tiistai 31. elokuuta 2010

Miekka Suomessa


Turun museokeskuksen uusin julkaisu, Miekka Suomessa, on lähtenyt tänään painoon ja se julkistetaan Turun kirjamessuilla 1.-3.10.2010. Kirja ei ole enempää eikä vähempää kuin ensimmäinen värikuvitettu yleisteos miekan vaiheista Suomessa esihistoriasta nykypäiviin.

Sisältö koostuu kahdeksasta artikkelista:
Juhani Kostet, Johdanto: Ennen miekkaa - kivikauden tikarit
Unto Salo, Pronssikauden miekat
Mikko Moilanen, Rautakauden miekat
Janne Harjula, Keskiajan ja 1500-luvun miekat
Ingmar Kämpe, Ruotsin valtakunnan miekat vuosina 1550-1809
Tom Bergroth, Siviilivirkamiesten miekat Suomessa 1809-1917
Markku Palokangas, Miekka itsenäisen Suomen puolustusvoimissa
Marko Saari, Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat

Kuvaajana (muiden kuin museoviraston esineiden osalta) on toiminut Martti Puhakka. Kirjan on taittanut graafikko Ulla Kujansuu, jonka kärsivällisyyyttä kirjan toimittajaa, tämän blogin pitäjää, kohtaan voi vain kiitellä. Mitä puutteita kirjasta ikinä voikaan löytää, on ne toimittajan syyksi laskettava.

Komea opus on joka tapauksessa tulossa. Maistiaisena otsikkokuva Ruotsinsalmen taistelussa 1790 saadun voiton kunniaksi valmistetusta sapelista. Kustaa III teetätti näitä taisteluun osallistuneille upseereille. Kuvan sapeli on merivoimien mallia ja sen säilässä on viiri veriuraa. Maavoimien upseereiden saamissa aseissa oli kaksi veriuraa. Sapelit valmisti tiettävästi turkulainen aseseppä Abraham Tillberg, jonka Venäjän keisarille valmistamasta sapelista oli jo aiemmin puhe.


Tässä vielä pieni yksityiskohta. Kädensuojuksessa on Kustaa III:n monogrammi, jossa roomalaisen kolmosen keskimmäinen I onkin lyhde, Vaasa-suvun heraldinen tunnus. Tiettävästi Kustaa III katsoi mielellään kuuluvansa tähän Ruotsin vanhaan hallitsijasukuun, vaikkei asialle geneettisiä perusteita ollutkaan.


Kuvat: TMK/Martti Puhakka


sunnuntai 29. elokuuta 2010

Halistenkoski remontissa


Aurajoen kulttuurimaisema on nyt Halistenkosken osalta aika kuralla. Joen ali (?) tullaan viemään vesijohtoputki jostain kaukaa maalta tiemmä. Valmista pitäisi tulla ensi vuonna, kaiken järjen mukaan ennen kevättulvia...

Se paikallisdokumentaatiosta. Itse asiassa piti kertoa, että Agricola on kelpuuttanut Kaponieerin historiablogien listalleen! Kiitokset sinne Agricolaan huomionosoituksesta. Satunnaiselle kävijälle tämä taitaa näyttää enemmän matka- tai kirjabloglta, mutta yritän pitää historiallisen näkökulman aina jossain määrin mukana.

lauantai 28. elokuuta 2010

World War II Battlefield Communications

USA:n erikoisjoukoissa Vietnamin sodassa palvellut Gordon L. Rottman on yksi Ospreyn tuotteliaimmista kirjoittajista, ehkä turhankin tuottelias, mitä laatuun tulee. Miehen viimeisintä teosta toisen maailmansodan viestivälineistä täytyy kuitenkin  kiitellä. Viestiaselaji on Ospreyllä jäänyt peräti vähälle käsittelylle ja tämä on itse asiassa ensimmäinen aihetta varsinaisesti käsittelevä teos.

Vaikka kannessa on saksalaissotilas kenttäpuhelimineen, käsitellään kirjassa kaikkea mahdollista viestintää USA:n, Britannian, Saksan, Neuvostoliiton ja Japanin asevoimissa. Kenttäpuhelinten ja -radioiden lisäksi esitellään valopistoolit, savukranaatit, maastoon sijoiteltavat merkkipaneelit, ja jopa käsimerkit. Osansa saavat myös lähettien toiminta ja koirat viestinviejinä. Kirjekyyhkyt ohitetaan maininnalla, mikä ei voi olla harmittamatta meitä Valiantin ystäviä! USA:n merijalkaväen värväämistä navajokoodipuhujista on Osprey aikaisemmin julkaissut opuksen Warrior-sarjassa. Noloa kyllä, sitä ei mainita takakannen sisäpuolen viittauksissa samanaiheisiin teoksiin.

Lisäksi käsitellään mm. koodikirjaimistoja ja morsekoodia (morsetus kantoi tuon ajan radiotekniikalla huomattavasti kauemmas kuin puheääni), ajan määrittelyä eri puolilla maapalloa toimittaessa sekä salaisten asiakirjojen salaisuusasteen luokitteluja. Brittien salaisin oli "most secret" (kaikkein salaisin), jonka jenkit  helposti kuulivat "almost secret" (melkein salainen), minkä johdosta informaatio saattoi päätyä tiedotusvälineillekin!

Nippelitiedolla brassailijoille tämä on oikea kultasuoni. Tiesittekös sitäkään, että kun muut suurvallat käyttivät mustaa puhelinjohtoa, käyttivät japanilaiset keltaista? Perustelu: ei sitä johtoa kuitenkaan ilmasta näe, tärkeämpää on, että oman puolen johdonkorjaajat pystyvät sitä seuraamaan.

***

Riihimäellä toimii puolustusvoimien viestiaselajin Viestimuseo.

perjantai 27. elokuuta 2010

Operaatio Albion

Ritariklubi on vieraillut Itämeren saarilla aiemminkin, ja 2008 kävimme Viron Saarenmaalla. Kuressaaren linnassa oli näyttely Viron saarten vaiheista toisessa maailmansodassa. Saari oli vallattu vuonna 1941 ja 1944, ensimmäisellä kerralla saksalaisten, toisella neuvostoliittolaisten toimesta. Kummallakin kerralla suunta oli ollut sama: hyökkääjä oli tullut mantereelta Muhun saarelle ja sen yli Saarenmaalle, puolustajan vetäytyessä lopulta saaren eteläkärkeen Sõrven niemimaalle.

Saaret vallattiin kuitenkin myös ensimmäisessä maailmansodassa, lokakuussa 1917, jolloin saksalaiset toteuttivat Operaatio Albionin. Tällä kertaa hyökkäys tuli pohjoisesta, jossa saksalaiset nousivat lokakuun 12. päivän aamuna maihin Tagalahteen (kirjan Tagga Bay) ja  Pammanan niemelle (Pamerort)  Amfibio-operaatiot ovat aina melkoista riskinottoa, niin tämäkin, venäläisten merimiinoitusten ja rannikkotykistön ansiosta. Michael B. Barrettin kirjasta Operation Albion käy kuitenkin ilmi, että venäläisten taistelutahdon romahdus auttoi saksalaisia melkoisesti. Rannikkotykistön miehistöt kieltäytyivät ampumasta ja jalkaväki kapinoi. Kiivaimmat taistelut syntyivät venäläisten yrittäessä tunkeutua saartorenkaan läpi saksalaisten katkaistua vetäytymistien Saarenmaan ja Muhun välisellä pengertiellä.

Tarkoitus oli ollut pakottaa horjuva Venäjä lopullisesti aselepoon, jotta saksalaisjoukot saataisiin vapautettua seuraavaksi kevääksi länsirintaman suurhyökkäystä varten.Mikä tuo vaikutus sitten lopulta oli, on jäänyt arvailujen varaan. Vain reilut kaksi viikkoa myöhemmin bolsevikit kaappasivat vallan ja tekivät  pian aselevon keskusvaltojen kanssa. Jo ennen kaappausta armeijan ylijohdon käsitys oli, että armeija oli lopussa ja aselepo välttämätön.



Bongattuja nimiä:

Vain kolme saksalaista upseeria kaatui, yksi heistä oli sotakirjailija Walter Flex, joka jo sodan aikana tuli tunnetuksi v. 1916 julkaistusta romaanistaan Wanderer zwischen beiden Welten.

Saksalaisen 42. divisioonan esikunnassa palvellut kapteeni Erich Otto Volkmann kirjoitti sodan jälkeen sitä käsitteleviä historiateoksia, ja myös Itämeren taisteluita kuvaavan romaanin, joka perustui faktoihin siinä määrin että sitä on käytetty lähdeteoksena. Volkmanin yleisesitys maailmansodasta suomennettiin v. 1932 nimellä Maailmansota 1914-1918

Suomalaissyntyinen kenraalimajuri Nikolai Henriksson ("Nicholai Vladimirovich Ghenrikson") sai johtaakseen Viron saarten puolustusta vastarinnan jo murruttua, joten paljoa ei enää ollut tehtävissä. Mielenkiintoista kyllä Biografiakeskuksen elämäkerta ei kuitenkaan tiedä hänestä mitään helmikuun vallankumouksen jälkeiseltä ajalta.

Ja mitäpä ei Wikipediassa olisi: saksalaisten maavoimien pääosan muodostaneesta 42:sta divisioonasta löytyy oma artikkeli.

Aiheesta lisää:
Barrettin kirjan 67 ensimmäistä sivua Googlekirjoissa.
Gary Staffin meritaisteluihin painottunut
luku kirjasta Eagles over the Baltic.


Samaisella matkalla oli tilaisuus käydä Sõrven niemimaan kärjen, Sõrve säären, hiekkasärkällä. Olivatko meren ja eroosion armoille jääneet bunkkerit ensimmäisestä vai toisesta maailmansodasta, venäläisiä vai saksalaisia, en saanut selville. Melankolisen tunnelman ne kyllä maisemalle antoivat.





Viimeinen näkymä on Sõrve säären kärkeen päin. Se on todellakin "Land's End", kuten englanniksi tavataan sanoa. Takana oleva merialue on Riianlahteen johtava  Irben salmi, josta läpimurtautuminen oli saksalaisten laivasto-operaatiolle vuonna 1917 niin tärkeää, ja taivaanrannassa häämöttää Latviaan kuuluva Kuurinmaa, jossa toisen maailmansodan lopussa käydyt taistelut lienevät monille sotahistorian harrastajille tuttuja.

torstai 26. elokuuta 2010

Matka Ahvenanmaalla jatkuu

Kastelholman linnan nurkilla on muutakin nähtävää, Jan Karlsgårdenin ulkoilmamuseo ja Vita Björnin vankilamuseo. Tässä kartta, klikkaamalla suurenee.


Jan Karlsgården on yksinkertaisesti Ahvenanmaan Seurasaari:












Koska Salme esitteli blogissaan ahvenanmaalaisen etanan, esiintyy tässäkin mainittu otus:



Matka jatkui Godby Hotelliin. Portti kertoi paikan olleen Ahvenanmaan yleinen sairaala vuosina 1846-1953.



Portin takana vieraat otti vastaan aito peltilehmä...



...ja itse hotelli näytti tältä.



Takapihalta löytyi uima-allas ja sanokaamme ilmeisen kauan sitten käytöstä poistettu vesiliukumäki. Mutta lapsille riitti allas, jossa he polskivat niin illalla kuin aamulla.



Ja nyt lyödään pöytään viikon luontokuvat! Hotellin TV-huoneen huonekasviin oli nimittäin asettunut hepokatti, jonka pojat pian huomasivat.




Hotellilla vietettiin maalais-iltamia, joten me iltaan osallistumattomat söimme lihapullia koko porukka. Saunavuorot oli jaettu naisten ja miesten vuoroihin, naiset ensin. Miesten saunavuoro alkoi vasta klo 20.30 joten mahtoikohan sinne monikaan jaksaa? Ainakin meidän perheemme oli unten mailla jo yhdeksältä, sen verran aikaisin oli matkaan lähdetty.

Seuraavana aamuna käväistiin Vita Björnissä ja jatkettiin Sundin kirkon kautta Bomarsundiin. Siitä toiste.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Kastelholma


Jotta menisi matkat ja muistelmat oikein sekaisin, niin tungetaanpa tähän väliin uunituoreita matkakuvia. Turun linnan ritariklubi teki viime viikonloppuna matkan Ahvenanmaalle. Lähtö oli lauantaiaamuna Viking Amorellalla, seuraava yö vietettiin Hotelli Godbyssä ja takaisin tultiin sunnuntai-iltana Viking Isabellalla. Heti lauantaina katsastettiin Kastelholman linna, joka mainitaan asiakirjoissa ensimmäisen kerran vuonna 1388. Opastusta varten meidät jaettiin kahteen ryhmään: aikuisille oli oma oppaansa ja lapsille omansa. Tässä aikuisten ryhmä aloittamassa kierrostaan:


Liikkeelle lähdettiin esilinnasta, joka sijaitsee linnan pohjoispäässä. Esilinnan pihaa eli suurta linnanpihaa hallitsee korkea Kuuritorni.


Itäsiiven poikki kulkeva vanha kehämuuri.


Itäsiivessä on myös kaivo, välttämätön, jos linna yleensä aikoi puolustautua..


Yleisnäkymä korkeasta itäsiivestä, jossa em. kehämuuri ja kaivo sijaitsevat. Sen uusimmat osat ovat 1620-luvulta.


Ankkuriraudat olivat selkeästi uustuotantoa.


Päälinnan sisäpihaa eli pientä linnanpihaa oli elävöitetty tekemällä siitä keskiaikainen rakennustyömaa.


Jotenkin piti kivet muurin harjalle saada.


Tässä lähikuva nostolaitteesta.


Kottikärryt ovat kiinalainen keksintö, joka helpotti Kastelholman rakentajienkin kivensiirtoa - kivet lähes aina Ahvenanmaalle tyypillistä punaista graniittia.


Päälinnan elämää havainnollistettiin myös suurilla kuvakankailla.


Muurit oli suojattu veden kerääntymiseltä mm. näin.


Ja sitten valleille. Siellä varauduttiin mitä ilmeisimmin hyökkäykseen.


Päälinnan keskeisin osa on Kuuritorni, jossa mm. Eerik XIV ehti olla jonkin aikaa vankina, sen jälkeen kun hänet evakuoitiin Turun linnasta venäläisten vapautusyritysten pelossa.


Vielä muutama näkymä päälinnan pihalle...






...ennen kuin palaamme esilinnan puolelle. Pohjoispäädyn tiloissa on pieni näyttely Kastelholman historiasta ja restauroinnista.


Ahvenanmaan tunnus on täällä paikallaan. Ahvenanmaan maakuntahallinnolle linna on kuitenkin kuulunut vasta vuodesta 1996 lähtien.


Tässä vielä yksi näkymä itäsiivestä...


...ja siitä päinvastaiseen suuntaan, pohjoissiipeen päin.


Ja näkyihän se lasten ryhmäkin lopulta!

perjantai 20. elokuuta 2010

Alppien yli Italiaan

Bastionit saavat jäädä nyt vähäksi aikaa matkamuistelmien tieltä eli palataan kesään 2009. Kun talvella oli mietitty matkakohdetta koko perheen voimin, oli päästy yksimielisyyteen siitä, että kaikki halusivat nähdä Alpit, ihan oikean kunnon vuoriston. Münchenistä matka jatkui kohti Alppeja ja vihdoin ne näkyivät:


Tie mutkitteli Garmisch-Partenkirchenin kautta yhä korkeammalla, ja näkyihän siellä luntakin vihdoin:


Vähän ennen Itävallan rajaa oli pysähdys läpikulkuluvan maksamista varten, (itävaltalaisilla ja sveitsiläisillä on tässä asiassa todelliset myyjän markkinat), tässä muutama kuva sieltä:





 
Kulman takana odotti Itävalta, jonka ensimmäinen pysähdyspaikka oli Zirlerberg Rast muhkeine omenapiirakoineen. Alhaalla häämötti jo Innsbruckin laakso. Alavan maan turkulainen ei voinut kuin ihmetellä että kyllä, pilvethän ne siinä seilaa samalla korkeudella kuin havainnoitsija itse... 
 
 
 
 
 
Innsbruckin jälkeen noustiin taas ylöspäin ja saavuttiin Europabrückelle, aikoinaan Euroopan korkeimmalla sillalle, jonka keskikohta on n. 200 metriä maanpinnan yläpuolella. Heti sillan jälkeen oli taukopaikka, jossa esillä roomalainen tienpätkä (Römisches Strassenstück) kärrynurineen: 
 
 
...ja asiaa selittävä pronssilaatta viereisen kivenjärkäleen kyljessä:
 
 
 
Uskokaa tai älkää, tämä oli todellakin meikäläiselle, lapsena Asterixinsa moneen kertaan lukeneelle, ensimmäinen hipaisu antiikin maailmaan!(Seuraavan kesän Rooman-matka oli vielä tietymättömissä.)
 
Ja tässä itse Eurooppasilta:
 
 
 
Pitihän sinne mennä katsomaan miten korkealla ollaan 200:ssa metrissä - no korkeallapa hyvinkin!
 
 
 
Pysähdyspaikan viereisellä mäellä oli ekumeeninen muistokappeli, omistettu kaikille Brennerin solaan menehtyneille vaeltajille:
 
 
 
 
Ja heitähän tietysti riittää, jossain täällä päinhän Ötzikin kohtasi matkansa pään. Tätä sopi mietiskellä pysähdyspaikan baarintapaisessa, oluttuopin ääressä ja kuunnellen baarimikon ja hänen tirolilaisten tuttaviensa puhetta, joka etäisesti muiistutti saksaa.
 
Mutta Ötzin ajoista on matkanteko helpottunut. Bussi vei meidät moottoritietä Brennerin solan läpi Italiaan, jossa vielä samana iltana ruokittiin Gardajärven joutsenia Torbolen venesatamassa:
 
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...