Viime lauantaina tarkastettiin Topi Artukan väitöskirja Tanssiva kaupunki - Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla. Teos jakaantuu kolmeen osaan: seurapiirin toimijat ja rakenteet, seurapiirin tilat ja seurallisuuden kulttuuri - siis lyhyesti ketkä, missä ja miten osallistuivat Turun seuraelämään autonomian ajan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tärkeimpänä lähteenä on ollut Johan Winterin päiväkirja, mutta tutkimuksessa on hyödynnetty kaikkea käytettävissä olevaa materiaalia kutsuvieras- ja ruokalistoja myöten.
Ensinnäkin on todettava kyseessä olleen todellinen Turun historian suuruuden aika. Ainoana Ruotsin kaupunkina Turussa oli ollut sekä yliopisto, hovioikeus, piispanistuin että lääninhallinto. 1809 niiden jatkoksi tuli vielä kenraalikuvernööri ja senaatti, jotka (vaikka pääkaupunkiaikaa muodollisesti kestikin vain 1809-1812) muuttivat Helsinkiin vasta 1819.
Herroja ja herrasväkeä siis riitti, ja 1810-luvun Turku vaikuttaa olleen todellinen Suomen bilepääkaupunki. Erityisesti tämän teki mahdolliseksi Suomen ensimmäinen seurahuone, nykyinen kaupungintalo, joka oli omistettu kokonaan tanssiaisille ja muulle viihteelle, johon seurapiirit aikaansa kuluttivat (sitä voi sanoa myös Turun ensimmäiseksi oikeaksi hotelliksi, ja omistusmuodoltaan se oli myös ensimmäisiä osakeyhtiöitämme). Vuonna 1817 valmistui puolestaan kaupungin ensimmäinen alunperin teatteriksi rakennettu talo Karl Gustav Bonuvierin toimesta nykyisen Åbo Svenska Teaterin paikalle. Myös konsertit olivat keskeinen osa huvituksia.
Seuraelämä uudistui ja monipuolistui myös muutoin. Ruokaravintolat siinä muodossa kuin me ne tunnemme, alkoivat yleistyä samaan aikaan (myös seurahuoneeella toimi ravintola). Niissä alettiin istua erillisissä pöydissä ja käyttöön tulivat menut, joilta annokset tilattiin. Niissä ja yksityisillallisillakin ruoat alettiin tarjoilla kullekin ruokailijalle valmiiksi lautaselle annosteltuna.
Ruokaa ja alkoholijuomia aterioilla riitti, ja jälkimmäistä kulutettiin runsaasti. Aikakauden satiirisissa pilakuvissa oksennellaan usein lattialle (tai virtsataan, kuten kuuluisassa kuvassa Cajsa Wahllundin pidoista, joka ei niin autenttinen kuvaus lopulta ollutkaan), mitä ei niinkään ihmettele jos tarjolla oli mm. juomasekoitus, joka koostui teestä, punaviinistä ja rommista.
Myös käyttäytyminen teatterissa noudatti vielä edelllisten vuosisatojen käytäntöä. Näytökseen tultiin ja mentiin milloin huvitti, permannolla ja aitioissa pyörittiin tervehtimässä tuttuja, ja yleisö oli esillä melkeinpä yhtä paljon kuin näyttelijätkin - näyttäytyminen ja nähdyksi tuleminen oli aivan keskeinen osa ajan "seurallisuutta".
Vierailuja, illallisia ja tanssiaisia aamusta iltaan riitti niin paljon, että jossain vaiheessa lukija alkaa ihmetellä miten Winterin kaltaiset virkamiehet (hän itse työskenteli hovioikeudessa) ehtivät työpöytiensä ääressä ollenkaan istumaan - tuleepa oikeastaan mieleen netin "classy if you're rich, trashy if you're poor" -meemit.
Niin, se tanssiminen. Artukka kertoo itse yllättyneensä miten paljon sitä todella harrastettiin. Turussa tanssittiin joka ilta jossakin, seurahuoneella tai yksityiskodeissa. Tanssit olivat perinteisesti olleet koreografialtaan hyvin muodollisia ryhmätansseja, mutta tähän aikaa muotiin alkoi tulla varsinainen paritanssi valssi, jossa saattoi pysyä koko tanssin ajan partnerin läheisyydessä, ja flirttailla tämän kanssa muiden kuulematta.
Aikakaudesta puhuttaessa ei voi ohittaa venäläisten sotilaiden osuutta. Akatemian ylioppilaat tappelivat sotamiesten kanssa, kuten he olivat jo aiemmin tehneet käsityöläiskisällien kanssa, mutta venäläinen upseeristo (usein baltiansaksalaista aatelia kuten kenraalikuvernööri Steinheil) omistautui jollekin jota myöhemmin olisi kutsuttu hearts and minds -kampanjaksi. Venäläiset pistivät tanssiksi heti Turun valloitettuaan, ja rauhan tultua seura- ja yhdistystoimintaa rahoitettiin ja siihen osallistuttiin ahkerasti.
Ei sillä että kaikki miehittäjät olisivat kauhean rakastettavasti käyttäytyneet. Kenraali Nikolai Ivanovits Demidov kidnappasi Ahvenanmaalta vangikseen 13-vuotiaan tytön, ja Winterin päiväkirjan mukaan ruoski hengiltä kuskinsa. Kenraalin asemaa seurapiireissä eivät moiset pikkuseikat vaarantaneet.
Erittäin mielenkiintoinen lukukokemus, jolla on paljon annettavaa myös materiaaliseen kulttuuriin keskittyneelle museolaiselle 1800-luvun alun Turun kaupunkimaiseman osalta.
Lisää muualla:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti