Kun suomalaista sotaelokuvaa on tehty 10 vuotta indietuotantona, tekisi sitä tietysti mieli kehua. Valitettavasti perjantaina ensi-iltansa saanut Verimalja oli suurimmalta osaltaan melkoisen laahaavaa katsottavaa. Kourallinen suomalaisen SS-pataljoonan sotilaita värvätään etsimään Graalin maljan tapaista esinettä pitkin itärintamaa, ja komennus on tullut aina katolisen kirkon korkeimmalta taholta. Jostain syystä myös ateistisen Neuvostoliiton salainen poliisi haluaa sen käsiinsä.
Mitään erityisen seikkailumaisia käänteitä tähän etsintään ei liity, vaan johtolankojen kökköys saa katsojan tämän tästä pikemminkin kiusaantumaan myötähäpeästä. Tuloksena on oikeastaan pitkänlainen WW2-larppi, jossa sinänsä moitteettomin Waffen-SS:n asepuvuin ja asein varustettuina ryynätään suomalaismetsissä, jotka saavat esittää milloin Ukrainaa, milloin Baltian maita. Paljon olisi auttanut, jos motivaationa itärintamalla rehaamiselle olis ollut jotain muuta kuin iänikuinen Graalin maljan etsintä - miten olisi ollut vaikkapa sodassa kadonnut Valko-Venäjän kansallisaarre?
Vaan ei tuomita aivan kiitoksetta: loppu huipentuu kohtalaisen näyttävään räiskintään panssarintorjuntoineen kaikkineen, kun vastaan tulee myös maljaa tavoitteleva puna-armeija ja NKVD. Takautumina (oliko ne jotain unijaksoja?) esitetyt ristiritareiden miekkamittelöt olivat piristävä lisä. Piste myös pommituksissa kattonsa menettäneen Helsingin yliopiston päärakennuksen digitaalisesta esittämisestä, olkoonkin että päähenkilö kävelee sen ohi aikana ennen helmikuun 1944 pommituksia.
Koska malja päätyy suomalaisen maatalon ullakolle, avautuisi tässä tulevina vuosikymmeninä mahdollisuus jatko-osiin kuten Verimalja vaaran vuosina tai Verimalja Suezilla, jälkimmäinen veisikin kipon jo lähemmäs syntysijojaan.
Elokuvasta muualla verkossa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti