Yli sata vuotta sitten italialainen arkeologi Rodolfo Lanciani katseli näkymää Palatinuksen etelälaidalla ja ihmetteli samaa kuin minä vuonna 2010. Edessä aukeava pölyinen painauma on kaikki, mitä on jäljellä Circus Maximuksesta, aikoinaan kenties neljännesmiljoona katsojaa vetäneestä Ben-Hurista tutusta kilpa-ajoradasta. Mihin se oli kadonnut? Lanciani selvitti asian ja tuloksena oli teos Storia degli Scavi di Roma. Sen englanninkielinen versio vuodelta 1899 sai nimen The Destruction of Ancient Rome.
Niin, kuka sen Rooman oikein hävittikään? Eivät ainakaan barbaarit, oli Lancianin ensimmäinen johtopäätös. Gootit v. 410 ja vandaalit v. 455 veivät mukanaan koko joukon arvoesineitä, mutta eivät he sentään massiivisia rakennuksia kaataneet. Maanjäristykset ja tulipahot aiheuttivat toki tuhoja, mutta suurimmalta osin antiikin Rooman hävittivät roomalaiset itse.
Tai sanoisimmeko pikemminkin, että siitä tuli nykytermein jättiläismäinen rakennusapteekki, josta riitti materiaalia yli tuhannen vuoden uudisrakentamiseen. Kierrättäminen alkoi jo Konstantinus Suuren ensimmäisistä kirkoista 300-luvulla ja jatkui pitkälle yli renessanssin.
Pilarit ja marmorilevyt kelpasivat sellaisenaan ja jatkoivat uraansa lukuisten kirkkojen ja palatsien osina. Mutta entä veistokset, joita antiikin Roomassa sanottiin olleen enemmän kuin asukkaita? Nekin kelpasivat pilkottuina perustusten rakenteisiin. Kaivauksissa niitä Lancianin mukaan löytyi usein niin yhdessä, että täydellinen veistos oli mahdollista koota. Päät olivat kuitenkin usein kuluneita, ja arkeologin mukaan ne lienevät pyörineet palloina petankin italialaisessa vastineessa.
Kaikkein tuhoisinta oli kuitenkin kalkinpolttajien, calcararii, toiminta. Marmorista sai polttamalla laastiin tarvittavaa kalkkia, ja kalkinpolttajien uuneihin katosi mittaamaton määrä veistoksia ja muuta marmoria. Lanciani on jäljittänyt tuhoutumisen prosessin asiakirjojen avulla, ja monissa tapauksissa tiedetään sydäntäraastavan tarkasti, miten ja milloin tämä tai tuo muinaisjäännös katosi pala palalta.
Lancianin aika 1800-luvulla vaikuttaa olleen klassillisen arkeologian suurta epookkia, jolloin oli vielä mahdollista löytää melkein mitä tahansa. Vestaalien talon kaivauksista v. 1883 Lanciani saattoi muistella, miten koko joukko Vestan neitseiden johtajattaria esittäviä veistoksia löytyi samalla kertaa, ja miten mukana häärinyt Preussin kruununprinssi (sittemmin lyhyen aikaa hallinnut Saksan keisari Fredrik III) auttoi työmiehiä nostelemaan veistoksia ylös maasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti