tiistai 15. syyskuuta 2015

D-Day: Omaha Beach

Normandian maihinnousu tehtiin viidelle sektorille, joista kaksi oli amerikkalaisten, kaksi brittien ja yksi (Juno) kanadalaisten vastuulla.



Kullakin rannikolla oli omat erikoispiirteensä. Utah oli varsin matalaa, ja ongelma oli päästä sen takana olevan tulvitetun alangon yli käytettävissä olevia pengerteitä myöten. Kansainyhteisön sektoreilla oli useita huvilakaupunkeja joka toi taisteluun jossain määrin urbaaneja elementtejä. Omahan rannikko oli puolustusta suosivaa jyrkännettä, josta pääsi ylös vain muutamaa laaksoa  (engl. draw) myöten. Kuten sotahistoriansa lukeneet muistavat, moni asia meni Omahalla pieleen: ilmapommitus ohi maalin, samoin laivaston tykkituli, vastassa oli parempia joukkoja kuin luultiin jne. Ensimmäiset hyökkäysaallot saivat vastaansa niin ankaran tulen että hyökkäys pysähtyi, ja oli vähällä epäonnistua kokonaan. Muutama rohkeampi taistelija ja päällystön jäsen sai hyökkäyksen kuitenkin liikkeelle, mutta paikka sai nimen "verinen Omaha" (Bloody Omaha).

Kesäkuussa 2015 ei mikään enää ollut kertomassa kesäkuun 6. päivän aamun tapahtumista vuonna 1944. Laskuvesi oli paljastanut rantaa pitkälti, samoin kuin invaasioaamuna. Tuolloin perusteena oli se, että rannan tuhannet esteet olisivat näkyvillä ja helpommin raivattavina



Aallot liplattivat rauhallisesti kuin millä tahalla biitsillä.

video

Nousuveden paljastama hiekkapinta oli ihmeen kova, lenkkareista tuli tuskin jälkeä siihen. Tämäkin oli tutkittu ennen invaasiota: ranta kantaisi tankkeja. Ja totta kyllä vaikka liittoutuneet menettivät panssarivaunuja uponneina (uivat tankit laskettiin veteen liian aikaisin, yksi Omahan takaiskun syitä sekin) tai vihollisen tulesta, en koskaan muista lukeneeni niiden juuttuneen kiinni.


Laskuvesi oli edelleen laskemassa joten vesi juoksi monessa kohtaa vielä merelle päin.


Täällä Omahan itäpäässä maihin oli ensimmäisenä noussut 1. jalkaväkivisioonan (Big Red One) jalkaväkirykmentti 16, edessään tällaiset maisemat  - ja kohti tuleva vihollistuli.


Matkan vesirajasta rantavallille juoksee minuutissa, mutta toisin lienee ollut asetta ja varusteita kantaen, luoti- ja kranaattisateessa. Henkiin jääneet kyyristyivät rantavallin suojaan kuvan pojan tavoin. Tähän hyökkäys pysähtyikin ensimmäisen ja toisen aallon osalta varhain D-päivän aamuna.


Rantavallia jatkuu molempiin suuntiin. Veden hiomista pikkukivistä käytetään englanniksi nimeä shingle.


Mutta, kuten sanottu, lopulta hyökkäys lähti taas kayntiin, ylös rinnettä ja tappioita kärsien, kohti päivän tavoitetta. Sitä ei Omahalla kuten ei muuallakaan täysin saavutettu, mutta joka tapauksessa illan tullessa maissa oli yli 100000 sotilasta ja riittävä sillanpää hyökkäyksen jatkamiseksi. Atlantin valli oli murrettu.


Collevillestä ajettiin vielä länteen aivan pitkin rantaa vievää tietä, ofi sektoreiden nimeltä Fox Green, Easy Red, Easy Green, Dog Red, Dog White ja Dog Green. Koko matkalta ranta oli kiivaiden taistelujen näyttämöä 6.6.1944 ja pitkään sen jälkeen kuumeisen toimeliaisuuden paikka kun vahvistuksia ja huoltoa rahdattiin maihin. Nyt seutu vaikuttaa autiudellaan. Kaikki sodan tuhot ja romu on raivattu...


mutta muistomerkkejä riittää siellä täällä.


Kuten aiemmin mainittiin Arromanchesin yhteydessä, myös amerikkalaisilla oli keinotekoinen Mulberry-satama. Kesäkuun jälkipuoliskon myrsky vanhingoitti pahasti molempia. Britit korjasivat omansa, mutta amerikkalaiset jatkoivat rahtausta ajamalla rampilla varustetut maihinnousulaivat rantaan nousuveden aikana ja purkivat ne alusten jäätyä laskuveden aikana kuivilleen.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...