Sotilaspukumuodin hulppein aikakausi oli 1800-luvun puoliväliin mennessä jäänyt jo taakse. Enimmät plyymit olivat karsiutuneet, hännystakki korvautunut suoraliepeisellä takilla ja husaarin dolmaani ja pelissekin korvautuneet yksinkertaisemmalla attilalla.
Muoti oli edelleen kansainvälistä ja erityisesti matkittiin kulloinkin sotilaallisesti menestyneintä armeijaa. Niinpä ranskalaismallinen kepi keikkui niin Suomen kaartin kuin Konfederaationkin sotilaan päässä. Ranskan 1870 Preussia vastaan kärsimän tappion jälkeen kiirehdittiin eri puolilla painamaan päähän voittajan symboli – Pickelhaube eli piikkikypärä. Ranskalaismuodin vielä kestäessä Pohjois-Afrikan zuaavijoukkojen puku levisi myös Pohjois-Amerikan sisällissodan sotanäyttämölle.
Käytännöllistymisestään huolimatta sotilaspuvut pysyivät edelleen värikkäinä. Brittien punaisilla, ranskalaisten sinisillä ja itävaltalaisten valkoisilla takeilla oli takanaan parhaimmillaan jo vuosisatainen perinne. Mustaruutisavun peittämillä taistelukentillä selkeästi erottuvat asut ja liehuvat liput olivatkin olleet tarpeen. 1800-luku oli kuitenkin asekehityksen suuri vuosisata ja vuosisadan lopulla tuo kehitys pakotti sotilaan näkyvistä näkymättömiin.
Brittiläisen Intian armeija otti ensimmäisenä käyttöön maastoutumista edistävän värin, khakin, jota muut maat seurasivat 1900-luvun taitteessa. Intiassa kehitettiin muitakin yleisesti käyttöön tulleita sotilaspuvun osia kuten Sam Browne –vyö eli rähinäremmi. Lyhytaikaisemmaksi jäi keksijästään Henry Havelockista nimensä saanut lakin alta niskan suojaksi ulottuva hikiliina, josta nykyään tulevat mieleen enää muukalaislegioonalaiset.
Kaikkien nappien ja nyörien yksityiskohtiin ei tässäkään julkaisussa kannattane satavarmasti luottaa, mutta hyvä opas aikakauden sotilasmuotiin tämä on jälleen kerran. Seuraavana vuorossa pitäisi olla ensimmäisen maailmansodan sotilaspuvut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti