Isojen kivien siirtelyä

Obelisk: A History (2009) on neljän kirjoittajan yhteistyönä syntynyt kirja egyptiläisten monoliittien vaiheista. Muinaisesta Egyptistä innostunut lukija joutuu hieman pettymään: obeliskien valmistus käsitellään varsin lyhyesti (keskeneräinen obeliski tosin mainitaan) ja itselleni jäi epäselväksi sekin ovatko kaikki Assuanin seudulta. Suurin osa säilyneistä on joka tapauksessa Uuden valtakunnan ajoilta.

Muinaisesta Egyptistä hypätään roomalaisiin jotka kuljettivat suuren joukon obeliskeja Roomaan (tai Konstantinopoliin) ja teettivätpä niistä kopioitakin. Hämmentävin on väite että kaikkiaan niitä ehti antiikin ajan loppuun mentyä kertyä Rooman kaupunkiin lähes viisikymmentä, mutta jäljellä on vain 8 aitoa ja 5 roomalaisten joko Egyptissä tai Roomassa teettämää. Ehkä suurin osaa makaa edelleen syvällä maan alla, tai on kierrätetty peruskiviksi uudempiin rakenteisiin. Kaikki joka tapauksessa kaatuivat tai kaadettiin, niin että koko keskiajan pystyssä säilyi vain Pietarinkirkon edustalla ollut obeliski.

Sen siirtämisestä kirjan tarina vasta vauhtiin pääseekin, sillä keskeinen teema on uudelle ajalla ajalle asti säilyneiden monoliittien myöhemmät vaiheet. Pietarinkirkon uudelleenrakentamisen johdosta paikalla olleen ja ns. Neron kilpa-ajorataan  kuuluneen monoliitin siirtäminen oli aikamoinen riski. Monumentin rikkoutuminen olisi ollut paaville arvovaltatappio, mutta 1586 tapahtunut siirto onnistui täydellisesti ja tempauksesta tuli suoranainen vastauskonpuhdistuksen triumfi. Uudella paikallaan obeliskista manattiin vielä pahat henget pois ja kivi oli valmis julistamaan kristinuskon voitokkuutta, niin alunperin aivan toisesta kulttuuripiiristä kuin se olikin.

Samaan syssyyn kaivettiin esiin, nostettiin ja pystytettiin muitakin obeliskeja Rooman kaupunkikuvan maamerkeiksi, ja toiminta seuraavina vuosisatoina. Obeliskeihin hakattuja hieroglyfejähän ei tuolloin osattu lukea, vaan niiden arveltiin olevan salaisia symboleja kaikesta viisaudesta ja mystiikasta johon muinainen Egypti eurooppalaisessa mielikuvituksessa kiedottiin. Champollionin viimein onnistuttua tulkitsemaan hieroglyfien sanoman kävi varsin tylsästi ilmi, että obeliskeissa kerrottiin vain kuka ne on pystyttänyt, miksi ja milloin. Obeliskit olivat faaraon vallan muistomerkkejä, ja 1800-luvun suurvalloilla oli niille taas kysyntää.

Ranskalaiset siirsivät jo vuosisadan alkupuolella toisen ns. Luxorin obeliskeista Place de la Concordelle. Ranskan silloinen kuningas halusi monet nimenvaihdot ja verilöylyt kokeneelle aukiolle jotain epäpoliittista, ja obeliskin uudessa jalustassa kuvattiinkin kuvin (hieroglyfienomaisesti) kiven siirtoa ja pystytystä insinööritaidon näytteenä.

Aleksandriassa olleet ns. Kleopatran neulat (jotka olivat ajalta kauan ennen Kleopatraa) oli jo varhain luvattu eurooppalaisille siirtomaavalloille. Englantilaiset veivät yhden Thamesin rannalle 1800-luvun jälkipuolella, ja amerikkalaiset pian sen jälkeen toisen New Yorkiin. Jälkimmäisissä tapauksissa kyseessä olivat jo enemmän yksityisten tahojen rahoittamat tempaukset, jotka herättivät jo enemmän hilpeyttä kuin juhlavuutta. Mainostajat ottivat aiheesta kaiken irti Atlantin molemmin puolin.

Jonkinlaisena jälkikirjoituksena on tarina Mussolinin valtaamastaan Etiopiasta siirrättämästä Aksumin obeliskista joka vuosikymmenet Roomassa seistyään palautettiin kotimaahansa kymmenkunta vuotta sitten.

Monoliittien siirtelystä tuli monesti mieleen viime vuonna julkaistu kirja Pietari kaupungin suurista kiviprojekteista, joista aikoinaan tehtyjen muistojulkaisujen innoittajina lienee hyvinkin ollut Pietarinkirkon obeliskin siirrosta vastanneen arkkitehdin juhlakirja. Vielä enemmän mieleen tuli se, miten ikuista on kivien historia: nykyään Lateraanikirkon edustalla oleva Rooman korkein obeliski, yli 3000 vuotta vanha muistomerkki, joka tuosta ajasta ehti olla tuhannen vuotta Circus Maximuksen alle hautautuneena.

Brian A. Curran, Anthony Crafton, Pamela O. Long, Benjamin Weiss: Obelisk: A History (2009). Kustantajana on ollut Burndy Library, jolla kuuluu olevan maailman suurin kokoelma obeliskeja käsittelvää kirjallisuutta.

Kastanjapannulla takamuksiin

Miten kunnialliseksi aikoinaan vähätelty sarjakuvataide voikaan tulla? Milo Manaran Caravaggio - miekka ja paletti -albumi ilmestyi syyskuussa suomeksi kovakantisena, varustettuna italialaisen taidehistorioitsijan koko aukeaman esipuheella, lopussa vielä selittäviä viitteitä.

Manara on keskittynyt Caravaggion aikaan Roomassa vuosina 1592-1606, itselleni pettymykseksi kun Maltalle ei siis päästä. Aika oli joka tapauksessa taiteilijan keskeistä luomiskautta jolloin suurin osa teoksista syntyi. Seksiä ja väkivaltaa Caravaggion Roomassa riitti ilman että lisää on tarvinnut sepittää, mutta pääosassa on kuitenkin taide, intohimoinen maalaaminen ja totuuden etsintä, joka teki Caravaggion maalauksista parasta mitä italialaisella barokilla on esittää.

Itse asiassa albumin sivuilla vilahtavat lähes kaikki Rooman kauden säilyneet teokset (ja tietenkin myös se yksi ei-säilynyt, Berliinissä 1945 tuhoutunut Pyhä Matteus ja enkeli, jonka rekonstruktion Antero Kahila maalasi 2008). Muutamien syntyä kuvataan yksityiskohtaisemmin, kuten Lepohetkeä matkalla Egyptiin, Juditia leikkaamassa Holoferneen päätä (ainoa bongaamani käännösvirhe liittyi tähän, Judit on mainittu italialaisessa muodosaan Giuditta), Matteuksen kutsumista  ja marttyyrikuolemaa, sekä tietysti järkyttävää Neitsyen kuolemaa, jota skandaalimaisuutensa vuoksi ei kelpuutettu kirkkoon, mutta jonka säilymisessä nuorella Rubensilla oli osuutensa.

Ja kuten oppinut esipuhekin mainitsee, keskeinen osa albumissa on Roomalla, sen kapakoilla, vankiloilla, sairaaloilla, kardinaalien palatseilla ja mestauspaikoilla. Mutta siinä missä alun Ponte Salario on kuvattu muodossa jossa se todennäköisesti 1500-luvun lopussa, on Tor di Nonan vankilaa inspiroinut  Piranesin fantasia-arkkitehtuuri. Ehkä suurin taiteellinen vapaus on kuitenkin otettu siinä, että 14 vuoden ajanjakso tuntuu kutistuvan perin lyhyeksi. Henkilöt eivät vanhene, yksinpä puvutkin pysyvät samoina.

Lopuksi on todettava ettei Manaran naisvartaloihin mieltyneiden tarvitse pettyä, ilkosillaan kirmailevia ilotyttöjä riittää pitkin albumia. Sitä en saanut selville, oliko tuolloin todellakin tapana rangaista Ortaccion eli punaisten lyhtyjen alueen ulkopuolelta kiinni saatuja prostituoituja hutkimalla näitä kastanjapannulla takamuksille - vai onko kyseessä Manaran tunnetusti eroottiseen sadismiin taipuvainen mielikuvitus?

