Meri- ja muutakin arkeologiaa Sardiniassa 1949

Mielessä on jo pitkään ollut tutustua Göran Schildtin kirjoihin, jotka kertovat hänen purjehduksistaan purjevene Daphnella. Viikonloppuna tarttui kirjastosta mukaan 1962 ilmestynyt suomennos Daphne kuudessatoista maassa, joka on kooste siihen asti ilmestyneistä niteistä. Teksti on juuri niin hykerryttävää kuin olin odottanutkin: klassisen koulutuksen saanut kirjailija fiilistelee ympäri Välimerta ja Niilin vartta aina Sudaniin saakka, aikana (1947-60) jolloin Välimeren rantojen massaturismi oli vasta tulevaisuutta. Raunioromantiikkaa ja etnografista eksotiikkaa siis riittää, vailla nykyisen ekstreemimatkailun matojensyöntikokemuksia.

Miten paljon ajat muutoinkin ovat muuttuneet, käy hätkähdyttävästi ilmi Schildtin ja kumppaneiden vierailusta Sardinian länsirannikolla sijaitsevan antiikinaikaisen Tharroksen raunioilla heinäkuussa 1949. Suurin osa kaupunkia oli myöhemmin keskiajalla vajonnut meren pohjaan. Daphnen väki tajusi sen veneen kölin otettua kiinni vedenalaisen rakennuksen seinään:

Ei ollut vaikeata venettä sopivasti kallistamalla päästä irti muurinharjalta, mutta koska ympärillämme oli toisia taloja, kokonaisia kortteleita, päätin jäädä veneen alle. Vesiharukseen tarrautuneena kuin alaslaskettu keulakuva, sukellusnaamarin hengitysputki vedenpinnan yläpuolella annoin merkkejä Monalle, joka hoiteli mooottoria ja peräsintä. Tällä tavoin kuljimme pitkin Tharroksen suorakulmaisia katuja, missä oli pehmeitä varjoja talorivien reunustoilla, missä jättiläissimpukoita ammotti katuojissa ja  missä olin talojen tyhjien porttikäytävien kautta melkein näkevinäni ja tuntevinani mykkien, meriruohojen peittämien ihmisten arvoituksellisen läsnäolon. Vihdoin tulimme avarampiin satamakortteleihin, missä rantakatujen varsilla oli suuria varastorakennuksia. Eräässä varastossa häämötti kokonainen rykelmä mahakkaita astioita, joissa oli korkeat kaarevat kädensijat. Meidän teki kovin mielemme pujottaa koukku tällaiseen kädensijaan: pysäytimme moottorin, varasimme köyden ja jonkin aikaa yritettyäni sainkin sen osumaan. Metrin korkuinen ehjä amfora irtautui pohjamudasta ja kohosi ylös kokonaisen levä- ja simpukkametsän peittämänä. Se seisoo nyt kotonani muistona mielikuvituksellisesta uponneesta kaupungista.

Maihin ehdittyä reipas meininki jatkuu paikallisten yksityiskokoelmien kartuttajien seurassa.

Harrastelija-arkeologilla oli kuokkia ja lapioita, ja pian mekin löysimme pienen lyijyarkun, jossa pieni lapsi oli haudattu kaksituhatta vuotta sitten. Hiustenjätteet osoittivat, missä pää oli ollut, ja sieltä löysimme myös roomalaisen rahan, joka oli kätketty pikku kallon suuhun lauttamaksuksi Kharonille.

Amforoita Välimeren pohjassa todella riittää (kuva Portoferraoin arkeologisesta museosta Elbalta), mutta epäilen, että kalmiston kaivaminen muitta mutkitta tuskin Italian nykyisen muinaismuistolain puolesta kävisi noin vain päinsä.

Daphne rakennettiin Turun veneveistämöllä vuonna 1935 ja on nyt entisöitynä synnyinkaupungissaan Turussa, Forum Marinumin samanimisessä kahvilassa.

Sardinian muinaismuistoja

Sardinian retki vei ensiksi Coddu Vecchiun "jättiläisen haudalle"  Arzachenassa. Tämän megaliittihaudan käyttö on ajoitettu vuosille 1600-1200 eKr. Pieni aukko etuosassa lienee ollut symbolinen sisäänkäynti elävien ja kuolleiden maailman välillä, varsinainen hautaus tehtiin nostamalla rakenteen päällä olevia kivipaaseja.

Matka jatkui La Priscionan nuraghelle. Nämä muuraamattomat kivirakennelmat, kuten em. jättiläisen hautakin, ovat pronssikautisen nuraghe-kulttuurin luomuksia.

Sisäänkäynti keskustorniin.

Oven yläpuolella oleva aukko oli tarpeen rakenteen kestävyyden kannalta, olivat tutkijat saaneet selville.

Sisällä ei tilaa mahdottomasti ollut.

Kattoikkuna.

 Tornin etupihaa.

Asuinpaikan muita rakennelmia.

Kummassakin kohteessa oli mukana paikallisopas, jälkimmäisessä tämä kuvassa vasemmalla oleva pieni ja pippurinen paikallispatriootti.

Miehen mielestä nuraghien rakentajat eivät olleet mysteeri, he olivat nykysardinialaisten esi-isiä. Itsekin kallistuisin sille kannalle, mutta opas vain paransi tahtia ja ilmoitti sardinialaisten olevan seemiläinen kansa. Sardinian pohjoisosa tunnetaan nimellä Gallura, ja se oli vuoristoa merkitsevänä sanana samaa perua kuin Israelin Galilea! Olipa löydetty myös seemiläissukuista kieltä olevaa kirjoitusta.

Wikipediankin mukaan käsitykset Sardinian esihistoriasta ovat vähintäänkin kiistanalaisia ja näemmä näitä teorioita näyttää riittävän. Varsinainen sardinialainen kulttuuri on aina keskittynyt saaren sisäosiin. Rannikolla olivat riesana malaria ja vieraat miehittäjät. Muistan kauan sitten lukeneeni, miten italialaiset antropologit tulívat saaren kulttuuria tutkittuaan siihen tulokseen, että valloittajat olivat foinikialaisista alkaen vaikuttaneet hämmästyttävän vähän saaren elämänmenoon.

Nuragheja löytyy saarelta peräti n. 7000, jättiläisten hautoja on laskettu 321. Paikallisoppaan mukaan syy nuraghien rakentamiseen oli yksinkertainen, ne kestävät ja suojaavat talvisin pohjoisesta puhaltavalta mistraalituulelta.

Varsin kivinen postaus tämä, mutta loppuun vielä yksi kallio. Ne olivat täällä graniittia kuten meillä, mutta peräti toisennäköisiä. Eivät jääkauden hiomia, vaan veden ja tuulten.

.

Olbia

Olbia lienee kaupunkeja, joista monikaan ei ole kuullut. Sardinian pohjoisosassa se kuitenkin sijaitsee. Sataman edustalla meressä oli simpukkaviljelmiä.

Reittiliikennelaivat Italian mantereelle olivat saaneet pintaansa sarjakuvasankareita.

Oma retkemme lähti vasta iltapäivällä. Sitä odotellessa pääsi sukkulabussilla kaupungin keskustaan. Olbialla voi olla vaikka miten muinaiset juuret, mutta nykyisellään se on melko keskiverto moderni italialainen kaupunki. Muutama kuva kuitenkin sieltäkin.

Lähikuva kaupungintalosta. EU:n lippu liehuu Etelä-Euroopan maissa usein. Täällä salossa oli myös Sardinian oma lippu.

Rantakadun palmuissa kypsyi taatelisato, kuten kai koko Välimeren alueella. Maistiaisiksi niitä oli saatu retken aluksi jo Tunisiassa.

Erilaisia poliisivoimia on Italiassa vaikka millä mitalla, miten sitten lainkunnioituksen laita lieneekään.

Sisilia on ollut historian keskiössä läpi kautta aikain. mutta läntisen Välimeren suuret saaret Korsika ja Sardinia ovat jotenkin jääneet paitsioon. Toki Napoleon oli Korsikalta, mutta mitä muuta niiden historiasta tulee mieleenne?