Great War -videoillaan Gilbertin olleen yksi sarjan lähteistä.

Martin Gilbert tunnetaan erityisesti Winston Churchillin elämäkerturina. Hän kuoli vuonna 2015.

Maailmansota yksissä kansissa (1)

Jos pitäisi suositella yksien kansien väliin mahdutettua ensimmäisen maailmansodan historiaa, sellainen olisi vuosikymmen sitten (2013) ilmestynyt Peter Hartin The Great War: 1914-1918. Näkökulma on, totta kai, brittiläinen, mutta sodan kulku kuvataan varsin kattavasti vaihdellen länsi- ja itärintaman välillä. Kokonaan pois on jätetty Kaukasuksen rintama ja Afrikan tapahtumat, ja esim. Italian, Makedonian, Siinain-Palestiinan ja Mesopotamian rintamat ovat saaneet vain yhden luvun kukin.

Brittien strategiaa hallitsi sodan aikana ns. westernereiden ja easternereiden väittely siitä, ratkeaisiko sota länsirintamalla vai itäisillä sotanäyttämöillä. Hart on kiistatta edellisten puolella: kun Suezin kanava ja Persian öljylähteet oli varmistettu, sotatoimien jatkaminen Turkkia vastaan oli silkkaa resurssien haaskausta. En tiedä, liittyykö Kaukasuksen rintaman "unohtaminen" tähän väitteeseen. Voisi olettaa venäläisten myös Lähi-idässä odottaneen liittolaistensa kantavan osansa taistelujen taakasta.

Kirjassa on käytetty lähdeviittauksia vain suorien lainausten osalta. Nämä ovat joissain tapauksissa kenraaleiden ja amiraalien kommentteja, mutta valtaosin rintamamiesten kirjeitä ja muistelmia, sitä mudan, irtojäsenten ja suolenpätkien todellisuutta, josta sota parhaiten muistetaan. Hart kiistää kuitenkin sen, että brittiarmeija olisi ollut "aasien johtamia leijonia", kuten kuuluisa tokaisu sen ilmaisi. Tämä käsitys syntyi Hartin mukaan sodan jälkeen poliitikkojen (jotka sodan olivat kuitenkin aloittaneet) sysätessä syyn katastrofista sotilaille.

Vuosina 1915-1917 hyökkääjinä länsirintamalla olivat useimmiten Ranska ja Britannia, ja jokainen hyökkäys opetti hyökkääjiä, mutta niin se opetti myös saksalaisia puolustautumaan, ja tämä taktiikan kilpajuoksu jatkui vuoden 1918 jälkipuoliskolle, jolloin ententen hyökkäys työnsi saksalaiset pois valtaamiltaan alueilta vastustamattomalla voimalla. Brittien ylipäällikkö Douglas Haig saa luonnollisesti synninpäästön Hartilta, ja muutenkin tämä näyttää saaneen revanssin Blackadder Goes Forthin vitsailusta.

Eikä ensimmäisen maailmansodan aatto ollut todellakaan sellainen olkihattujen ja päivänvarjojen idylli kuin miltä se sodan jälkeen alkoi näyttää:

It was in truth a violent world - the prevalence of a rapacious colonialism, the brutal repsession of minorities, the placid acceptance of inequalities and the overall belief that might was right - all these global traits tended towards the continued acceptance of war as a legitimate means of pursuing policy.

Ensimmäisen maailmansodan komentajia

Ensimmäisen maailmansodan 110-vuotissykli alkaa pyöriä ensi kesänä. 100-vuotismuisteluiden määrään julkaisuissa tuskin päästään, mutta ajattelin muistuttaa, että 1960-luvulla, kun sodasta tuli kuluneeksi 50 vuotta, julkaistiin monia sotaa käsitteleviä klassikoita, yhtenä niistä brittiläisen Correlli Barnettin The Swordbearers: Supreme Command in the First World War (1963). 

Kuten arvata saattaa, pääpaino on taas kerran länsirintamalla, tai sen jatkeena Pohjanmerellä. Saksalaisista mukana ovat Helmuth von Moltke nuorempi, jonka epäkiitollinen tehtävä oli toteuttaa 1914 Ranskan tuhoksi laadittu Schlieffen-suunnitelma, sekä Erich Ludendorff, jonka yhtä epäkiitollisena tehtävänä oli yrittää vielä kerran saavuttaa Saksalle voitto vuoden 1918 keväthyökkäyksessä. Ententen puolelta mukana ovat John Jellicoe, joka johti brittilaivastoa sodan tärkeimmässä, ja ratkaisemattomaksi jääneessä, taistelussa Pohjanmerellä, sekä Ranskan armeijan johtoon 1917 noussut Philippe Pétain.

