Lättähatulla Naantaliin

Museojunalla on reissattu Uuteenkaupunkiin blogin postauksissa vuosina 2014 ja 2023. Eilen ajeltiin puolestaan kiskobussilla eli lättähatulla Naantaliin. Tässä Haapamäen museoveturiyhdistykselle kuuluva lättähattuletka saapumassa Turun päärautatieasemalle Naantalin suunnasta. Reitti ajettiin päivän aikana kolmasti edestakaisin Turusta käsin. Aamupäivän rankkasateen sotkettua suunnitelmat ehdimme vasta vimeiselle lähdölle.

Eipä muuta kuin kyytiin vihreille penkeille. Matkustajia riitti hyvin kaikkiin neljään vaunuun, ja kaikki mahtuivat kyytiin. Menolippu maksoi 7,50 €, menopaluu tuplaten, mutta me ajoimme reitin vain kertaalleen.

Olimme nousseet viimeiseen vaunuun, josta suunnan vaihduttua tuli siten ensimmäinen vaunu. Ja niin lähdettiin kohti  Naantalia. Naantalin rata avautui liikenteelle hieman yli 100 vuotta sitten, syksyllä 1923, mutta nykyisin sillä ei ole kaupallista liikennettä.

 Ohjaamossa ei kuulunut matkustajan oleskella.

Ainoa pysähdys oli Raision asemalla, keskellä Raision tehtaiden vaikuttavaa industriaalista maisemaa.

Ja kyllä Raisiosta mukaan tulijoita olikin. Kyytiin pääsi vain radan vierestä kapuamalla, asemalaituria ei ollut.

Uuteenkaupunkiin vievä rata on sähkäistetty, siksipä piuhat vielä tässä vaiheessa oikealla näkyvillä raiteilla.

 

Uudenkaupungin rata erkanee oikealle pian Raision jälkeen, joten tästedes köröteltiin aidolla Naantalin radalla (jolla maksiminopeus 50 km/h). Muutamilla vartioiduilla tasoristeyksillä pysähtymään joutuneet autoilijat kaivoivat kännykän esiin kuvatakseen sinisten kiskobussien harvinaisen näyn.

Varsin proosallisesti matka päättyi S-Market Tuulensuunkadun vierelle. Lättähattu aiheutti tilapäisen matkustajakuhinan tälle ei-olemassaolevalle liikennepaikalle. 

Naantalin asema purettiin 2006, vaan ehkäpä uudelleen suunnitteilla oleva lähijunaliikenne palauttaa raideliikenneyhteyden myös Naantaliin? 

Lopuksipa sitten vain kiitokset kyydistä Haapamäen rautatieharrastajille.

 

.

Sarjakuvaa maailmansodasta: toinenkin Korkeajännitys

Kävi ilmi, että maailmansota-aiheinen Korkkari oli ilmestynyt myös jo 2006, eli aika harvakseltaan näitä tulee.

Ensimmäinen kertomus on myös kirjan nimikkotarina eli Jytinää juoksuhaudoissa. Ylimielinen ja jalkaväkeä halveksiva kuninkaallisten lentojoukkojen (RFC, sillä RAF perustettiin vasta keväällä 1918) hävittäjä-ässä menettää muistinsa tultuaan ammutuksi. Vaan ei hätää, sankari pärjää mutaisissa juoksuhaudoissakin, vaikka joutuu omituisten juonenkäänteiden jälkeen melkein alasammutuksi karkurina. Ja toki kokemuksesta otetaan opiksi.

Vanha valokuva vie puolestaan Egyptiin, jossa vastassa Siinain-Palestiinan rintamalla on Johnny Turk, mutta vihollisena yhtä lailla pelkurimainen ja simputtava yksikön kessu. Aavikon Korkkarin tunnelmaa tapahtumien maisemasta johtuen, huipentuen taisteluun vihonviimeisen erämaalinnakkeen hallinnasta liki viimeiseen mieheen. 

Sturm-rynnäkköjoukot -tarinassa ollaan vuoden 1918 saksalaisten parissa. Kuten kaanoniin kuuluu, saksalaisia on aina sekä hyviä että pahoja, ja pahoilla tässä tapauksissa pääkallot ja sääriluut kypärissään, sodanjälkeisiä vapaajoukkoja (Freikorps) ennakoiden. Välienselvittelyhän se näiden kahden joukon välillä lopulta koittaa kaikenlaisten käänteiden jälkeen. (Nitpicker's note: ei, ei, ei, ei ollut Whippet tankkeja Cambrain taistelussa vielä, ja mikä helvetti on howitzer-kanuuna?!)

Legioonan petturissa ollaankin sitten Ranskan muukalaislegioonan parissa, ja vauhtia otetaan aina vuodesta 1910. Saksalainen (tietysti) legioonalainen jää kiinni varkaudesta ja pakenee aavikolle. Viisi vuotta myöhemmin käy ilmi, että ketale on elossa, ja organisoimassa aseapua Saksalta kapinallisille arbaiheimoille. Päähenkilö on maastaan pakenemaan joutunut irlantilaissyntyinen legioonalainen, ja kun tarina vielä kietoutuu Ranskaa palvelevan arabijohtajan lojaalisuuskriiseihin, on tuloksena hapuilevaa imperialismikritiikkiä. Vihonviimeinen erämaalinnake tuhotaan taas kerran, ja sakujen sukellusvenekin saa osansa.

Tämä oli kyllä paremmin piirretty kuin uuden uutukainen maailmansota-Korkkari. Kirjassa on parikin Kersantti Kiven pakinaa, tyypillisen kliseisiä luokkaa "aasien johtamat leijonat" jne.

Kiertokävelyitä Turussa (2) Pohjola

Heti kesäkuun alussa oltiin taas, jo osin tutulla porukalla, Mikko Laaksosen opastamalla kierroksella, tällä kertaa Pohjolan kaupunginosassa, joka on saanut nimensä Turkuun kuuluneesta "pohjoisesta takamaasta". Nyt kokoonnuttiin Martinsillan grillin luona. Yrjänänkadun takana häämötti kadulle nimensä antanut Yrjänän tila, myös lasten työhuoneena aikoinaan toiminut, ja siten seudun vanhinta rakennuskantaa.

Louhenpolun puolelle kierrettyä avautui näkymä pariin vanhaan puutaloon, vasemmalla oleva 1800-luvulta...

oikeanpuoleinen 1920-luvulta (J.E. Arola, joka oli myös tuottelias kivitalojen suunnittelija).

1890-luvulle juontaa tämän Louhenkadun talon matalampi osa, korkeampi jatko on vuodelta 1935.

Bilmarkinkadun ja Pohjolankadun risteys. Raitietielinja 1 kävi täällä aikoinaan kääntymässä. Kadunvarren talot klassistisia 1920-luvun puutaloja.

Alex Nyströmin 1922 piirtämässä talossa päätyasunto on saanut kadun puolelle kahden ikkunan sijasta yhden leveämmän, olihan sillä päätyseinällä lisäksi kaksi ikkunaa.

Länteen jatkettaessa nämä Pohjolankadun pohjoispuolen talon ajoittuvat jo 1910-luvun alkuun.

Tämä Pähkinämäenkadun varrelta löytyvä asunnoiksi kunnostettu tiilinen piharakennus herättää ohikulkiessa aina huomiota.

Pohjola oli siis vanhastaan kaupungin aluetta, eikä sinne sallittu syntyä viereisen Raunistulan kaltaista hallitsematonta esikaupunkiasutusta. Mutta kaupunki loppui aikoinaan Pähkinänmäenkadun päässä poikittain kulkevaan Räntämäenkatuun, ja ylhäällä kallioilla olevat talot olivatkin jo Kähärin esikaupunkia, joskus myös osaksi Raunistulaa luettua, mukaan lukien tulitikkutehtaan ympärille muodostunut Tikkumäki.

Kävelimme aluetta pitkittäin halkovaa Kähärintietä, jonka varrelta löytyy mm. tämä 1880-luvun punainen puutalo...

tai tämä 1868 rakennettu keltainen puutalo; asumaton, mutta kunnossa pidetty.

Kunnon esikaupunkiväylän tavoin Kähärintiekin mutkittelee hieman. Kuulimme myös että Suomen suurista kaupungeista Turussa on parhaiten säilyneet esikaupunkialueet.

Kähärintien länsipäässä on Kähärin koulu, valmistunut 1909, suunnitteljaksi mainitaan muuan opettaja Hänninen.

Tässä vaiheessa sade pakotti istahtamaan hetkeksi korttelikapakka Bar Semaforiin (alkujaan osuusliike Tarmolan kauppa) Juhannuskadulla. Matka jatkui sen jälkeen jo takaisinpäin pitkin Köydenpunojankatua, Juhannuskukkulan ammattikoulun pihalla poiketen, ja edelleen Köydenpunojankatu 3-7 puutalojen pihalle pysähtyen. 

J.E. Hinderssonin suunnittelemat talot valmistuivat 1920-21, ja ne olivat Turun kaupungin ensimmäiset vuokratalot, "Turun kaupungin halpahintaiset asuinrakennukset", myös nimella Punatalot tai Hennala tunnetut, ilmeisesti vähävaraisten asukkaidensa poliittisia kantoja heijastellen.

Kierros päättyi Niklaksenkadulle. Kuvan talo rakennettu 1923, arkkitehtina Alexander Nyström.

Paikasta avautui myös näkymä Köydenpunojankaaren takana avautuvaan rakennettuun maisemaan. Kun tarkkaan katsoo, niin rappukäytävien ulkoseinissä on kunnioitettu alueen rautatiehistoriaa.

Köydenpunojankadulla oli aika mylläys käynnissä, sen liikenne tullaan ohjaamaan Köydenpunojankaaren kautta, ei enää Pohjolan puutaloalueen läpi.