Itä-Euroopan taisteluja 1919 videohistoriikkeina

Youtube-linkit vanhenevat nopeasti, mutta tässä muutama (pelifirman sponsoroima) video ensimmäistä maailmansotaa seuranneista taisteluista Itä-Euroopassa. Äänessä on Jesse Alexander. Videoihin saa englanninkielisen tekstityksen.

Viron ja Latvian vapaussodista kertovan jakson alkuosa. Suomalaisvapaaehtoiset manitaan vain ohimennen, mutta kerronta on selkeää ja asiallista. Latvian vapaussodan alkuvaiheissa maassa oli kerrassaan kolme kilpailevaa hallitusta.



Vuoden jälkipuoliskolla taisteluihin osallistuneet saksalaisvapaaehtoiset (Freikorps) vaihtavat kokardia ja heistä tulee Länsi-Venäjän vapaaehtoinen armeija. Baltit onnistuvat ajamaan sen vuoden loppuun mennessä Itä-Preussiin.



Venäjän sisällissodan tapahtumista vuonna 1919 on kolmen videon sarja.







Ja sitten todellinen harvinaisuus. Kuinka moni tiesi että Itävalta-Unkarin kukistuessa marraskuussa 1918, siihen kuuluneesta Länsi-Galitsiasta käytiin sota Puolan ja Länsi-Ukrainan kansantasavallan kesken?



.

Likteņdārzs, Lielvārde ja Riika

Likteņdārzs ("Kohtalon puutarha") on Vainäjoen saareen Koknesessa rakennettu maa- ja vesitaideteos 100-vuotiaalle Latvialle ja sen puolesta kärsineille ja kuolleille.

Koknesen linna on joskus sijainnut korkealla jokitörmällä, nyt se on tekoaltaan vesirajassa.

Matka jatkui Lielvārdeen, jossa on Latvian kansalliseepokselle ja sen kirjoittajalle omistettu museo.

Museossa esiteltiin pitkää punavalkoista vyötä, jota tämän seudun naiset ovat kantaneet, naimattomilla solmu sivulla, naiduilla keskellä vyötäröä.

Venäjän armeijassa upseerina palvellut Andrejs Pumpurs julkaisi kansantarinoihin pohjaavan eepoksensa Lāčplēsis eli Karhunkaataja vuonna 1888. Opastus museossa tulikin käsittämään karhunkaatajan tarinan esittämisen matkalaisten joukosta haalituin esiintyjin. Armeliaasti en nyt julkaise näytelmästä kuvia, mutta hauskaa oli.

Ulkona pihalla olivat Karhunkaatajan tyyyny ja peitto.

Riikaan saavuttiin auringon jo laskiessa, ja majoituttiin vanhasta kaupungista katosen joen takana olevaan Radisson Blu Daugavaan. Laskujeni mukaan yövyin hotellissa jo kolmatta kertaa, ja Riiassa ylipäätään viidennettä. Huoneesta oli suorastaan maalaukselliset näkymät keskustaan.

Sillan yli ehdittiin viimeisten auringonsäteitten valossa.

Ja niin, se Lāčplēsis olikin tuttu jos ei kansalliseepoksena niin olutmerkkinä.

 .

Britit Itämerellä (2)

Brittien upotettua sukellusveneensä Harmajan luokse huhtikuussa 1918, Royal Navy saapui Itämerelle seuraavan kerran vasta vuoden lopussa, ensimmäisen maailmansodan aselevon jälkeen. Tästä merisodan vaiheesta kertova Geoffrey Bennettin Freeing the Baltic ilmestyi alunperin 1964 nimellä Cowan's War.  Uuden painoksen esipuheessa kirjoittajan poika perustelee nimenvaihtoa sillä että tuskin kukaan muistaa enää amiraali Cowania, mutta Baltian maiden jälleen itsenäistyttyä kirjan kertomus niiden vapautumisesta on olennaisempi teema.

Aivan ensinnä Suomenlahdelle ehti Edwyn Alexander-Sinclairin osasto jo 12. joulukuuta. Se valtasi virolaisten haltuun kaksi punalaivaston hävittäjää (uudelleen nimettyinä Vambola ja Lennuk), ja tuki näiden sotatoimia pommittamalla puna-armeijan asemia mereltä. Brittilaivaston kaksi risteilijää myös kuljettivat vuodenvaihteessa joukon suomalaisia vapaaehtoisia Viroon (tätä episodia kirja ei mainitse).

Sinclairin osaston vetäydyttyä sen korvasi Walter Cowanin laivue. Kirja kertoo melko pitkälti tämän Royal Navyn sankarin vaiheista ennen ja jälkeen (hän osallistui vielä eläkeikäisenä toiseen maailmansotaan Pohjois-Afrikassa) Itämeren komennuksen. Pelkästään purjehtiminen miinojen täyttämällä Itämerellä ja Suomenlahdella oli omat haasteensa, eikä briteillä ollut missään vaiheessa mitään risteilijää raskaampaa, ja punalaivastolla sentään taistelulaivojakin. Toki vallankumous oli jo romahduttanut päällystön ja miehistön tason ja polttoaineestakin oli pulaa.