Kirjan suurin anti on komentajien taustoituksessa, joka avaa ikkunan heidän komentamiensa armeijoiden, ja niiden tukena olleiden kansakuntien yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Mitä itse komentajiin tulee, Barnettin tuomio on, että molemmat saksalaiset kenraalit menettivät hermonsa taistelun ratkaisevimmmalla hetkellä. Avoimeksi jää, olisivatko saksalaiset voineet voittaa Marnen taistelun 1914, ja joka tapauksessa Saksan sortuminen keväthyökkäyksen 1918 epäonnistuttua oli vain ajan kysymys.

Aika ankara on Barnettin arvio myös Jellicoesta, ja koko brittilaivastosta vuonna 1916. Vanhoillinen ja kaavoihinsa kangistunut Royal Navy selvisi tasapeliin lähinnä tuurilla, kun saksalaiset päättivät perääntyä. Parhaimman arvosanan saa sittemmin toisessa maailmansodassa kunniansa menettänyt Pétain, joka kevään 1917 katastrofaalisen Nivelle-offensiivin jälkeen taltutti Ranskan armeijassa syttyneet kapinat, ja sai sen reivattua kuntoon, jossa kestää saksalaisten seuraavan vuoden offensiivi, ja saada se saattamaan sota voitokkaaseen loppuun saman vuoden syksyllä.

Barnett eli aina vuoteen 2022, ja ehti kirjoittaa myös toisen maailmansodan kenraaleista, ja kommentoimaan brittiläisen imperiumin kukistumista yms., näemmä aina Irakin sotaa myöten. Mitä itse kirjaan tulee, olisin lukenut ennemmin lukenut Moltken ja Ludendorffin välissä sotaa johtaneesta Erich von Falkenhaynista, joka Venäjällä ja Balkanilla 1915 erinomaisesti onnistuneiden sotaretkien jälkeen lähetti Saksan joukot tuhoisaan Verdunin taisteluun 1916.

Suursodan (the Great War, Weltkrieg) kiinnostava piirrehän on se, että keskusvalloilla, jo sijainniltaankin (kuten nimestä käy ilmi) oli aloite periaatteessa hallussaan, ja sotaa esittävissä strategiapeleissä on tämä sama tilanne, mihin suunnata resurssit?

 

Maailmansota objekteina

Viime vuosina on ilmestynyt useampia kirjoja, joissa jokin historian vaihe, ellei kerrassaan koko maailmanhistoria on kerrottu 100:lla, 1000:lla tai joltain siltä väliltä olevalla määrällä esineitä.

Näin on myös maailmansodista, ja koska niistä ensimmäinen on aito ja alkuperäinen, ja toinen vain suuremmalla budjetilla tehty jatko-osa, hankin Gary Sheffieldin kokoaman teoksen The First World War in 100 Objects: The Story of the Great War Told Through the Objects That Shaped It.

Pitkä plussa siitä että "objektit" eivät ole tässä tapauksessa vain esineitä, vaikka aseita, kypäriä ja kaasunaamareita esittelyssä onkin. Oman aukeamansa kuvineen ovat saaneet mm. RMS Lusitania, Leniniä kuskannut veturi, Zimmermann-sähke, kaatuneiden perheen saama sähke, piikkilanka ja jopa rautatieasemia joilta rintamalle lähdettiin. Mukana on myös erilaisia monumentteja sodan muistoksi, useimmat jäljellä, mutta Tannenbergin taistelun muistoksi pystytetty sittemmin hävinnyt.

Kuten arvata saattaa, painopiste on useimmiten länsirintamalla, brittien juoksuhaudoissa. Silloinkin kun käydään kaukaisemmilla rintamilla, ollaan brittien mukana, kuten rakentamassa rautatietä Siinain aavikon yli, tai kärsimässä tappiota taistelussa Ktesifonin kaaren luona. Länsirintamalle ase- tai työpalvelukseen tuodut siirtomaajoukot on sentään huomioitu.

Mutta sitten se pitkä miinus, ainakin museolaisen näkökulmasta: esineistä ei koskaan kerrota mihin kokoelmaan ne kuuluvat. Heti ensimmäisenä olevasta arkkiherttua Frans Ferdinandin autosta kerrotaan sentään sen olevan "sotamuseossa", ja selviäähän se googlaamalla että kyseessä on Itävallan sotahistoriallinen museo Wienissä. Jotain voi tietysti yrittää kaivella lopun Picture Credits -osiosta, joka sekin on ryhmitelty kuvapalveluittain aakkosjärjestyksessä, ei sivunumeroiden mukaan.

Muita enemmän tai vähemmän 100 objektin julkaisuja:

Turun museokeskuksen 101 esinettä.

Varsovan kaupunginmuseon The Things of Warsaw.