Taistelu Koreasta

Venäjän-Japanin sota 1904-05 on monille varmasti tuttu, mullistihan sen aiheuttama Venäjän vallankumous perusteellisesti myös suomalaisten elämän. Nopeasti modernisoituneen Japanin imperialismi alkoi kuitenkin jo vuosikymmen aikaisemmin, ensimmäisessä Kiinan-Japanin sodassa 1894-95. Gabriele Esposito on kirjoittanut sodasta Ospreyn Men-at-Arms-sarjaan Giuseppe Ravan kuvittaman kirjasen Armies of the Fist Sino-Japanese War 1894-95 (2022). Tavan mukaan sisältö koostuu sotatapahtumien ja osallistuneiden armeijoiden kuvailusta.

Koreassa taistelivat 1890-luvun alussa Kiinaan tukeutuneet vanhoilliset ja Japaniin tukeutuneet uudistusmieliset. Käännekohdaksi muodostui talonpoikaiskapina, jonka jälkeen Japani pystytti mieleisensä hallituksen lopettaakseen Kiinan vaikutusvallan maassa kokonaan.

Taisteluja käytiin maalla ja merellä (ilmavoimiahan ei vielä ollut), Korean lisäksi myös Mantsurian alueella samoilla paikoilla kuin 10 vuotta myöhemmin, mm. Port Arthur vallattiin tässäkin sodassa japanilaisten toimesta. Kun piirroskuvitusta selaa, käy syykin selville. Japanin armeija taisteli länsimaisin asein ja varustein, kiinalaiset vielä osin miekoin, keihäin ja jousin, kuten 1600-luvulla mantsujen vallatessa maan ja perustaessa dynastiansa. Korean oma armeija ei sen paremmissa kantimissa ollut.

Samassa kahakassa Japanille päätyivät Korean (maa anneksoitiin virallisesti 1910)  lisäksi myös Taiwan ja Peskadorin saaret. Yksi värisivu on omistettu Taiwanin alkuperäisväestölle, joka taisteltuaan kiinalaisia siirtolaisia vastaan jatkoi vastarintaansa japanilaisia vastaan.

Suomalaissotilaat silkkitiellä

Mirko Harjulan Suuri peli ja suomalaiset: Keski-Aasian jako ja suomalaistaustaiset upseerit 1835-1885 (2020) on huomattavasti ohuempi kuin Harjulan teokset yleensä, siitä puuttuu niihin usein kuuluva matrikkeli joka vie yleensä puolet kirjasta, mutta asian ajaa tässä loppuyhteenveto kirjassa mainituista upseereista.

Nyt ei myöskään olla Suomen lähialueilla, vaan kaukana Keski-Aasiassa. Nykyisen Kazakstanin pohjoisosan paimentolaiset oli alistettu Venäjän valtaan 1700-luvulla, mutta etelämpänä sijaitsevien Hivan ja Kokandin kaanikuntien sekä Buharan emiraatin anneksointi alkoi vasta Krimin sodan jälkeen 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Kerran käyntiin lähdettyään valloitus eteni vääjäämättä keidas ja kaupunki kerrallaan, suurempia takaiskuja kärsimättä. Venäläisten aseiden ylivoima vertautuu muuhun samanaikaiseen siirtomaavaltojen etenemiseen Afrikan ja Aasian mannerten sisäsosiin. Useimmissa taisteluissa vaikuttaa paikallisia kaatuneen moninkertainen määrä hyökkääjiin verrattuna, mutta paahtavan kuumat kesät ja jäätävät talvet aiheuttivat tappioita siinä missä vihollisetkin.

Sodankäynti ja valtataistelut eivät Keski-Aasiassa ollet muuttuneet sitten Tšingis-kaanin päivien, ja Vasili Vereštšaginin Sodan apoteoosiin ikuistamia irtileikattujen päiden kasoja koottiin seudulla voiton jälkeen edelleen. Voitettujen verilöylyt eivät olleet vieraita venäläisillekään, mutta alueiden tultua liitetyiksi Venäjään suoraan tai suojelualueina olot rauhoittuivat, ja ikiaikainen orjakauppa loppui (sen kohteena olivat olleet varsinkin venäläiset ja persialaiset).

Seudun olojen ja valloitussotien tapahtumien päälähteinä näyttää olleen pari jo 1900-luvun alussa julkaistua venäläistä teosta. Kansatieteelliset kuvaukset tuovat mieleen niin ikään 1900-luvun alussa Mongoliaa kiertäneen G.J. Ramstedtin, ja eri kansojen ominaispiirteiden kuvailu on jokseenkin kursailematonta. Kirjan ansio on olla harvinainen suomenkielinen yleisesitys Keski-Aasian tapahtumista Venäjän näkökulmasta ns. suuren pelin aikana. Pelin toisen osapuolen, Britti-imperiumin, kannalta tapahtumat on kerrottu Peter Hopkirkin kirjoissa.

Venäjän palveluksessa olleista suomalaisupseereista vain pieni osa palveli Turkestanin suunnalla, mutta heidän panoksensa imperiumin laajentamisessa on nyt koottu yksiin kansiin. Monet olivat lähtöisin Turusta, ja huomasin että heistä yhden elämänvaiheet noissa sodissa on ikuistettu myös Turun museokeskuksen kokoelmiin, mutta siitä myöhemmin lisää.

British Museumin haniwa

Haniwat ovatovat japanilaisia terrakottaveistoksia, jotka saattavat esittää ihmisiä, eläimiä tai rakennuksia. Niitä sijoitettiin haudoille Kofun-kaudella n. 300-600 jKr. Veistosten perusteella on saatu ajankohdan vaatetuksesta ja varustuksesta tietoa jota muuten ei olisi ollut mahdollista saada artefaktien kadottua. Haniwat ovat yksi omista suosikeistani ei-erurooppalaisen taiteen osalta siksi että ne usein ovat aika lystikkään näköisiä, kuten tämä British Museumin "päällikkö" hattuineen n. vuodelta 500. Japanilaisessa populaarikulttuurissa hahmot ovat edelleen suosittuja.

Mongolit Persiassa

Mongolivalloitusta kuvaavan strategiapelin oheislukemistoksi käy myös tämä Metropolitan Museum of Artin massiivinen näyttelykatalogi The Legacy of Genghis Khan: Courtly Art and Culture in Western Asia 1256-1353.

Mongolit aiheuttivat islamin maihin vyöryessään suunnatonta tuhoa, mutta toisaalta aina kaupungin vallatessaan ja asukkaat teurastaessaan säästivät käsityöläiset ja siirsivät nämä omiin maihinsa. Olojen tasaannuttua taide ja käsityö elpyivät, ja mongolivaltakunnan hajotessa nykyisen Iranin ja sen naapurimaiden alueelle syntyi Il-kaanien valtakunta. Toisin kuin Kultainen orda ja Tšagatain kaanikunta, il-kaanit pysyivät uskollisina Kiinan suurkaanille (il-kaani tarkoitti "alakaania") ja kanssakäyminen Kiinaan oli vilkasta maitse ja meritse (Marco Polon retket ajoittuvat juuri tähän aikaan).

Kaanikunnan alkuvaiheelle oli ominaista uskonnollinen suvaitsevaisuus, juutalaisia ja kristittyjä oli korkeissa viroissa, ja Iranin alueelle rakennettiin jopa buddhalaisia temppeleitä. Tekniikat ja kuvastot kulkivat idästä länteen, ja perinteiset kiinalaiset feenikslintu ja lohikäärme ilmestyivät persialaiseen taiteeseen. Ensimmäistä kertaa sitten arabivalloituksen Persia sai oman identiteetin ja käänsi katseensa taas Keski-Aasian aroille kuten historiansa varhaisempina kausina. Mongolikaanin hovi pysyi paimentolaisina, ja pohjoisen Iranin alueella oli useita kesä- ja talvileirejä, joista osassa varsin komeita pysyviä rakennuksiakin.

Kaanin käännyttyä islamiin 1295 suvaitsevaisuus loppui ja buddhalaiset temppelit katosivat. Kaikkiaankin il-kaanien hovitaide vaikutteistaan huolimatta pysyi laajassa mielessä islamilaisen taiteen piirissä, olihan valtakunnan väestökin valtaosin muslimeja. Erityisesti kukoisti käsikirjoitusten kuvitus. Siitä on esimerkkinä kannen kuva "suuresta mongolien Shahnamehista", Persian kansalliseepoksesta. Kohtaus on Aleksanteri Suuren eli itämaisittain Iskanderin sotaretkestä Intiaan, ja se kuvaa pyörillä liikkuneita rautaisia, tulta syökseviä sotureita ja hevosia, joita kreikkalaisten kerrotaan rakentaneen.

Itseäni jäi askarruttamaan maininta Hülegü-kaanin haudasta. Sen tiedetään olevan Urmiajärven (nyt jo niemeksi muuttuneella) saarella Pohjois-Iranissa, siis varsin pienellä alueella - vaan eipä ole sitä kuulemma löydetty!

Oxusjoen aarre

"Oxus treasure" on yksi British Museumin arvokkaimpia esinekokonaisuuksia, ja myös samannimisen Objects in Focus -sarjan kirjasen aihe. Se koostuu (kolikoita lukuun ottamatta) 180:sta kulta- ja hopeaesineestä, jotka löydettiin 1870-luvun jälkipuoliskolla Amu-Darjan (antiikin aikaiselta nimeltään Oxus) rantapenkasta silloin Buharan emiraatin, nykyisen Tadžikistanin alueelta aivan Afganistanin rajalta, paikasta nimeltä Takht-i Kuwad.

Vuonna 1880 kolme muslimikauppiasta osti esineet paikallisilta asukkailta ja lähti kuljettamaan niitä Intiaan. Afganistanin alueella rosvot ryöstivät heidät, mutta lähistöllä ollut brittiupseeri joukko-osastoineen jäljitti rosvot ja palautti kullan takaisin kauppiaille. Nämä jatkoivat matkaansa Rawalpindiin myymään esineitä, jotka erilaisten ostojen ja lahjoitusten kautta päätyivät British Museumiin, useimmat jo 1800-luvulla. Kun aikakausikin on samanaikainen Arthur Conan Doylen kanssa, niin lisäämällä murha, kosto ja verenhimoinen alkuasukaspalvelija olisi koossa ollut klassinen Sherlock Holmes -tarina, nimeltään vaikkapa Adventure of the Golden Chariot.

Kun esineiden provenienssi oli noinkin epämääräinen, on niiden alkuperästä ollut epäilyksiä ja monia tulkintoja. Uudet tutkimusmenetelmät ovat kuitenkin varmistaneet esineiden aitouden, ja mitä alkuperään tulee, tulkitaan kokonaisuuden olevan peräisin seudulla sijainneesta temppelistä, ja olevan suurimmaksi osaksi votiivilahjoja. Näin on laita erityisesti pienten kultalevyjen, joissa usein on ihmishahmo, joko persialaiseen tai meedialaisen vaateparteen pukeutuneena, ja zarathustralaisen kultin uhritoimituksiin liittyvä barsom kädessään. Ajoitukseltaan ne kuuluvat akhaimenidien hallitsijasuvun kauteen (550-330 eKr.), siis sen jota vastaan kreikkalaiset kävivät persialaissotansa ja jonka Aleksanteri Suuri lopulta kukisti.

Oxusjoen aarteen löytää British Museumin tietokannasta. Tältä se näyttää museon vitriinissä.

.

Antiikin ajan Afganistan

British Museumissa oli kevään 2011 erikoisnäyttelynä Afghanistan: Crossroads of the Ancient World. Kävin sinä aikana kahdesti Lontoossa, mutta mainittu näyttely jäi väliin (BM:n perusnäyttelyn kiersin). Vahinkoa korvaamaan hankin äskettäin samannimisen näyttelyjulkaisin.

Esineistö on Afganistanin kansallismuseosta, ja kirjan alussa käsitellään parinkin artikkelin verran museon ja sen kokoelmien kovia kohtaloita neuvostomiehityksen ajan taistelujen tuhoista talibanien kauden ikonoklastiseen barbariaan. Kieltämättä Suomen museomaailman ongelmat laman kourissa alkavat vaikuttaa pieniltä, kun lukee afganistanilaiskollegoiden yrityksistä pelastaa kokoelmansa sodan ja kaaoksen keskellä. Maan väkivaltaisesta lähimenneisyydestä kertovat esinetekstitkin: korinttilainen kapiteeli löytyi pohjoisen liiton raskaan tykistön tuliasemia kaivettaessa, alabasteriveistos on konservoitu kokoon talibanien hakattua sen (2500 muun veistoksen ohella) pirstaleiksi.

Itse esineistö oli neljästä arkeologisesta kohteesta. Tepe Fullolin aarre ajoittuu pronssikauteen ja sen katsotaan kuuluvan Bactria-Margianan arkeologiseen kompleksiin eli Oxusjoen sivilisaatioon. Alueelta oli yhteyksiä Indusjoen, Elamin ja Mesopotamian kultuureihin.

Muut kolme löytöpaikkaa olivat samanaikaisia Välimeren klassisen antiikin kanssa. Ai Khanum oli Aleksanteri Suuren sotaretken seurauksena syntynyt kreikkalainen kaupunki, joka hylättiin paimentolaisten hyökätessä 145 eKr. Begramin kaivauksissa löydettiin kaksi kiinnimuurattua huonetta, joiden esineistö ulottui roomalaisesta lasista intialaiseen norsunluuhun ja kiinalaisiin lakkatöihin. Esineistö on ajoitettu suurimmalta osin ensimmäiselle vuosisadalle jKr., mutta oliko kyseessä Kushanien valtakunnan kuninkaallinen aarrekammio vai silkkitien varren kauppiaan varasto, ei ole ratkennut vieläkään.

Vimeinen kohde on Tillye Tepen "kultamäki", joukko paimentolaishautoja ensimmäiseltä vuosisadalta jKr., jotka neuvostoliittolainen (kansallisuudeltaan kreikkalainen) arkeologi Viktor Sarianidi (1929-2013) kaivoi esiin vuonna 1978, juuri ennen sotaa ja neuvostomiehitystä. Runsaasti kultaa sisältäneiden löytöjen pelättiin jo kadonneen, mutta kaiken todennäköisyyden vastaisesti koko aineisto oli pelastunut jopa talibaneilta kabulilaisen pankin holvissa, ja näki päivänvalon jälleen vuonna 2004.

Afganistan on jo sijaintinsa puolesta ollut vanhan maailman keskiössä, ja niinpä monissa lähtökohdiltaan kreikkalaisissa esineissä näkee persialaisen, intialaisen ja arojen paimentolaistaiteen vaikutuksen. Tillye Tepen koruissa ja varusteissa on usein turkoosia upotettuna kultaan.

Itää etsimässä

Aina ei eksotiikan perässä tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Turun Puutorin laidalla sijaitsevasta Omituisista Opuksista löytyi 7 €:lla Klaus Karttusen kirja Itää etsimässä: eurooppalaisen Aasian-tutkimuksen vaiheita, jo vuodelta 1992.

Karttusen kirja on oppihistoriaa ja etenee kahdella tasolla, kertoen toisaalta Aasiaan syystä tai toisesta keskiajalta lähtien matkustaneiden ja siellä eri pituisia aikoja viettäneiden eurooppalaisten (Marco Polo, jesuiitat jne.) vaiheista, ja toisaalla siitä kaikesta kotona Euroopassa tehdystä tutkimus- ja julkaisutyöstä, joka perustui matkoilta kerättyihin käsikirjoituksiin, arkeologisiin löytöihin jne.

Kielitieteellä on kirjassa huomattava rooli, varsinkin käytöstä jääneiden Lähi-idän muinaiskielten tulkinnalla (Aasiaan on luettu historiallisista syistä myös Etiopia ja Egypti, eli Champollioninkin tapaamme). Sitä, ja muunkin Aasian tutkimusta komplisoi vielä 1600-luvulla tarve mahduttaa kaikki tunnetut kansat ja kielet raamatussa mainittuihin.

Tieteen historiahan on siitä armotonta, ettei umpikujaan päätyneitä teorioita ja tutkijoita juuri hyvällä muistella, ja aika reippaita tuomioita Karttunenkin näille jakelee ("diletantti", "mitättömyys"). Myös akateemisen maailman kiihkeät kiistat näyttävät olleen vakiotavaraa vuosisadasta toiseen.

Joka luvun lopussa on myös katsaus suomalaisten panokseen vastaavassa aiheessa, aiempina aikoina usein sangen vaatimaton, ja ennen vuotta 1812 yksinomaan Turun akatemian piirissä saavutettua. Projekti painaa Turussa arabiankielinen ja latinankielisellä käännöksellä ja kommentaarein varustettu koraani 1700-luvun lopussa jäi kesken, mutta 1800-luvulla Venäjän imperiumi tarjosi verrattoman mahdollisuuden pohjoisen Aasian tutkimukseen.

Ei ehkä uskoisi oppihistoriaa mukaansa tempaavaksi luettavaksi, mutta minut se ainakin vei mukanaan. Moni kirjan henkilöistä vaaransi henkensä Aasian alkuasukkaiden parissa vuorilla, aavikoilla ja viidakoissa, mutta kamarioppineeksi tunnustautuvana tunsin helposti hengenheimolaisuutta tutkijaan, joka saattoi syventyä työhönsä "bretagnelaisen pappilan rauhassa".

Karttunen näyttää julkaisseen pari vuotta sitten  myös erityisesti suomalaista Aasian tutkimusta esittelevän kirjan Mooseksen kirjoista kungfutselaisuuden klassikoihin ja Jerusalemista Siperian tundralle: Aasian-tutkimuksen vaiheet Suomessa.

Kolikko silkkitieltä

Tämänkertainen esine Turun linnan raha- ja mitalikabinetista tulee Englantiakin kauempaa.

Kyseessä on hopearaha eli dirhemi (nimi periytyy drakhmasta) samanidien valtakunnasta (819-999). Samanidien emiraatti käsitti alueita nykyisestä Iranista, Afganistanista ja Keski-Aasian tasavalloista:

Kartta: Wikimedia commons

Dirhemi on lyöty emiiri Nasr ibn Ahmadin hallituskaudella (914-943), tarkemmin sanoen islamilaisen ajanlaskun vuonna 315, joka osuu kristillisen kalenterin vuosille 927-928. Rahaa lyötiin eri puolilla valtakuntaa, ja tämä kolikko on peräisin Ferganasta. Ferganan laaksonhan me kaikki 1980-luvun televisiosarja Silkkitien katsoneet muistamme paikkana, josta kiinalaiset himoitsivat taivaallisia, "verta hikoilevia" sotaratsuja jo ennen sekä kristillisen että islamilaisen ajanlaskun alkua.

Pohjoismaihin päätyi viikinkikaudella melkoiset määrät hopearahaa täältä islamilaisen maailman itäisestä päästä, jossa myös kulttuuripiirin merkittävimmät hopeakaivokset sijaitsivat. Pohjolassa ei valuuttalaskureita kuitenkaan tarvittu, hopeaa mitattiin painonsa mukaan, ja arkeologisissa löydöissä on usein kolikoita jotka on pilkottu puolikkaisiiin tai neljänneksiin jotta tavarasta hopeana maksettu hinta on saatu mahdollisimman lähelle oikeaa. Arabialaisia kirjaimiakaan tuskin moni osasi, ja muita kuvioitahan ei islamilaisten maiden rahoissa ollut. Myös tässä kolikossa on reikä eli sitä on käytetty koruriipuksena.

Intian ja Pakistanin väliset sodat

Strategy & Tacticsin numerossa 174 (touko/kesäkuu 1995) ilmestyi Joseph Mirandan suunnittelema peli Indo-Pakistani Wars. Aiheena ovat Intian ja Pakistanin vuosina 1965 ja 1971 käymät sodat, joista jälkimmäisen seurauksena Itä-Pakistan itsenäistyi nimellä Bangladesh. Lisäksi mukana on hypoteettisia skenarioita 1990-luvun mahdollisista sodista ja varsinkin Venäjän ja USA:n sekaantumisesta niihin (yhdessä niistä suurvallat hyökkäävät yhdessä Pakistanin kimppuun sen ydinohjelman tuhotakseen).

Peli on varsin perus-Mirandaa, ehkä erikoisuutena se, että armeijan kehittyneisyydestä riippuen se voi operoida 1-3 impulssia per vuoro. Kartta jakautuu kahtia, länsipuoli kuvaa (Länsi-)Pakistanin ja Intian välistä rajaa ja itäinen tulevaa Bangladeshia kokonaisuudessaan. Tässä näyte länsikartan kaupungistuneimmalta osalta (iso osa on aavikkoa tai Kashmirin vuoristoa/jäätiköitä):

Joukko-osastot ovat divisioonia ja prikaateja. Mukana on, paitsi mainittuja valtioita, myös kasmirilaisia ja bangladeshilaisia vapaustaistelijoita, tai terroristeja, näkökulmasta riippuen.

PÄIVITYS 16.12.

[Intian ylijohdon näkemys]

Kari ja minä Arjan Singh pelasimme kolme, neljä ekaa kierrosta viime tiistaina. Suurta pakistanilaista puskua Kashmiriin (minkä hallinta oli casus belli) ei tullutkaan – Jammun tosin menetin etelästä tulleelle hyökkäykselle – sen sijaan pakit ryntäsivät suoraan itään Punjabin tasangolle. Kävi sitten niin kuin kävi historiallisesti eli intialaiset saivat koottua rivinsä, pysäyttivät pakit ja kävivät vastahyökkäykseen. Länsi-Pakistanin maavoimat ovat jonkinlaisessa hajoamistilassa. Ensimmäinen taistelu Lahoren kaupungista (epäilen nimittäin, että on tuleva lisää) käydään vielä kesken jääneellä kierroksella.

Tämä on modernia sotaa, jossa ilma-aseella on ratkaiseva merkitys. Ilmataistelutaulukko on raaka, joten lentokoneet ovat enimmäkseen vain iskeneet maajoukkoja vastaan. Intian ilmavoimat tekivät tästä viimeksi poikkeuksen ja nousivat torjumaan Pakistanin ilmavoimia: puolet Intian ilmavoimien läntiselle rintamalle sijoitetuista koneista otti ja disruptoitui! Onneksi ensilinjan hävittäjät ovat vielä toimintakuntoisia.

Itä-Pakistanissa nähtiin ihmeellinen manööveri, jossa isojen kaupunkien puolustus jätettiin vakinaiselle väelle ja puolisotilaalliset joukot rynnistivät miehittämään intialaisia pikkukaupunkeja. Manööverin johdosta ne jäivät huollotta ja disruptoituivat. Luulisi, ettei puolisotilaallisia joukkoja saisi viedä oman maan ulkopuolelle, mutten ole löytänyt moista kieltoa. Tarkemmin asiaa pohdittuani totesin, että manööveri olikin aika ovela, sillä nyt minulla on hitonmoinen työ karkottaa ne kahmimasta pisteitä Pakistanin plakkariin.

Piste-ero on nyt 32-7 = 25 mikä tarkoittaa Pakistanin national-tason voittoa (20-39). Jos en väärin muista, näin on käynyt ennenkin eli alussa Pakistan kahmii pisteet, mutta sodan pitkittyessä puntit tuppaavat kallistumaan Intian eduksi.


[Pakistanin ylijohdon näkemys]

Muutamia kuvia sotanäyttämöltä. Tässä Pakistanin armeija ja Vapaan Kashmirin taistelijat valmistautuvat rinta rinnan Jammun kaupungin vapauttamiseen.

...ja tässä Jammu jo Kashmirin omien sissiosastojen hallussa.

Valitettavasti tämän komean alun jälkeen jatkunut kulutustaistelu ei suosinut aseitamme, vaan etulinjan divisioonamme alkavat olla jo puoliintuneita.

Koska vapaustaistelijoidemme parhaat voimat oli keskitetty Jammun suunnalle, emme valitettavasti voineet tehdä Kashmirin muissa osissa paljoa alueen vapauttamiseksi.

Läntisen sotanäyttämön eteläosissa oli sen sijaan rauhallisempaa. Intialaisten harkitsema offensiivi kuivui alkuunsa potentiaalisiin huoltovaikeuksiin.

Itä-Pakistanissa Dacca pysyi tukevasti hallussamme, ja sen ilmatorjunta teki parhaansa intialaisten ilmaterrorin torjumisessa.

Vihreä = Pakistan
Valkoinen = Vapaa Kashmir (Azad Kashmir)
Ruskea = Intia


PÄIVITYS 20.12. keskiviikkona 19.12. pelatun pelin jälkeen.

[Pakistanin ylijohto tiedottaa]

Kulutustaistelu Punjabin tasangolla jatkui kiivaana. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, Intian rintama on kuitenkin romahtamaisillaan ja tie Delhiin pian auki.

Vain hieman etelämpänä puolisotilaalliset joukkomme sitovat Intian viimeiset reservit.

Aivan etelässä, Tharin aavikon takana, 1. PsPr hyökkäsi ilmavoimien tukemana Jodhpuriin.

Taistelu käytiin 1:1 voimasuhteesta ja hieman heikostihan siinä kävi. Intia lennätti sen jälkeen helikopteriprikaatin katkaisemaan panssariprikaatimme huollon, mutta ilmavoimamme tuhosivat sen täsmäiskulla keskelle aavikkoa.

PÄIVITYS 8.1. joululomalla loppuun pelatun pelin jälkeen.

[Pakistanin ylijohto tiedottaa]

Vastustajan kaluston ja elävän voiman tuhoaminen jatkui Punjabin rintamalla. Tässä kuvia, joista Intian joukkojen hupeneminen käy hyvin ilmi:

Myös Tharin aavikolla menestys olisi jatkunut, varsinkin kun Intia veti sieltä pois ainoan panssariprikaatinsa. Sota päättyi YK:n neuvottelemaan tulitaukoon, ja tasapeliin, joskin jos Pakistan olisi muistanut miehittää valtaamansa Jammun kaupungin, olisi siitä voitto napsahtanut. Peli olisi tosin jatkunut Intian viisinkertaisen ilmaylivoiman alla, joten YK:n sanelurauhaan oli ehkä sittenkin parempi suostua.

Vietnam 1965-1975

Vietnam 1965-1975 on aiemmin esitellyn Yhdysvaltain sisällissodasta kertovan pelin tavoin Victory Gamesin korkeatasoista tuotantoa. Säännöt ovat haasteelliset oppia, mutta pelimekaniikan sofistikoituneisuus palkitsee vaivan. Keskeistä on operaation käsite, niitä on useita alkaen kuuluisasta search and destroysta erilaisiin varmistus- ja partiointimissioihin. Peli painottuu sodan (amerikkalaisittain) "hyviin alkuaikoihin", kun jenkkiarmeija ramppaa pitkin maata paremman liikkuvuutensa ja tulivoimansa turvin. Aloite on pelissä aina Vietkongilla, jonka strategiana onkin maksattaa jenkeillä mahdollisimman kallis hinta taktisista voitoistaan. Amerikkalaispelaajan on tämän välttääkseen optimoitava taisteluun osallistuvien joukkojen koostumus: etu voimasuhteissa antaa plussaa taisteluheittoon, mutta lopulliset tappiot lasketaan oman miesvoiman ja vastustajan tykistön yhteisarvosta. Miesten heittäminen lihamyllyyn lisää vain omia tappioita, parempi on hyödyntää tykistön, ilmavoimien ja (rannikolla) laivojen tulivoima mahdollisimman tarkoin.

Kartta on paperinen, ja grafiikka näyttävää. Tässä näyte Saigonin pohjoispuolisen "rautakolmion" alueesta:

Punainen viiva on Kamputsean raja, valkoiset viivat provinssien rajoja. Vihreä on sitä itseään eli viidakkoa, mutta mitenkään hallitseva maastotyyppi se ei kartassa ole. Tässä näkyy myös riisipeltoja ja rämettä, pohjoisempana hallitsevina ovat metsäiset kukkulat ja vuoristo (joka toki oli aika metsäistä sekin).

Amerikkalaisjoukot voivat olla kolmessa eri moodissa; rykmentteinä, esikuntana + kolmena pataljoonana, tai kolmena pataljoonana, jolloin esikunnan tykistö on jaettu niiden kesken. Esikunnat ovat pelissä nimenomaan tykistöassetteja, mutta tykistöä on lisäksi myös erillisinä patteristoina. Luonnollisesti mukana on helikoptereita, yleensä abstrahoituna hekopointeiksi, joilla saa liikkeelle yhden pataljoona tai patteriston. Lisäksi kaksi kokonaista divisoonaa, 1. RatsuväkiD ja 101. MaahanlaskuD, ovat kokonaan "airmobilised".

Amerikkalaisten rinnalla taistelee Etelä-Vietnamin oma armeija, ARVN, joka on kuvattu jokseenkin tehottomaksi, vallitsevan jälkimaineen mukaan. Vietkong saa mm. etua livohkaansa (alert), jos operaatiossa on mukana ARVN:n joukkoja. Ainoa valopilkku ovat vietnamilaiset rangerit.

Vastapuolta edustavat vietkongin sissit, jotka liikkuvat alassuin ja joiden arvot paljastuvat vasta taistelussa.  Pohjois-Vietnamin armeijan (NVA) joukot toimivat säännöllisten armeijoiden tavoin.

Opetteluskeniksen (Starlite) jälkeen on neljä skenistä maan jokaisesta neljästä sotilasalueesta (Corps Tactical Zones). Laajemmat skenikset (Tet, Pääsiäisoffensiivi ja Etelä-Vietnamin kukistuminen) vaativat koko kartan, mikä edellyttää melko paljon tilaa, sillä toinen standardikartoista asetaan poikittain toiseen nähden. Kampanjan (campaign) voi pelata joko koko sodan osalta tai loppuvaiheeseen keskittyen.

Sinne missä pippuri kasvaa

Charles Cornin teos The Scents of Eden: A History of the Spice Trade on maustekaupan historia, joka kattaa vain Kaakkois-Aasian ja senkin vain portugalilaisten saapumisesta (1500-luvun alussa) eteenpäin. "Maustesaarilla" tarkoitetaan tässä yhteydessä Indonesian itäosassa sijaitsevaa Molukkien saariryhmää. Saaret olivat 1700-luvulle asti ainoa paikka, josta saatiin muskottia ja (mauste)neilikkaa.

Kirjan ensimmäinen osa kuvaa portugalilaisten ja espanjalaisten taistelua maustesaarista, toinen osa hollantilaisten ja englantilaisten vastaavaa kamppailua näiden syrjäytettyä edellisen taisteluparin, ja kolmas osa amerikkalaisen Salemin kaupungin merenkulkijoiden laivamatkoja Sumatran Acehiin pippurin hankkimiseksi. Kolmas osa selittynee kirjailijan kansallisuudella, ja sillä että mukaan on ollut saatava jotain amerikkalaislukijoille paremmin ymmärrettävää historiaa.

Kirjan etulehti on täynnä arvostelijoiden kehuja ja totta onkin että Corn on jouheva kertoja. Tropiikin romantiikkaa ja taistelujen dramatiikkaa riittää, mutta Giesien keskiajan teknologiaa käsittelevän kirjan jälkeen tästä jäi jotenkin pettynyt olo: vain narraatiota, ei sen enempää. Suoraan sanoen olisin Francis Xavierin pyhimyslegendan sijasta mieluummin lukenut miten maustesato kerättiin, käsiteltiin ja pakattiin kaukaiseen Eurooppaan laivattavaksi, tai miten sen tukku- ja vähittäiskauppa oli määränpäässä järjestetty, puhumattakaan kaupasta ennen eurooppalaisten alueelle saapumista.

Toivottavasti parempiakin maustekaupan historioita on kirjoitettu.

Kirjahankintoja Helsingistä

Kansallismuseon kaupasta tarttuu aina jotain mukaan, niin nytkin.

Taku wakan on eksotiikkaa Pohjois-Amerikasta, julkaisu vuosina 1994-95 esillä olleesta intiaaniesineiden näyttelystä. Ahvenanmaalla syntynyt, mutta myös turkulaiseksi mainittu amerikansuomalainen insinööri ja liikemies Ernest Erickson (1893-1983) keräsi huomattavan joukon intiaaniesineitä, jotka nyt kuuluvat Kulttuurien museon kokoelmaan. Erickson oli esteetikko, joka kartutti kokoelmaansa esineiden taiteellisen tason näkökulmasta. Tietyllä tapaa tämä yksipuolisti kokoelmaa, mutta ovatpahan kirjan esineet ainakin komeaa katseltavaa. Hinta 8 €.

The Etholén Collection, jotain vieläkin eksoottisempaa eli Alaskan ja lähiseutujen arktisten kansojen esineistöä. Sen ovat keränneet autonomian aikana Alaskassa vaikuttaneet suomalaiset, kuten kuvernöörit Adolf Etholén ja Hampus Furuhjelm, sekä myös mm. Uno Cygnaeus ja monet muut virkamiehet, tutkijat, merikapteenit jne. Hinta 8 €. Alaska-kokoelman esineistö löytyy myös Museot Onlinesta.

Pysytään Pohjois-Amerikassa, mutta siirrytään lämpimämmille seuduille. Vuosina 1991-92 kansallismuseossa oli näyttely Mesa Verde 1891 sen kunniaksi, että naparetkeilijä A.E. Nordenskiöldin poika Gustaf Nordenskiöld teki tuolloin uraauurtavia tutkimuksia Mesa Verden alueen hylätyissä kalliokaupungeissa. Nämä USA:n lounaisalueen rakennelmat ovat taatusti tuttuja kaikille Tex Willerin lukijoille, sen verran monta rangerin seikkailua niihin on sijoitettu, ja todella näyttäviä luomuksia ne ovatkin. Nuorempi Nordenskiöld menehtyi tuberkuloosiin jo 26-vuotiaana, mutta hänen julkaisemansa tutkimus on vuosisadan ajan ollut alan perusteoksia. Hänen keräämänsä esine- ja kuvakokoelman osti Herman Frithiof Antell, joka puolestaan lahjoitti sen kansallismuseolle. Kirjasen hinta 1 €.

Nordenskiöldeistä jatkaaksemme Museovirasto julkaisi 1995 kirjasen suvun kantaisästä Johan Eriksson Norbergista (1660-1740). Miksi, sitä en osaa sanoa, ehkäpä sukututkijoiden iloksi? :-) Hinta 1 €.

Indonesia - saarien kulttuurit on kahden edellisen julkaisun tapainen vihkonen samannimisestä näyttelystä vuodelta 1993. Naamioita, varjoteatterinukkeja, kris-tikareita ja batiikkikankaita, kuten arvata sopii. Kulttuurien museon Indonesia-kokoelma löytyy täältä. Vihkosen hinta 1 €.