Tärkeän tehtävän Viron (ja Suomenkin) suojaamisessa Royal Navy purjehduskaudella 1919 kuitenkin täytti pitämällä punalaivaston Kronstadtissa. Brittien meri- ja ilmavoimat toimivat myös Suomesta, Koivistolta, käsin, mistä kertoo myös Mikko Ylikankaan kirja Mainio pikku sota. Kronstadtiin tehtyä torpedoveneiskua taas käsitteli Harry Ferguson kirjassaan Operaatio Kronstadt.

Maailmansodan aselepoehtoihin oli kuulunut että Saksan armeija pitää hallussaan miehittämänsä Baltian maat kunnes niiden hallinto ehtii vakiintua. Armeija oli kuitenkin jo vallankumouksen kourissa jo sekin ja halusi vain kotiin. Näin Virossa, mutta Latviassa kuvio oli mutkikkaampi. Sen länsiosiin muodostui Suomessakin vaikuttaneen Rüdiger von der Goltzin johdolla todellinen saksalaisten vapaajoukkojen (Freikorps) Eldorado, jonne saapui sodasta kyllikseen saamattomia nationalistitaistelijoita eri puolilta Saksaa.

Latvian vapaussodan moniin käänteisiin menemättä on todettava että Cowanille ja hänen laivastolleen se merkitsi melkoista tasapainottelua eri osapuolten välillä. Suojatakseen Riikaa brittialusten piti lopulta avata tuli Pavel Bermondt-Avalovin Länsi-Venäjän vapaaehtoista armeijaa kohti. Tuo armeija koostui suurelta osin saksalaisista vapaajoukoista ja Saksassa olleista venäläisistä sotavangeista värvätyistä osastoista. Sen ajaminen pois Baltiasta vuoden 1919 lopussa päätti maiden vapaussodat,ja ne solmivat rauhan neuvostohallituksen kanssa seuraavan vuoden kuluessa, kuten Suomikin.

Uuden painoksen esipuhe mainitsee Tallinnan kaupunginmuuriin kuuluvan Paksun Margareetan tornin seinään kiinnitetyn muistolaatan brittilaivastolle. Tämä merimuseolle kuuluva rakennus oli remontissa, mutta onnistuin viime Baltian matkalta palatessa laatan kuitenkin kuvaamaan.

.

Jecabpils

Matkan seuraava etappi kului varsin kirkollisissa merkeissä. Pian Riiasta lähdettyä nähtiin tämä raudasta valmistettu kirkko, joka alunperin rakennettiin 1866 Odessassa, siirrettiin 1886 Daugavpilsiin ja sieltä tänne tien varteen 1904.

Jecabpilsiin tullessa ohitettiin tienhaaraan rakennettu Pyhän Nikolain kirkko...

ja ajettiin Väinäjoen etelärannalle tutustumaan Pyhän Hengen kirkkoon ja munkkiluostariin.

Portti- ja kellotorni vuodelta 1887.

Alue sisäpuolelta.

Valkoinen Pyhän Nikolaus Ihmeidentekijän kirkko oli luostarin vanhin rakennus, vuodelta 1774. Luostari paikalla on ollut 1600-luvulta alkaen.

Pyhän Hengen kirkko rakennettiin 1880-luvulla "barokkityyliin uusbysanttilaisin piirtein".

Sinne saatiin myös opastus.

Tuohuksia uskoville ja turisteille.

Muurin kadunpuoleisessa osassa oli vielä Pyhän Yrjön kappeli, sekin vuodelta 1887.

Jecabpilsissä myös lounastettiin. Paikka oli niin lähellä jokea että rantaan ehti piipahtaa.

.

Daugavpils

Daugavpilsin hotellimme oli nimeltään Latgola, siis Latgallia tai Latgale latgalliksi kielellä. Mutta onko latgalli oma kielensä vai latvian murre, en lähde tässä aprikoimaan. Hotelli oli toki komea.

Saapumisiltana oli jo vitsailtu että huoneen ikkunasta näkyisi Valko-Venäjälle saakka, sehän ei enää kaukana ollutkaan.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena joten oli tilaisuus lähteä vähän kiertelemään. Hotellilta kohti jokea johtavassa puistossa oli mm. kaupungin vaakuna...

suihkulähde...

ja muistomerkki Daugavpilsin kaupunkia 1876-90 johtaneelle Pāvels Dubrovinsille.

Suuren isänmaallisen sodan muistomerkki oli pinta-alaltaankin suuri.

Huomiota kiinnitti se, että ikuinen tuli oli sammunut...

ja nimeltä muistettujen sotilasarvot olivat aika korkeita, kenraaleitakin useampi.

Puisto päättyi Väinäjoen rantaan Tämän Itä-Euroopan suuren joen siltojen hallinta on aina ollut tärkeää, viimeksi toisessa maailmansodassa, jossa saksalaiset valtasivat sillat Brandenburger-kommandojen iskulla.

Sodan kerrotaan tuhonneen Daugavpilsiä pahoin, mutta sotaa edeltänytää rakennuskantaa näki silti, osin hyvässäkin kunnossa.

Rautatieasema oli varsin hiljainen lauantaiaamusta. Riikaan, Vilnaan ja Minskiin sieltä olisi päässyt.

Pienessä ortodoksikirkossa tuli käytyä...

mutta kaupunginmuseo jäi väliin, se aukesi vasta kymmeneltä.

Niinpä oli aika jättää sydämelliset jäähyväiset Väinänlinnalle...

ja jatkaa alas Väinäjokivartta.