sunnuntai 26. elokuuta 2012

Glorian antiikki 112 (7/2012)

Glorian antiikin syyskesän numerossa käsitellään mm. kiinalaista antiikkia, ensimmäistä suomalaista naisylioppilaan lakkia ja USA:n Suomen-suurlähetystön kirjaston entisöintiä. Hyvänä muistutuksena kaikille turkulaisille on se, että Turun taidemuseon Fanny Churberg – niin kuin ei vielä kukaan nainen on esillä enää viikon. Täysin uutta minulle olivat sortokausien suomalaisten postikorttien "kuutamoversiot", päivänvalossa otettujen valokuvien muuttaminen öisiksi.

Erityisesti kolahti kuitenkin Harri Kalhan kolumni, jota on suorastaan pakko lainata tähän: "(...) museoita tuntuu vaivaavan pahanlaatuinen esillepanoepidemia, installaatiotauti ja elämyskuume. Konstikas näyttämöllepano ja väkinäinen vuorovaikutus ovat päivän sana.

Ääneen lausumaton ajatus on, että esineet eivät riitä sinällään tuottamaan elämyksiä. Minä olen toisen koulukunnan poikia.

Elämystehtailusta tulee äkkiä itseään toteuttava ennuste: kun yleisö totutetaan "elämyksiin", ei esineitä enää pian osata kohdata sellaisenaan. Sanokaa minua vanhanaikaiseksi, mutta minulle elämys piilee kasvotusten kohtaamisessa, tête-à-tête."

Viran puolesta pitäisi varmaan rynnätä lyttäämään Kalhan kirjoitus, kertoa miten ihmiset kuulemma ahdistuvat suuren esinemäärän edessä (no, kuka ahdistuu ja kuka ei...), ja että heidän pitää saada avata kaikenlaisia luukkuja (totta, lapset tykkäävät siitä, mutta itse en voi olla Monkin tavoin ajattelematta tuhansien käsien jättämää bakteerikantaa kaikissa nupeissa ja napeissa).

Yksityishenkilönä ja museokävijänä olen kuitenkin samaa mieltä Kalhan kanssa. Kun viime vuosina on ollut tilaisuus kiertää maailman kuuluisimpia museoita, ovat Narmerin paletti, Battersean kilpi tai Nainen ja yksisarvinen tehneet vaikutuksen aivan sellaisinaan, konkreettisina silmien edessä olevina avaimina kokonaisiin sivilisaatioihin.

En ehkä ole tyypillinen museokävijä. Olen friikki, joka opetteli maailmanhistorian etu- ja takaperin jo lapsena, ahmi (ja ahmii yhä) kaikki kuvakirjat em. esineistä ja paljosta muustakin, ja jolle työ kulttuurihistorian parissa on kuin karkkikaupassa asuisi. Ja ehkäpä kohtaamiset maailmankuulujen artefaktien kanssa Louvressa ja British Museumissa ovat olleet niin vavahduttavia siksi, että jouduin odottamaan niitä keski-ikään asti.

Kalha antaa runtua myös museopedagogiikalle, ja osansa saavat kaltaiseni museokävijätkin: "Museoissa ei nimittäin enää käydä tutustumassa taideteoksiin vaan tallentamassa ne pikapikaa digikameraan. (...) Osaammeko enää nauttia taiteesta muutoin kuin pikku kameramme välityksellä?" Menen itseeni, mutten paranna tapojani. Onnettomia digipokkariotoksia luvassa edelleen. :-)

1 kommentti:

Petrus Kurppa kirjoitti...

Hyviä näkökulmia puolin ja toisin, itsekin kameran takaa museoita tarkastelevana olen päätynyt yksinkertaiseen ratkaisuun: Yksi (tai useampi, jos siltä tuntuu) kerta kameran kanssa ja sitten toinen kerta ilman mitään, ei edes kännykkäkameraa. Näin voi nauttia niin kuvien tuomista muistoista kuin aidosta, oman kokemusmaailman karttumisesta museoiden äärellä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...