Aasian-Tyynenmeren sota (tai pikemminkin sen laajentuminen) 1941 oli katastrofaalinen briteille niin maalla, merellä kuin ilmassa. Syksyllä 1944 tuuli oli jo niin kääntynyt, että Saksa näytti lyödyltä (ennenaikainen arvio tosin), ja Britannian oli aika ottaa osaa Japanin lyömiseen myös merellä, Burmassa käytyjen maataistelujen lisäksi. Tästä kertoo ospreyn uudessa Fleet-sarjassa julkaistu Brian Lane Herderin kirjanen British Pacific Fleet 1944–45: The Royal Navy in the downfall of Japan (2023).
Winston Churchill halusi myös rakentaa uudelleen britti-imperiumin ja palauttaa sen arvovallan, eli amerikkalaisten mukaan lähtemiselle oli myös poliittisia perusteita, olkoonkin että Churchillin lisäksi Britannian poliittisessa tai sotilasjohdossa juuri kukaan muu ei siihen uskonut, sen verran musertava arvovaltatappio Singaporen antautuminen 1942 oli ollut. USA:n ylimmän laivastojohdon taholta tarjousta aluksi vieroksuttiin, Pearl Harbour kun haluttiin kostaa kokonaan omin voimin, mutta presidentti Roosevelt toivotti kaiken avun tervetulleeksi.
Marraskuussa Ceylonin Trincomaleen tukeutunut British Eastern Fleet jaettiin kahtia. Satamaan jäänyt osa sai nimen East Indies Fleet. Uusimmista lentotukialukista, taistelulaivoista ja pienemmistä aluksista koostunut British Pacific Fleet seilasi uuteen tukikohtaansa Australian Sydneyyn, pommittaen matkalla pariin kertaan japanilaisten miehittämiä Alankomaiden Itä-Intian öljynjalostamoja Sumatran saarella (operaatiot Meridian I ja II)
Brittilaivastolla olikin aika sopeutuminen Tyynenmeren sotaan sellaisena kuin sen suurempi liittolainen USA sitä kävi. Brittilaivat oli suunniteltu korkeintaan viikon mittaisiin operaatioihin, olihan imperiumilla tukikohtia ympäri maailmaan, ja pääasialliset viholliset perinteisesti olleet Atlantin/Pohjanmeren sekä Välimeren varsin pienillä merialueilla. Myös ilmastointi puuttui, mikä teki olosta tropiikissa tukalaa, tosin sellainen oli saattuetukialuksissa, eikä sitä toisaalta kaikissa jenkkialuksissakaan ollut.
USA oli sen sijaan jo 1900-luvun alusta varautunut sotaan Japania vastaan Tyynenmeren suunnattomilla ulapoilla. Laivoissa oli satsattu suuriin polttoainesäiliöihin ja "asuttavuuteen" (habitability), merisotilailla oli punkat, kun britit nukkuivat riippumatoissa kuin Nelsonin aikoina, ja moni muukin asia toimi modernimmin. 1944 US Navylla oli myös käytössään suuri joukko huoltoaluksia, jotka mahdollistivat taisteluoperaatiot jopa kuukausien ajan.
Sydney oli sekin kaukana sotatoimialueelta, joten eteen työnnetyiksi tukikohdiksi saatiin amerikkalaisilta Amiraliteettisaarien Manus, sekä Filippiinien Leyte-Samar. Britit ottivat keväällä 1945 amerikkalaisten rinnalla osaa maihinnousuun Okinawalle (operaatiot Iceberg I ja II) tehden ilmaiskuja japanilaisten lentokentille Riukiusaarilla ja Taiwanilla. Niskaan satoi kamikazelentäjien ohjaamia koneita, ja tappioita tuli, mutta apua oli siitä, että brittien lentotukialusten kannet olivat panssaroituja, toisin kuin amerikkalaisten.
Kun mukaan tulleita vahvistuksia oli koulutettu harjoitusammunnoilla Trukin saarroksiin jäänyttä japanilaistukikohtaa vastaan (operaatio Inmate), oli aika palata taisteluun, tällä kerralla Japanin pääsaarten rannikolle. Japania oli jo hyvän aikaa pommitettu raskailla pommikoneilla Mariaanien saarten tukikohdista käsin. Valmisteluna tulevaa maihinnousua varten amerikkalais-brittiläinen laivasto moukaroi nyt Japanin maaperää laivatykein ja ilmaiskuin. Tällä kertaa vastassa oli vain it-tykkien tulta, sillä Japanin sodanjohto oli päättänyt säästellä viimeisiä lentokoneitaan itse maihinnousun torjuntaa, piilottaen niitä usein kauaskin itse kentiltä.
Amerikkalaiset halusivat itse upottaa viimeiset satamissa viruvat Japanin sotalaivat (trauma Pearl Harbourista vaikutti suorastaan pakkomielteenä), joten briteille jäi maaliksi mm. soitintehtaan kiinteistö - sotilaallinen kohde, sillä puurakentamisen osaajat valmistivat siellä potkureita sotilaskoneisiin. Materiaalisia tuhoja enemmän tuotantoa tosin lamautti jo se, että työntekijät muun väestön tavoin pakenivat joukoin sotaa maaseudulle.
Taistelut jatkuivat Hirosimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista huolimatta aina 15. elokuuta saakka, jolloin keisari kuuluisassa radiopuheessaan kehotti kansakuntaa laskemaan aseensa. Brittiläisen laivasto-osaston amiraali oli mukana 2. syyskuuta allekirjoittamssa Japanin antautumissopimusta. Hänen laivastoonsa kuulunut kanadalaisalus HMS Uganda oli laskenut aseensa jo aiemmin: Kanadan hallituksen linjattua uudelleen laivastonsa palvelussopimuksia miehistö oli äänestänyt kotiuttamisen puolesta, ja laiva oli seilannut Kanadaan sodan vielä ollessa kesken.
Fleet-sarja on Osprey Militaryn uusin tulokas, vasta muutama osa ilmestynyt, kaikki 1900-luvun laivastoja käsitteleviä. Nähtäväksi jää, mennäänkö siinä myös vanhempiin aikoihin. Sivuja on 80, ja kuvituksena valokuvien ja laivastomuodostelmien kaavioiden lisäksi kaksi piirroskuvaa brittilaivoista jysäyttelemässä tykeillään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti