Suuri Pohjan sota - ja pari pienempää

Tawaststjernan jälkeen (kts. aiemmat postaukset) hieman laajempi näkökulma pohjoisen (ja itäisen) Euroopan sotiin uuden ajan alussa. Robert I. Frost käsittelee kirjassaan The Northern Wars ajanjaksoa 1558-1721, jolloin Tanska, Ruotsi, Puola-Liettua ja Moskovan suuriruhtinaskunta taistelivat Baltian ja Itämeren herruudesta. "Pohjan sotia" Frost määrittelee olleen kolme: ensimmäinen oli vuosien 1558-1583 taistelu saksalaisen ritarikunnan perintömaista (johon 25-vuotisen sodan alku kuului osana), toinen Ruotsin kuningas Kaarle X:n hyökkäys Puolaan 1655-60 (ja sen yhteydessä tehty kuuluisa sotaretki jään yli Tanskaan), ja viimeisenä suuri Pohjan sota 1700-1721, jossa Venäjä lopullisesti kukisti Ruotsin Imperium Maris Balticin.

Teoksen pohja on vahvasti toisen maailmansodan jälkeisessä anglosaksisessa uudessa sotahistoriassa (new military history), kuten jo alaotsikko War, State and Society in Northeastern Europe antaa ymmärtää. Sotatapahtumat on kuitattu lyhyesti ja pääpaino on konfliktiin osallisten maiden yhteiskunnallisessa kehityksessä. Keskeinen pointti ei ole miksi Ruotsi lopulta jäi tappiolle (resurssit eivät vain riittäneet), vaan miksi vuosien 1550-1650 "sotilaallinen vallankumous" (military revolution) toteutui kaikissa mainituissa maissa muttei Puolassa. Puolan aatelisto (szlachta) tunsi länsimaisen sotataidon kehityksen vallan hyvin, mutta se tiesi myös että tuohon kehitykseen mukaan meneminen antaisi hallitsijan käyttöön vahvan armeijan ja sen mukana itsevaltiuden. Näinhän tapahtui Tanskassa 1660, Ruotsissa 1680 ja Venäjällähän sille oli vahva pohja jo ennen Pietari Suuren modernisaatiota.

Kirja on ilmestynyt Pearson-kustantamon sarjassa Modern Wars in Perspective, jossa näyttää julkaistun vaikuttava kokoelma varhaismodernin Euroopan konflikteja käsitteleviä teoksia.