Heti kättelyssä Henig toteaa ettei esiroomalaisen ajan kelteillä ollut taidetta, korkeintaan koristetaidetta. Taidetta heillä ei voinut olla, koska heillä ei olut sivilisaatiota, ja sitä heillä ei ollut koska heillä ei ollut kaupunkeja, piste.
Kirjan lopussa on parin sivun mittainen, mutta hyvin informatiivinen sanasto, josta opin mm. sen, että Roomassa vietettiin juhlaa nimeltä rosalia tai rosaria, aina sen mukaan kuin ruusut kevällä eri puolilla valtakuntaa kukkivat. Haudat ja armeijan standaarit kukitettiin tuolloin ruusuin.
1700-luvun "rakkauden kieli" oli ranska, ja Roomassa se oli kreikka, ts. rakastajien lemmityilleen antamissa sormuksissa jne. oli usein kreikankielisiä lausahduksia.
Kivihiilikorut ovat aina tuntuneet jotenkin 1800-luvun jutulta (niitä on esillä mm. Turun linnan pohjoisen näyttelyhallin koruvitriineissä), mutta niinpä vain nekin tunnettiin jo antiikin aikana, ja Britanniassa niitä tehtiin nykyisen Yorkin seuduilla.
Niin sinänsä tuttuja kuin roomalaisen ratsuväen ns. paraatikypärät ovatkin, vasta ensi kerran kuulin (tai sitten olen sen unohtanut) että niitä oli kahdenlaisia, kreikkalaisia ja amatsoneja, kuvaten kahta joukkuetta, jotka "taistelivat" toisiaan vastaan ratsuleikeissä (hippika gymnasia).
Ja kertauksena vielä myöhäisantiikin taiteen keskeinen pointti: uusplatonismi opetti että silmät ovat ikkuna sieluun, ja juuri tästä syystä ihmiskasvot alettiin kuvata suurin, tuijottavin, "aukirävähtäenin" silmin - konventio joka periytyi ortodoksisiin ikoneihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti