torstai 29. huhtikuuta 2010

Pike and Shot Tactics 1590-1660

Ilolla on tervehdittävä jokaista Ospreyltä ilmestyvää teosta, jossa käsitellään laajemmin renessanssiajan eurooppalaista sodankäyntiä. Brittiläiselle kustantamolle 1500-luku on yleensä yhtä kuin vuoden 1588 suuri armada ja 1600-luku yhtä kuin Englannin sisällissota 1640-luvulla.

Keith Robertsin aiheena on taktiikan kehitys Alankomaiden valtionhoitajan Morits Nassaulaisen uudistusten ja Englannin restauraation välisenä aikana. Renessanssi haki innnoituksensa antiikista ja niinpä kuten suuri makedonialainen falangi oli kärsinyt tappion pienempien ja joustavampien roomalaisosastojen käsissä, kävisi suurille espanjalaistercioille samoin pienempiin yksiköihin jaettujen alankomaalaisten käsissä. Näin kävikin Nieuwpoortin taistelussa 1600 jonka jälkeen uusi taktiikka levisi muihin protestanttisiin maihin, myös Ruotsiin, jossa Kustaa II  Aadolf oli sen tehokkain käyttäjä lyhyen Saksanretkensä aikana (1630-32).

Varhaismodernin ajan jalkaväkimuodostelmien transformaatio tapahtui lyhykäisyydessään seuraavasti. Keskiajan lopulla jalkaväki saavutti taistelukentän herruuden keskittymällä kurinalaisiksi keihäsmiesneliöiksi, joiden tueksi tulivat musketööriosastot. Ratsuväen uhan väistyessä ja kenttätykistön tehon kasvaessa neliöt ohenivat ja pitenivät kunnes ne lineaaritaktiikan aikakaudella 1700-luvulla olivat enää 2-3 miestä syviä rivejä. Sokkapistimen tultua käyttöön 1600-luvun lopussa voitiin jalkaväkikeihäistä ("piikeistä") luopua kokonaan. Robertsin kirja kuvaa yhtä vaihetta tässä prosessissa, Hollannin vapaussodan ja 30-vuotisen aikakautta, jolloin trendeinä olivat myös musketöörien osuuden kasvu suhteessa keihäsmiehiin ja vähittäinen luopuminen jalkaväen haaniskoinnista.

Visuaalisesti kirja ei ole kovinkaan antoisa. Kuvitus koostuu moneen kertaan nähdyistä 1600-luvun painokuvista sekä Adam Hookin ennallistuksista, jotka tässä pakosta ovat kaavamaisia joukkomuodostelmien kuvia, havainnollisia tosin sinänsä.

Plussaa siitä ettei tarvinnut tällä kertaa lukea miten lunttumusketin lataaminen on hidasta koska se käsittää niin-ja-niin-monta vaihetta. Tämä merkillinen käsitys lienee syntynyt Jacob de Gheynin 1607 julkaisemasta manuaalista Wapenhandelingh, jossa musketin (ja myös jalkaväkikeihään) käsittelyn havainnollistamiseksi jokainen liikesarja on purettu osiinsa - "Musket for dummies" siis.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Missä vaiheessa renessanssi päättyy ja barokki alkaa taistelukentällä?

"...30-vuotisen aikakautta, jolloin trendeinä olivat myös musketöörien osuuden kasvu suhteessa keihäsmiehiin ja vähittäinen luopuminen jalkaväen haaniskoinnista..."

Luovuttiinko jalkaväen haarniskoinnista käytännöllisyys- vai kustannussyistä?

Yleinen käsitys on, että haarniskoinnista luovuttiin tuliaseiden kehityksen myötä. Tämä on totta. 1900-luvun alussa ratsuväen rintaraudoista viimein luovuttiin, konekiväärin yleistymisen myötä. Kuitenkin vielä 1600-luvulla raskas ratsuväki oli panssaroitu kiireestä kantapäähän.

Hyväri

Kari kirjoitti...

Barokkisota? Vaikkapa Ludvig XIV:n sodista 1660-luvulta lähtien, univormujen käyttöönotto ja lineaaritaktiikka...? :-)

30-vuotisen sodan tiimoilta olen jostain lukenut että äijät rupesivat nakkeleen niitä haneen, kun jouduttiin marssimaan ristiin rastiin Saksaa (mutta sitä ennen niitä oli jaksettu kantaa???). Ja samaan syssyyn sahattiin jalkaväkikeihäitäkin (pikes) lyhyemmiksi kun upseerin silmä vältti. Mutta eiköhän rahallakin ollut osuutensa kun armeijoiden koko kasvoi.

Nyt laitan nipomoden päälle ja kerron ettei 1600-luvulla oltu haarniskoituja enää kantapäähän asti. Jo 1500-luvulla käyttöön tuli 3/4 haarniska eli rautaa polviin saakka ja jaloissa pitkät saappaat. :-)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...