Kuningatar Kristiina saapuu jouluksi Roomaan

Viime jouluna muisteltiin Katariina Jagellonican saapumista Turkuun ja Turun linnaan, tulihan siitä kuluneeksi tasan 450 vuotta. Valtaistuimestaan luopuneen kuningatar Kristiinan saapumisesta Roomaan ei ole tasavuosia, se tapahtui 1655, mutta koska sattuneesta syystä aihe on täällä Turun suunnalla ajankohtainen, suodaan sille tämä joulun alun postaus.

Kristiina oli kääntynyt salaisesti katolilaisuuteen jo vuotta aiemmin, Brysselissä jouluaattona 1654. Julkinen kääntymys tapahtui 3. marraskuuta Innsbruckissa 1655. Protestanttien sankarikuninkaan paluu katolisen kirkon helman oli mediatapaus, josta paavi otti kaiken irti.

Kristiina saapui jo aiemmin Vatikaaniin varta vasten häntä varten avatun portin, Porta Pertusan, kautta. Hän tapasi paavin, polvistui kolmasti tämän edessä ja piti pienen puheen. Varsinainen juhlallinen saapuminen ikuiseen kaupunkiin tapahtui 23. joulukuuta. Rooman pormestari ja ylimystö olivat Kristiinaa vastassa kaupungin ulkopuolella. Juhlapuheet keskeyttänyttä sadetta pidettiin Villa Giuliassa, jossa Kristiina sai paavin tervetuliaislahjana Berninin suunnittelemat juhlavaunut.

Kardinaalit ottivat kuningattaren vastaan Porta del Popolon luona, ja myöhemmin portin sisäpuolelle kaiverrettiin tapahtumaa kuvaava piirtokirjoitus (tuon Kristiina-reliikin missasin vaikka hautamuistomerkkinsä Pietarinkirkossa näinkin). Kuningatar oli pukeutunut harmaaseen pukuun ja mustaan hattuun (ks. yllä) eikä hänellä ollut koruja - luonteenomaista vai laskelmoitua vaatimattomuutta?

Tässä vaiheessa on paras antaa puheenvuoro Matti Klingelle:

Kuningatar aloitti kulkunsa Rooman keskustan läpi: reitti kulki Via del Corsoa seuraten Piazza di San Marcolle, ohi Il Gesùn, Sant'Andrea della Vallen ja Monte Giordanon päätyäkseen Pietarin kirkon aukiolle Castel Sant'Angelosta ammuttujen kunnialaukausten saattelemana.  Päivä oli määrätty yleiseksi juhlapäiväksi. Reitin varrella talot oli koristeltu kallisarvoisin kudonnaisin ja kaikki ikkunat oli valaistu. Koska kaupat ja verstaat oli suljettu, koko Rooma oli saapuvilla kuningatarta vastaanottamassa ja hänelle ojennettiin kaupungin avaimet. Kohokohta oli saapuminen Pietarin kirkkoon ja paavin audienssi Sikstiiniläiskappelissa. Kuningatar otti uuden nimen Maria Christina Alexandra osoittaakseen kunnioitusta paaville sekä myös ihailemalleen Aleksanteri Suurelle. Päivä päättyi kuningattaren ensimmäiseen julkiseen ehtoolliseen. Sen jälkeisillä juhlapäivällisillä kuningatar istui omassa pöydässään aivan paavin vieressä, mikä oli erityinen kunnianosoitus.

Matti Klinge teoksessa Kuningatar Kristiina - aikansa eurooppalainen (1990)

Capitolium

Capitoliumin teemaa jatkaen muutama kesäinen kuva sieltä kahden vuoden takaa. Lännestä kukkulalle nousevat Michelangelon suunnittelemat portaat tai pikemminkin luiska, cordonata. Ylhäällä odottavat dioskuurien, Kastorin ja Polluxin, veistokset.

Ratsumiesveljekset takakulmasta. Viktor Emanuel II:n "kermakakku" on ihan vieressä.

Piazza del Campidoglion perällä on Rooman kaupungintalo, Palazzo Senatorio, edelleen politiikan keskus, ja jokin mielenosoitus oli silloinkin menossa ja liput liehuivat.

Kuvassa myös Marcus Aureliuksen ratsastajapatsaan kopio sekä taustalla joenjumalat Niili ja Tiber/Tigris (jälkimmäisen attribuutio epävarma, mutta aina nämä jokijumalat ovat kelteisillään makailevia partaisia äijiä).

Oikeassa reunassa näkyy hieman Palazzo dei Conservatoria, sitä vastapäätä on Palazzo Nuovo:

Kummatkin ovat museoita, niitä yhdistää aukion alta kulkeva käytävä, ja sisäänkäynti on ensinmainitusta. Kokoelmat ovat maailmankuuluja, tässä muutama hitti.

Marforio, jokijumala hänkin, tai sitten valtameren (Okeanus) henkilöitymä.

Vastapainoksi naisellista suloutta, Capitoliumin Venus (vrt. Afrodite/Venus-lukijakysely)

Kuoleva gallialainen, aina yhtä vaikuttava. Galleilla oli tapana sukia hiukset pystyyn kalkkivedellä ennen taistelua, siitä hiusten sojotus. He myös taistelivat joskus alasti, niin roomalaiset ainakin uskoivat, vaikka Asterixissa sitä ei nähdäkään. Kaulassa soturilla on torque. Roomalaiset omaksuivat nuo kaularenkaat (miniatyyrikoossa) sotilaidensa kunniamerkeiksi, joita kannettiin haarniskan rinnuksessa.

Yksityiskohta sarkofagista, villisikaa tökätään keihäällä. 

Leonard Barkanin mukaan sarkofagit olivat suurin yksittäinen taideteosten ryhmä, joka halki keskiajan ja renessanssin oli jälkipolvien nähtävissä. Roomalaisten siirryttyä ruumishautaukseen joskus keisariajan alussa (muistattehan että vielä Julius Caesar poltettiin) vainajia varten valmistettiin valtavat määrät näitä kiviarkkuja. Paljon niitä on edelleen Rooman museoissa, ja myös maakunnissa kuten Antalyassa näimme.

Lopuksi vielä tuntematon sotilas, myöhäisantiikista kaiketi, kun on hänellä jo pitkät housut jalassaan.

Pelkästään taiteen perusteella voisi uskoa että vaatteet keksittiin kunnolla vasta keskiajalle tultaessa, sen verran kevyissä hepenissä antiikin aikana pyörittiin. :-)

Lateraanin pronssit

Edellisessä postauksen aiheena olleessa Barkanin kirjassa käsiteltiin myös ns. Lateraanin pronsseja. Ne olivat Lateraanikirkon edessä läpi keskiajan pylväiden nokassa kököttäneitä veistoksia (tai niiden osia), jotka vuonna 1471 siirrettiin Capitolium-kukkulalle, jonka museossa ne ovat sen koommin olleet. Barkanin innoittamana kävin lävitse parin vuoden takaiset kuvat Capitoliumilta ja niin vain olin sattunut kuvaamaan ne lähes kaikki:

Keisari Marcus Aureliuksen ratsastajapatsas. Sen kopio on Capitolium-kukkulan aukiolla, aito on siirretty turvaan sisälle.

Capitoliumin susi, mutta onko se todella antiikin ajalta? Katso tarkemmin Wikipedian artikkelista.

Keisari Konstantinuksen pää...

...ja keisari Konstantinuksen käsi.

Viimeisen olin missannut, se on "Okaanpoistaja" eli italiaksi Spinario.

Barkanin kirjassa huomautetaan, että noita jättimäisiä pronssiosia (sen enempää kuin vastaavia kivisiä saman museon pihalla) ei koskaan yritetty "täydentää". Kun tarkemmin ajattelee, niin vaikka renessanssi miten yritti tavoittaa ja ohittaa antiikin (Pietarinkirkko oli "Pantheon nostettuna Konstantinuksen basilikan päälle"), niin hallitsijoita esittävän monumentaalikuvanveiston alalla ei edes yritetty. Ratsastajapatsaita tehtiin, muttei tässä kokoluokassa. Kenties sellaiset olisi koettu "epäjumalankuviksi/idoleiksi", olkoonkin että em. fragmentit olivat nimenomaan ensimmäisen kristityn keisarin patsaasta?

Barkerin alaviitteissä oli mielenkiintoinen maininta W.S. Heckscherin päätelmästä, että keskiajan visuaalisessa ajatusmaailmassa kuva (veistos) + pylväs = idoli. Mieleeni tuli välittömästi Nousiaisten kirkon Pyhän Henrikin sarkofagi. Flaamilaisten taiteilijoiden piti ratkaista se, miten erottaa "kristityt ruotsalaiset" "pakanallisista suomalaisista", kummallakin olivat samat anakronistiset 1400-luvun aseet ja varusteet (tykkejä myöten!). Niinpä pakanat saivat pylvään päähän asetetun patsaan eli idolin! (Ja toki myös epäilyttävän lohikäärmelipun.)

Muistaakseni Matti Klinge sepitti kirjassaan Muinaisuutemme merivallat jonkinlaisen teorian siitä että suomalaisilla olisi tuollainen jumalankuva voinut ollakin (olikohan sammas tms. sanaan perustuen?), mutta kukaan ei tiettävästi ole koko kirjaa muutenkaan vakavasti ottanut.

Roomalaisten triumfit

Mary Beardiin olemme tutustuneet jo aiemmin hänen yhdessä Keith Hopkinsin kanssa kirjoittamansa Colosseum-aiheisen kirjan yhteydessä. Nyt aiheena on ollut roomalainen triumfi, kulkue, jonka voittoisa sotapäällikkö sai johtaa Rooman halki ja joka päättyi Capitol-kukkulalle.

Äskeisessä kappaleessa oli kirjattuna kaikki mitä varmasti noista triumfeista tiedämme. Colosseum-kirjan tapaan tässäkin on teemana se, miten vähän antiikista ja sen kulttuurista tiedetään. Renessanssista lähtien oppineet ovat innokkaasti yrittäneet löytää peruskaavan, jonka mukaan kaikki triumfit olisi enemmän tai vähemmän pidetty. Beard esittää varsin vakuuttavasti, miten pitkällekin menevät tulkinnat nojaavat ehkä vain yksittäisen epäselvän antiikin kirjallisuudesta säilyneen maininnan varaan.

Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa triumfin reitti. Mistä se yleensä alkoi, emme tiedä. Yksittäinen väärin kopioitu sana voi korjattuna oikaista Julius Caesarin ajamaa reittiä huomattavasti. Ja Roomaa rakennettiin ja purettiin koko ajan, suurpalojen tuhoista puhumattakaan, miten reitti olisi voinutkaan pysyä samana vuosisatoja?

Beardin pointtina on, että vaikka kysessä oli juhlallinen traditio, itse tapahtuma oli joka kerta uniikki. Ylipäätäänhän "traditioiden" ikuisuus on kyseenalaista. Roomalaisten mukaan jo Romulus olisi viettänyt ensimmäisen triumfin, joten forumilla julkaistu triumfilista alkoi siten suoranaisesta taruhenkilöstä. Beardilla on myös esimerkkejä siitä, miten yksittäisten roomalaisten mahtisukujen traditioihin saattoi ajan oloon syntyä kertomuksia triumfeista, joita ei koskaan ollutkaan. Forumin triumfilista laadittiin Octavianuksen/Augustuksen valtakaudella ja se eräässä mielessä päätti ne. Siitä lähtien triumfeja saivat pitää vain keisariperheen jäsenet.

Harmi kyllä, Beard ei käsittele kirjassaan ensinkään riemukaarten rakentamista ja funktiota, vaikka kuvituksena niitä käyttääkin. Mukana on myös renessanssiajan esityksiä kansikuvasta alkaen. Kuuluisin niistä on Hampton Courtissa näkemäni Andrea Mantegnan Caesarin triumfit. Niiden kuvaaminen oli kiellettyä, mutta maalaukset löytää Wikimedian lisäksi mm. täältä.

Mary Beard pitää blogia nimeltä A Don's Life.

Colosseum, osa VII

Jatketaan uuteen kuukauteen eilisellä aiheella, tällä kertaa vain metallisempi Colosseumin inkarnaatio, ja varmasti maailman levinnein, nimittäin italialainen 5 eurosentin kolikko. Kovin on murheellinen euron tilanne eikä ainakaan matkailijaa houkuttele paluu takaisin kymmenien eri valuuttojen maanosaan. Toivotaan parasta.

Tässä kuten eilisessäkin pistää silmään se, että Flaviusten amfiteatteri kuvataan nykyisin melkein aina tästä suunnasta, suurin piirtein lännestä katsottuna, niin että ehjä osa jää vasemmalle ja sen tueksi 1800-luvun alussa rakennetut tuet näkyvät selvästi. Epäilemättä syynä on siluetin tunnistettavuus, amfiteatterithan muutoin ovat aika samannäköisiä.

Colosseum, osa VI

Marraskuun päätteeksi jälleen kerran Rooman raunioita, tällä kertaa vuoden 2010 matkalta kotiin tullut hotellin tai kahvilan (en enää muista mistä peräisin) hienosokeriannos. Mitenkähän moneen eri muotoon Colosseum lieneekään ikuistettu? Tämä sarja käsitteli alunperin Flaviusten amfiteatteria itseään ja siitä kertovia kirjoja, mutta ehkäpä näistä erilaisista kuvallisista esityksistä saa hauskan jatkon.

Tämä on blogini ensimmäinen kuukausi, jolloin olen päivittänyt sitä joka ikinen päivä. Suoraan sanoen en ymmärrä miten Jukka K. ja Kaisa K. pystyvät siihen jatkuvasti, jälkimmäinen vieläpä kahdesti päivässä, mutta se heille sallittakoon. :-) Itse tyydyn vastedes rauhallisempaan tahtiin.

Colosseum, osa V

1800-luvun kulttuurimatkailijoilla ei ollut mahdollisuutta räpsiä satoja digikuvia ja kiusata niillä bloginsa lukijoita. Matkamuistoja sen sijaan lienee ollut tarjolla siinä missä nykyäänkin ja mukaan saattoi ostaa vaikkapa tällaisen rintaneulan. Pellille maalatusssa kuvassa komeilee rakennus, joka lienee tulkittava Colosseumiksi. Ollakseen Rooman keskustaa ympäristö on peräti pastoraalista, syytä tähän abitato/disabitato-ilmiöön käsittelin täällä.

Rintaneula on kooltaan 4,2 x 5 cm ja tullut museon kokoelmiin vuonna 1972. Sen kerrotaan kuuluneen lahjoittajan äidinäidille. Digitoijiemme uunituore kuva esineestä tulee aikanaan Museot Onlineen.

Kuva: TMK

Väärin kaivettu

Olen kehunut Profile Booksin Wonders of the World -sarjan kirjoja aiemmin täällä ja täällä. Tällä kertaa tuli kuitenkin hutiostos, David Watkinin The Roman Forum. Taidehistorioitsija Watkin ei selvästikään ymmärrä mitään arkeologiasta tai sen tiedonintresseistä. Esiinkaivetut antiikin jäänteet ovat hänestä vain "rumia", ja mikä pahinta, niiden tieltä on jouduttu purkamaan katolisia kirkkoja. Kirjaa leimaakin jatkuva letkauttelu milloin kenestäkin "anti-katolilaisesta", olivatpa nämä kirjailijoita, arkeologeja tai diktaattoreita.

Harmi että näin, mutta ei heitetä kirvestä kaivoon, sarjassa on ilmestynyt ja tulee ilmestymään kaikenlaista mielenkiintoista.

P.S. Kirjoitin alkuperäisen postauksen bloggerin muistiin juuri niin kuin internetin huono tapa on: ensimmäisen harmistuksen vallassa. Huomautettakoon kuitenkin, ettei Watkinin kirja ole vailla ansioita siinä mielessä, että hänen lähtökohtanaan ovat Giovanni Battista Albertin (1720-78) etsaukset aikansa Roomasta, Vedute di Roma. Watkinin romanttinen näkemys vain on, että Forumin pitäisi näyttää edelleen samalta kuin 1700-luvulla.

Colosseum, osa IV

Peter Quennellia käsittelevän wikiartikkelin julkaisuluettelossa kerrotaan hänen  Colosseumista kertovan kirjansa koko otsikoksi The Colosseum - a History of Rome from the Time of Nero. Kirja on todellakin eräänlainen Rooman kaupungin historia, jossa itse Colosseumia on käsitelty vain siteeksi. Kuvituksessa on tosin mielenkiintoisia kuvia rakennuksesta eri aikoina.

Ilmeisesti kirjoittajansa taustasta johtuen koko näkökulma on varsin kirjallisuushistoriallinen, viimeistään 1700-luvusta lähtien, jolloin koko Roomaa käsitellään lähinnä vain anglo-amerikkalaisten kirjailijoiden impressioiden kautta. Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi kirjan viimeinen osa, jostain syystä vieläpä erilaiselle paperille painettu kuin muu osa julkaisua, käsittää pelkästään suoria lainauksia Colosseumia käsittelevistä muistelmista ja kaunokirjallisuudesta.

Kokonaisuutena jokseenkin outdated, mutta jäihän tuosta mieleen muutama läppä sieltä täältä. Stendhalilta on mainio juttu englantilaisturistista, joka sattuu Grand Tourillaan paikalle, kun raunioiden rakenteita ollaan tukemassa kaleeriorjien (!) voimin. Vierailijan kommentti: "Colosseum on parasta, mitä olen Roomassa nähnyt. Siitä tulee todella upea kunhan se valmistuu."

Kirjan kansipaperin kuvituksena on muuten yksi niistä Pompeijista löydetyistä gladiaattorikypäristä, joita Keith Hopkins piti kirjassaan aivan liian painavina ja vailla käytön jälkiä olevina, jotta ne olisivat mitään muuta kuin vain taistelua edeltävässä paraatissa käytettyjä malleja (Hopkins s. 66-68).

Hopkinsin kirja, kuten muistamme, oli julkaistu sarjassa nimeltä Wonders of the World, Quennellin taas ilmestyi aikanaan sarjassa Wonders of Man. Perinteitä tälle on, nostihan jo Martialis ylistysrunossaan Colosseumin sen valmistumisaikana vanhan maailman "ihmeiden" edelle.

Colosseum, osa III

Soprintendenza archeologica di Roman julkaisema opas The Valley of the Colosseum kertoo nimensä mukaisesti paitsi Colosseumin myös sen välittömän ympäristön nähtävyyksistä.

Näitä ovat Colosseumin itäpuolella sijainnut, keisari Domitianuksen rakennuttama Rooman suurin gladiaattorikoulu Ludus magnus, josta johti aikoinaan maananalainen käytävä Colosseumille.

Colosseumin länsipuolella taas sijaitsi aina 1930-luvulle asti kaksi jäännöstä, jotka tuolloin raivattiin Mussolinin tiesuunnitelmien tieltä. Ensimmäinen oli Colosseumille nimensä antaneen Neron kolossin jalusta, toinen suihkulähde nimeltään meta sudans.

Forum Romanumin suunnasta mukaan on otettu Venuksen ja Rooman kaksoistemppeli. Tässä Rooman ilmeisesti suurimmassa temppelissä jumalattarista Roma Aeterna katseli länteen forumillle päin, Venus Felix itään Colosseumille.

Erityisen seikkaperäisen kuvauksen saa kuitenkin Konstantinuksen riemukaari, jonka eri ajoilta peräisin olevat komponentit on kuvattu yksityiskohtaisesti.

Reilut 50-sivuista kirjasta saa Amazonista pelkkien postikulujen hinnalla.

Forum Romanum, osa IV

Forumin itäpäädyn massiivisin jäänne on Konstantinuksen ja Maxentiuksen basilika, tässä Palatinukselta nähtynä. Edessä vasemmalla osia vestaalien talosta, oikealla vastapäätä basilikaa Porticus Margaritaria, joka toimi helmi-, jalokivi- ja korukauppiaiden liiketilana. Nimi tuli latinan helmeä merkitsevästä sanasta margarita.

Basilika rakennettiin suurimmalta osin keisari Maxentiuksen aikana. Hänen osakseen tuli kuitenkin hävitä ratkaiseva taistelu Konstantinus Suurta vastaan Milvianuksen sillalla. Rakennuksesta on jäljellä sen pohjoisin kolmannes, loput tuhoutuivat ilmeisesti v. 847 maanjäristyksessä.

Jäljelläolevaa osaa on tuettu vaijerein.

Kasettikatto nykyisellään, koristelusta riisuttuna.

Keskimmäisen holvin apsis.

Kasetit ovat tällä kohtaa näemmä kuusi-, eivät kahdeksankulmaisia.

Muilta osin basilikasta on jäljellä, no, eipä paljoakaan.

Rooman vuoden 1960 olympialaisten painiotteluja järjestettiin Wikipedian mukaan täällä. On siinä tanner pölissyt.

Basilikan länsipäädyssä oli aikoinaan myös apsis ja sinne sijoitettuna Konstantinuksen 12 metriä korkea patsas. Veistos oli akroliittinen, ts. tehty sekä puusta että marmorista. Marmoriosat ovat nykyään esillä Capitol-kukkulalla Palazzo dei Conservatorin pihalla.

Basilikan naapurissa on Santa Francesca Romanan kirkko.

Tässä kirkko Palatinukselta nähtynä. Samaisessa rakennuskompleksissa on pieni Antiquarium Forense -museo forumilta löytyneille esineille, sekä...

...Venuksen ja Rooman temppelin rauniot, tässä Colosseumilta päin nähtynä.

Viimeinen kohde ennen Palatinukselle kapuamista on Tituksen riemukaari.

Riemukaari idästä päin. Tässä yksikaarisessa mallissa on jotain periroomalaista.

SENATVS·POPVLVSQVE·ROMANVS, "Senaatti ja Rooman kansa". SPQR-lyhenteellä merkitään yhä Rooman kaupungin omaisuus viemärinkansia myöten.

Kaari pystytettiin juutalaissodassa saadun voiton muistoksi ja sen kuvituksena on Jerusalemin ryöstössä saadun saaliin esittely triumfikulkueessa.

Ylemmän kuvan 7-haaraisen kynttelikön, menorahin, Wikipedia tietää olleen mallina Israelin valtion vaakunalle.

Forum Romanum, osa III

Takaisin forumin keskiosiin, tässä vielä yksi näkymä curiaan ja sen takana olevaan kirkkoon.

Antoninuksen ja Faustinan temppelin pylväikkö on säilynyt osana San Lorenzo in Mirandan kirkkoa. Temppeli oli omistettu keisari Antoninus Piukselle ja hänen vaimolleen Faustinalle. Etualan kivet ovat kuuluneet Regiaan, Rooman ylipapin Pontifex Maximuksen virkataloon.

Castorin ja Polluxin temppelin kolme pilaria. Nämä myös dioskuureina tunnetut Zeuksen kaksospojat auttoivat roomalaiset voittoon Regillusjärven taistelussa joskus v. 500 eKr. jälkeen ja ilmestyivät sitten yhtä ihmeellisesti forumille kertomaan voitosta. Temppelihän siihen piti tehdä, tämä nyt näkyvä on tosin vasta v. 6 jKr.

Vestan temppeli oli pyöreä ja siellä palavan ikuisen tulen vartiointi oli Vestan neitsyiden eli vestaalien tehtävä. Virkaan tultiin jo lapsina ja palvelus (ja neitsyys!) kesti 30 vuotta: 10 vuotta opeteltiin tehtäviä, 10 vuotta hoidettiin niitä ja viimeiset 10 vuotta opetettiin seuraajia. Uran päätyttä vestaalilla oli lupa avioitua.

Kuusi vestaalia asuivat heille varatussa talossa. Kuva on Palatinukselta. Vestaalien talo altaineen on etualalla. Veistokset ovat ehkä samoja, joiden löytymistä italialainen arkeologi Rodolfo Lanciani oli todistamassa.

Talo, kuten muutenkin suuri osa forumia, on yleisöltä suljettu. Kuvassa näkyvät myös curia, Basilica Aemilia sekä Antoninuksen ja Faustinan temppeli. Puiden alla vinottain muihin rakenteisiin nähden on Regia.

Vielä yksi kohde forumin keskiosista, Romuluksen tenppeli, joka yhdessä Vespasianuksen forumiin kuuluneen kirjaston kanssa muodostaa nyt Santi Cosma e Damianon kirkon. Keisari Maxentius omisti pyöreän temppelin pojalleen Valerius Romulukselle. Kaksosveljet Kosmas ja Damianus tunnetaan lääkäreiden ja apteekkareiden suojeluspyhimyksinä.

Tämäkin rakennus näkyy paremmin Palatinukselta otetussa kuvassa. Mahdollisesti kirkko pyhitettiin veljeksille vastapainoksi forumilla olleelle toiselle kaksosveljesten pyhätölle, pakanalliselle Castorin ja Polluxin temppelille. Kirkon seudusta tuli joka tapauksessa Rooman lääkäreiden kokoontumispaikka.

Hyvä kartta forumin länsi- ja keskiosista löytyy vaikkapa täältä.