Tornionlaakson museo

Matkan ensimmäinen kulttuurikohde oli Tornionlaakson museo - Tornedalens museum. Fasadin kuvasuurennos esittää ensimmäisen maailmansodan aikana Tornionjoen yli rakennettua posti-ilmarataa.

Aulassa oli virtuaalikokemuksena vielä kuuluisampi rakennelma, Struven kolmiomittausketju, jonka pisteinä toimivat mm. Alatornion kirkko ja Aavasaksa.

Tornionlaakson kulttuurialue karttana...

ja meänkielellä määriteltynä.

Mahtoiko tässä olla itse Giuseppe Acerbi Lapin-matkallaan?

Kesänavetan rekonstruktio. Läpiveto imi katon aukon kautta eläimiä kiusanneet sääsket ulos.

Lehmille niitettiin ja haravoitiin niittyheinää jo keskiajalla. Suomen vanhin harava on ajoitettu 1200-1300-luvuille, ja se löydettiin Ylitornion Kainuunkylän Kannalan arkeologisissa kaivauksissa 1975.

Arkeologiset löydöt olivat tuttuja Turunkin kaivauksilta.

Numismatiikan ystäviä oli muistettu rahoilla ja mitoilla.

Hopeiset papinliperit. Meidänkin museossamme on yhdet, ja hieman epäilimme identifikaatiota, mutta pakko uskoa että näitä on olemassa.

Naisten työt...

ja kultasepän.

Tuuliviirien mallit olivat samoja kuin etelässä.

Porvariston hillittyä charmia 1900-luvun alusta.

Lapin Kulta! Se maksoi aikoinaan kuljetuslisän vuoksi pohjoisessa 10 penniä vähemmän kuin muut oluet, etelässä taas vastaavasti 10 penniä enemmän.

Pohjoisessa muisteltiin 1800- ja 1900-luvun suursotia jotka ulottuivat pohjoiseenkin...

ja nuorisokulttuuria. Ulottui sitä punk ja anarkia Pohjan perillekin.

Museon jälkeen tehtiin vielä kierros Tornion keskustassa. Kaupungintalo tavoitteli Kemin kaunpungintalon korkeutta, muttei tainnut ihan yhtä korkealle yltää.

Tornion kirkko komeine barokkisisustuksineen olisi kuulunut ohjelmaan, mutta tuona perjantaina koko seurakunnan väki oli koulutuspäivässä ja ovet pysyivät kiinni.

Sittenpä olikin aika siirtyä rajan yli Ruotsin puolelle.

Kemin etapilla, matkalla Lappiin

THY:n syysmatka Ruotsin Lappiin alkoi makuuvaunussa Turusta Kemiin. Aamulla astelin synnyinkaupungissani ensi kerran sitten vuoden 2009.

Paluukin kulki aseman kautta, ja junaa odottaessa oli aikaa kuvata tämä 1957 pystytetty Kemin jääkärietapin muistomerkki.

Vaununsa ikkunasta vilkaisevalle satunnaiselle ulkomaalaiselle junamatkaajalle vuosiluvut tuovat mieleen ensimmäisen maailmansodan. Kaikkiaan parista tuhannesta Saksaan sotilaskoulutukseen matkanneesta jääkäritarjokkaasta arviolta 1650 kulki pohjoisten etappien kautta, ja näistä puolet jäi junasta Kemin asemalla jatkaakseen kaupungista suoraan meren yli Ruotsiin, kesäisin veneellä, talvisin jään yli kävellen tai hiihtäen.

Muistamisen arvoinen asia siis, mutta 1957 sisällissota oli vielä niin lähellä ettei punaisen Kemin johto halunnut olla missään tekemisissä asian kanssa. Niinpä muistomerkki sijoitettiin rautatieaseman puistoon ja luovutettiin VR:lle.

Asema-alueen rakennukset itse asemaa lukuun ottamatta on myyty yksityisomistukseen. Entisessä asemaravintolassa sijaitsee hotelli ja kahvila. Viereen tuodusta vanhasta tavaravaunusta tarjoillaan terassille kesäisin.

Paljon oli asemalla lapsuudesta tuttua, kuten ratapihan täyttävät loputtoman pitkät puunkuljetusvaunut.

Asemalla ei lippuja ole myyty enää aikoihin (eipä niitä myydä Turunkaan asemilla), mutta odotushuoneena se edelleen palvelee. Varsin surullisessa kunnossa oli vanha matkatavaran vastaanottoaula.

Jääkäreiksi pyrkineiden tavoin emme jatkaneet Ruotsiin meritse, vaan turistibussin kyydissä maanteitse yli Kemijoen... (vanha silta tuhottiin sodassa ja sen tilalle tuli Isohaaran voimalaitos)

ja Tornionjoen. (Tornion vanha silta, maaherran mukaan nimetty Hannulan silta selvisi sodasta)

Turkuun muutettua huvitti että turkulaiset nimittivät kaupunginsa halki kulkevaa kuraränniä joeksi, vaan Aurajoen varrellahan länsimainen sivistys on Suomeen juurtunut, ja sieltä Pohjolan mahtavien virtojen varsillekin levinnyt.

Verimaljaa etsimässä

 

Kun suomalaista sotaelokuvaa on tehty 10 vuotta indietuotantona, tekisi sitä tietysti mieli kehua. Valitettavasti perjantaina ensi-iltansa saanut Verimalja oli suurimmalta osaltaan melkoisen laahaavaa katsottavaa. Kourallinen suomalaisen SS-pataljoonan sotilaita värvätään etsimään Graalin maljan tapaista esinettä pitkin itärintamaa, ja komennus on tullut aina katolisen kirkon korkeimmalta taholta. Jostain syystä myös ateistisen Neuvostoliiton salainen poliisi haluaa sen käsiinsä. 

Mitään erityisen seikkailumaisia käänteitä tähän etsintään ei liity, vaan johtolankojen kökköys saa katsojan tämän tästä pikemminkin kiusaantumaan myötähäpeästä. Tuloksena on oikeastaan pitkänlainen WW2-larppi, jossa sinänsä moitteettomin Waffen-SS:n asepuvuin ja asein varustettuina ryynätään suomalaismetsissä, jotka saavat esittää milloin Ukrainaa, milloin Baltian maita. Paljon olisi auttanut, jos motivaationa itärintamalla rehaamiselle olis ollut jotain muuta kuin iänikuinen Graalin maljan etsintä - miten olisi ollut vaikkapa sodassa kadonnut Valko-Venäjän kansallisaarre?

Vaan ei tuomita aivan kiitoksetta: loppu huipentuu kohtalaisen näyttävään räiskintään panssarintorjuntoineen kaikkineen, kun vastaan tulee myös maljaa tavoitteleva puna-armeija ja NKVD. Takautumina (oliko ne jotain unijaksoja?) esitetyt ristiritareiden miekkamittelöt olivat piristävä lisä. Piste myös pommituksissa kattonsa menettäneen Helsingin yliopiston päärakennuksen digitaalisesta esittämisestä, olkoonkin että päähenkilö kävelee sen ohi aikana ennen helmikuun 1944 pommituksia.

Koska malja päätyy suomalaisen maatalon ullakolle, avautuisi tässä tulevina vuosikymmeninä mahdollisuus jatko-osiin kuten Verimalja vaaran vuosina tai Verimalja Suezilla, jälkimmäinen veisikin kipon jo lähemmäs syntysijojaan.

Elokuvasta muualla verkossa:

Helsingin Sanomat

Episodi

Film-O-Holic 

Satunnaista sotilashistoriaa