TKHM:n vuosijulkaisu (19) 1955

Kannen tunnelmallisessa kuvassa "1830-luvun  pukuun puettu tyttö soittaa Olof Granfeltin tekemää taffelia". Museoesinettä soitettiin museopukuun pukeutuneena, näin silloin.

Oscar Niculan artikkeli Muuan mestariteos kertoi miekkaseppä Abraham Tillbergin Venäjän keisari Aleksanteri I:lle valmistamasta sapelista, joka oli palannut Suomen ja Turun kaupungin historiallisen museon kokoelmiin. Nikula kertaa Tillbergin elämänvaiheet muutoinkin: Ruotsin Kustaa IV Aadolfille mestari valmisti 1790-luvulla sekä miekan että sapelin, jotka nyt ovat Livrustkammarenin kokoelmissa. 1804 Tillberg lahjoitti sapelin Napoleonille, jolloin raivostunut Kustaa IV riisti tältä ammatinharjoitusoikeudet. Tillbergin ajat paranivat vasta vallan vaihduttua, joskin ihmettelen millä mielin aikoinaan harras Napoleonin ihailija valmisti loistoaseen tämän kukistajalle. Tillberg teki keisarille mahdollisesti toisenkin aseen, mutta sen olinpaikasta ei ole tietoa. On myös tieto, että Tillberg olisi tehnyt Aleksanterille miekan jo ennen Napoleonia, mutta maininta on voinut tarkoittaa Kustaa IV:lle tehtyjä aseita.

Alfhild Forslin kirjoitti aiheesta Olof Granfelt soittimentekijänä Turussa 1823-1828. Granfelt rakensi 1800-luvun alussa muodissa olleita taffelipianoita Turussa, mutta joutui vuoden 1827 palon jälkeen muuttamaan Tukholmaan asiakaskunnan köyhdyttyä. Forslin laskee Granfeltin rakentaneen ennen paloa 65-70 taffelia, joista ainakin 60 on hävinnyt, mahdollisesti juuri palossa. Kaikkiaan Forslin oli jäljittänyt 16 taffelia Suomessa ja Ruotsissa, niistä kaksi Turun museossa.

Irja Sahlbergin Turun korttitehdas käsitteli sekin turkulaista teollisuutta, melko takkuilevasti 1700-luvun lopulta asti jatkunutta pelikorttituotantoa. Lähtökohta oli ollut museon pitkäaikaisen lahjoittajan kuolema. Tämän kuolinpesää penkoessa oli käynyt ilmi että hänen isänsä oli ollut yksi tehtaan monista omistajista 1800-luvun puolivälissä, ei kuitenkaan vimeinen. Tehdas oli valmistanut ns. killekortteja, jotka 1800-luvun jälkipuolella jo jäivät muodista. Sahlbergilla oli laajakantoisempi näkemys:

Mutta on myös ajateltavissa, että korttipelin ja eritoten killepelien merkitys seuraelämässä alkoi juuri 1860-luvulla vähetä. Romantiikan ote oli näihin aikoihin herpoamassa ja elämä ohjautumassa ankarampiin ja työteliäämpiin uomiin industrialismin pakottamana, industrialismin, joka parhaillaan suoritti läpimurtoaan täysin tosissaan. Kenties jo silloin laskettiin pohja sille kiihkeälle elämäntahdille, joka meidän päivinämme on kehittynyt huippuunsa ja jonka tempo riistää ehkä useimmilta ihmisiltä peliin ja muihin huvituksiin tarvittavan rauhan.

Viimeisen artikkelin (Jouluveisuu Turussa) kirjoittaja oli jälleen Alfhild Forslin, ja se kertoi miten Tapaninlaulajaiset elvytettiin jouluna 1954 Luostarinmäellä asuneiden Kanervon veljesten avulla. Tuolloin esitetty toive perinteen palaamisesta pysyväksi on toteutunut, viime jouluna perinteellä oli takanaan jo kuusi vuosikymmentä.

Lisäksi vuosikirjassa oli muistokirjoitus museolautakunnan pitkäaikaiselle jäsenelle Julius Finnbergille. Tämä historianopettaja ja museopedagogiikan varhainen edelläkävijä oli ottanut tavakseen tuoda oppilaansa Turun linnaan. Muistokirjoituksen kohteliain sanakääntein

Hänen romanttiselle historiannäkemykselleen oli linna sadun maailmaa, ja hänen onnistui täydellisesti voittaa nuorten sydämet mukaansatempaavilla kertomuksillaan. Hän ei ollut yhtä kiinnostunut tietellisen tutkimuksen pedanttisesta arjesta kuin mielikuvituksen kokonaiskuvista, jotka hänen mielestään parhaiten kykenivät herättämän nuorisossa rakkautta muinaismuistojamme kohtaan.

Vuodelta 1954 jouduttiin ensimmäistä kertaa kokoelmien karttuminen ilmaisemaan ympäripyöreästi:  123 uutta päänumeroa, "suunnilleen 600 esinettä ja 500 maalöytöä", viimeinen päänumero 14924.