sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Jäätyneen veden kauppamies

Gavin Weightmanin kirjan otsikko on ainakin perusteellinen: The Frozen Water Trade: How Ice from New England Lakes Kept the World Cool. Kyseessä on bostonilaisen Frederic Tudorin vaikeuksien-kautta-voittoon -elämäkerta, lukukokemuksena ei kovinkaan häävi, mutta aiheeltaan kiehtova.

Miehen liikeidea oli koota talvisin Uuden Englannin järvien jäätä ja laivata sitä keväällä ja kesällä kuumuudesta kärsiville Länsi-Intian saarille ja USA:n etelävaltiohin. Tudorin saatua ideansa v. 1805 sitä pidettiin umpihulluna, mutta vuosisadan loppuun mennessä jääkaupasta oli kasvanut miljoonabisnes, josta vasta sähkökäyttöisten jääkaappien tulo teki lopun. Tudorin kokemista vastuksista huolimatta hankkeella oli myös oma myötätuulensa: Uudesta Englannista tropiikkiin purjehtivat laivat tarvitsivat painolastia ja seudun sahat taas tuottivat lämpöeristeeksi sopivaa sahanpurua.

Varsinainen markkinarako löytyi kuitenkin brittiläisestä Intiasta, jonka eurooppalainen yläluokka otti innolla vastaan importeeratun jään siunaukset: jääkaapit (jotka päivittäin vaihdettu jäälohkare piti kylminä), mahdollisuuden valmistaa jäätelöä ja drinkkien viilentämisen jääkuutioilla. Mitä viimeksi mainittuun tulee, ei itse emämaassa menty näin pitkälle, vaikka sekin koki lyhyen amerikkalaisjään huuman. Huuman mentyä palattiin vanhaan niin perusteellisesti että vielä toisen maailmansodan aikana oli tarpeen valistaa opetuselokuvin Englantiin tuotuja amerikkalaissotilaita siitä että olutta ei vastedes saisi kylmänä eikä juomia on the rocks.

Jääbisnes oli alkanut vientikauppana tropiikkin, mutta amerikkalaiset pääsivät itsekin pian jään makuun. Itärannikon suurkaupungit nielivät valtavasti jäätä ja lauhat talvet aiheuttivat spekulaatioita seuraavan kesän jääpulasta (ice famine) ja hintojen noususta. Kaupunkien jakelukoneisto oli järjestetty yhtä tehokkaasti kuin minkä muun hyödykkeen tahansa ja tietyistä puhdasvetisistä järvistä tuli suoranaisia brändejä - vaikka niillä markkinoitu jää olisi sahattu suoraan Hudsonjoesta.

Aikoinaan tuhansittain kausityöläisiä työllistäneestä elinkeinosta ei Weightman enää kyennyt löytämään juurikaan jälkiä maisemasta. Järvien rannoilla olleet varastomakasiinit ovat palaneet tai lahonneet jo ajat sitten. Urheilusukeltajat löytävät järvien pohjasta silloin tällöin työssä käytettyjen erikoistyökalujen ruostuneita jäänteitä.

Erinäisten substanssien (mausteet, väripigmentiti, nautintoaineet) kulttuurihistoriasta on kirjoitettu runsaasti kirjoja. Mikään "jään kulttuurihistoria" tämä ei ole, vaan lyhyt katsaus 1800-luvun maailmankaupan osa-alueeseen, jossa kauppatavarana oli oikeastaan paikasta toiseen siirretty lämpötilaero eli kylmyys.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Mielenkiintoista. Enpä ole, näinä jääkaappien aikoina, tullut edes ajatelleeksi, että tuollaisia operaatioita edes pystyttiin tekemään. Saatika että se viellä löi leiville.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...